Olen kyllä nähnyt niitä paksuja pitkiä villasukkia, mitä tytöt pitivät leninkiensä alla niihin aikoihin. Täti minulle kertoi myöhemmin, että koko ajan oli yli 25 astetta pakkasta ja kovimmillaan yli 40 astetta. Omenapuut kuolivat isoäidin talon ympäriltä sinä talvena. Isoisä oli rintamalla.
Ajattelen sitä 15-vuotiasta. En usko että moni nykyinen 15-vuotias pystyisi sellaiseen suoritukseen. Semmoisiin hommiin pystyisivät todennäköisesti vain urheilijat. Tämän päivän 15-vuotias sanoisi näsäviisaasti ettei nykysodankäynnissä tähystäjiä enää tarvittaisi.
Nyt on satanut märkää lunta. Lapset ja aikuisetkin leikkivät lumisotaa rannalla. Jotkut taas ruokkivat pullasorsia, joita taitaa olla koko ajan lisää. Ei kai niitä voi päästää kuolemaan kun ne on ensin totutettu siihen että niitä käydään ruokkimassa.
Kun tulin takaisin kävelyltä, talitintit seurasivat menoani hyppimällä puusta toiseen. Mutta myös harakat lensivät katsomaan oliko minulla ehkä jotain. Meidän pitää myös pitää huolta noista linnuista että eivät kuole. Kun luottavat meihin.
Täällä asuu väkeä, joka käy vain kääntymässä, opiskelijoita ja muuta kulkuväkeä. Pieni paikkakunta on sillä tavalla hyvä juttu, että täällä näkee miten yhteiskunta toimiiu. Se siis ei toimi kovin hyvin vaikka ehkä se toimii paremmin kuin monessa muussa maassa pienet paikat.
Jos joku yhteisö ei toimi pitkään aikaan, siitä seuraa kaaos. Sen vallassa taas ei voi tehdä oikein yhtään mitään. Joskus ennen muinoin pohjalaiset ovat ehkä ajatelleetkin perustaa oman valtakunnan. Mutta se on ollut 1000-luvulla, kun siirtolaisia rupesi tulemaan Hämeestä ja täällä olevat saamelaiset väistyivät edeltä pohjoiseen.
Että minkähän takia ne eivät tulleet toimeen? Eikö riittänyt tarpeeksi metsästettävää kummallekin pienelle kansalle? Varmaan ne ovat ymmärtäneet toisiaan aika hyvin, sukulaiskieliä kun puhuivat. Tai sitten eivät ole ymmärtäneet ollenkaan. Mutta tuskin kieli on syy olla tulematta toimeen vieraiden kanssa. Kieli on aina mahdollista oppia.
Talvipäivänseisauksen päivänä mietin saturnalioita. Valon lisääntymistä on syytä juhlia tai muuten seuraavana vuonna pimeys ei väistyisi ikinä. Sitten saamelaisilla on niitä seitoja, kivirykelmiä Lapissa ja niiden juurelle jätetään viestejä. Tai paikkaa Stonehengessä, semmoista josta valokiila osuu jostain kohden diagonaalisesti läpi kivipylväiden. Sitä on ajateltu myös kalenteriksi.
Mahtoivatko Stonehengen ihmiset kulkea kylkimyyryä pimeässä? Suomalaisilta puuttuu usein ryhti. Se voi liittyy jollain lailla uskallukseen. Mutta kyllä näin hirveässä pimeässä tarvitsee rohkeutta että jaksaa olla.
Viime viikolla oli pari yötä jolloin oli mahdollista nähdä tähti. Se paistoi kiilana silmiin ja herätti. Tai sitten heräsin muuten vain ja tähti loisti enkä sitten nukkunut. Päivällä ei kyllä valoa juuri näkynyt. Jonain aamuna kalpean kellertävä kiila. Sitten tulivat taas paksummat pilvet.
Tietysti jo varhaiset ihmiset ovat nähneet ettei valo ole aina sama. Jo ennen homo sapiensia. Metsästäjä-keräilijät huomasivat että kasvit heräsivät talven jälkeen. Alkoivat vihertää.
Kun pääsee katsomaan sitä sorsalaumaa rannalla, se ui ryhdikkäästi kuin mikäkin laivasto aina uuden ihmisen luo. Sorsat alkavat tarvita talviruokaa. Ilmatieteen laitos lupaa kylmenevää.
Talvehtivat linnut voivat vielä aika hyvin. Kaikkia en tunnista, jotkut lentävät ryhmissä, jotkut taas pitävät etäisyyttä toisiinsa. Se varis joka kauppamatkoilla raakkui hyvän päivän, ei ole enää näyttäytynyt. Muita kyllä on. Nuoret eivät ole oppineet tervehtimistä vielä? Naakat ja varikset pitävät toisiaan silmällä. Kyllä ne tervehtimisen ymmärtävät. Ne odottavat. Näkevät kuinka muunnäköisiä on matkalla jonnekin. Seurailevat niiden uusien elämää.
Luen melkein 1000-sivuista romaania, George Eliotin Daniel Derondaa. Olen sivulla 489. Kirja on ottanut valtaansa voimalla, jota en muista kokeneeni aikoihin. George Eliotin syntymästä on 200 vuotta tänä vuonna, hänen oikea nimensä oli Mary Ann (Marian) Evans ja hän kuoli 1880. En minä sitä kirjaa lue kirjailijan syntymää juhliakseni, vaikka siihenkin ilmeisesti olisi syytä.
Kirjan aiheet ovat ne samat kuin nykyäänkin: naisen asema, antisemitismin syntyminen ja kehitys, luokkayhteiskunnan toimimattomuus. George Eliot kirjoitti kirjansa miehen nimellä, koska naisen mahdollisuus saada kirjoja kustannetuksi oli aika pieni. Eliotin kuvauksista on aika kaukana se kartanoromantiikka, josta myöhemmin innostuttiin iloisen Englannin laatukuvana.
Eliotin kirjassa alkupuolella mietitään miten käy Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kun nyt tekevät rauhan. Vuosi oli 1865, sisällissota loppui. Nyt kun kirja ilmestyy suomeksi, voi nähdä että sisällissodasta ei Amerikassa ole oikein päästy vieläkään. Ei tarvitse kuin lukea Yhdysvaltain uutisia. Orjuus loppui mutta ei afrikkalais-amerikkalaisilla ole vieläkään samanlaisia mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään kuin valkoisilla.
Juuri nyt olen lukemassa juutalaisuudesta. Englantiin oli muuttanut paljon juutalaisia ja he toivat uskontonsa ja kulttuurinsa mukanaan. On tuossa juutalaisuuden mystifiointia, mutta saarivaltiossa suhtauduttiin tulokkaisiin myötämielisesti. Euroopan mantereella oli vähän erilainen tilanne. Tämä ei ole historiankirja, vaan tarina.
Tässä muodossa menneisyyteen katsominen on kivaa. Olen taas sama lukija kuin olin joskus 12-vuotiaana: kirja on sukeltamista uuteen maailmaan. Ei ole pahitteeksi viihtyä kirjan parissa!
Menneisyys ei ole vieras manner. Kirjallisuus voi olla elävää historiaa ja sen takia miltei 1000 sivun matkaan on hienoa heittäytyä. Mutta osansa on kaamoksella. Sitä joutuisi muuten koko ajan riuhtaisemaan itsensä ulos. Keväällä sitten! Sitten voi räpytellä silmiään valossa.
