Asialtaasta

Olin vuonna 1982 Seinäjoen urheiluhallissa todistamassa, kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Yhtyeen basisti hiiviskeli urheiluhallin nalaukoissa ja paineli nenäänsä ikkunaan. Koko Seinäjoki hihitti. Hyvä että voittivat. Pistepirkoista oli muutenkin esikuvaksi, soittotaitokin oli niin ja näin. Kaikkina muina vuosina kisat oli vedetty otsa rypyssä, nyt puhalsivat uudet tuulet ja kohta me oltaisiin niissä mukana. Ei seuraavana vuonna vielä, silloin Geishan ja Syyskuun piti ottaa kaksoisvoitto, joten me ei edes vaivauduttu ottamaan osaa, eikä meillä ollut siihen mennessä kuin yksi biisi eikä sekään oma. Ei ne silti mitään kaksoisvoittoa ottaneet, eivät päässeet edes karsinnasta eteenpäin ja kokonainen goottiarmeija, pari hassua jätkää Seinäjoelta, uhkasi laittaa tuomariston tikun nenään.---

Filppulan Jaska Ilmajoelta on ollut vasta nuori kundi noihin aikoihin, mutta olin selvillä siitä, että Pohjanmaalla kuhisi. Ensin oli perustettu KEMU eli Kehittyvän Musiikin yhdistys, sitten samainen yhdistys rupesi järjestämään Provinssi-rock – tapahtumaa Seinäjoen Törnävällä, joka siihen asti oli ollut tunnettu lähinnä mielisairaalasta ja varsinkin sen suljetuista osastoista. Maakunnassa oli kyllä usein sipisty, että Vimpelissä ei tarvittaisi B-mielisairaalaa, vaan katto koko pitäjän päälle. Minä en ole perillä mielisairaaloiden marssijärjestyksestä, mutta kyllä minua uhkailtiin sillä kun asuin Vimpelissä, siis jos en ole kiltisti. Olin vasta 5-vuotias silloin, joten sillä oli ehkä vaikutusta. Lopetin kiroilun, jota naapurin poika oli opettanut minulle kärsivällisesti.

Oikeastaan koko 1980-luvun alkupuoli oli rock-yhtyeiden kulta-aikaa. En ole varma siitä, kuuluivatko tulevat ja nykyisetkin rock-kokoonpanot sukupolvi X:n esiinmarssiin, mutta tässä kirjassa, Me ei oltu valtaosaa Jaska Filppula kuvaa tosirailakkaasti ,mitä uuden musiikin esiinmarssi vaikutti lakeuksilla jossa ei jumalauta pilkattu jumalaa. Sillä oli mitä tärisyttävin vaikutus.

Kirja on romaani. Sen on julkaissut viime vuonna Like-niminen kustannus, joka hyvin usein osuu julkaisemaan katu- tai tässä tapauksessa maantie-uskottavaa kirjallisuutta. Siis ei ollenkaan huono kustantamo, mutta jos niitä pitäisi asettaa paremmuusjärjestykseen voisi käydä huonosti. Kun ne ovat niin erilaisia ja vetoavat niin kovasti erilaisiin lukeviin yleisöihin.

Filppulan teksti on hauskimpia mitä olen lukenut aikoihin. Eikä tämä ole hänen ensimmäinen romaaninsa vaan neljäs. Kuvasta katsoo niin pohjalaisen näköinen nuori kaveri, että hänestä olisi vaikka näköiskuvaksi Etelä-Pohjanmaalle. Näköispatsasta hänestä tuskin tehdään edes Ilmajoelle.

Kirja tapahtuu suurelta osin Ilmajoella, joka on tunnettu Alkon Koskenkorvan tehtaista, Santavuoresta (josta Jaakko Ilkka oli kotoisin) ja tietysti oopperajuhlista, joita pojat katsovat sillalta syrjäsilmällä ja vitsailevat Könnin kuokkamiehellä ja sen puoleen myös Jorma Panulalla. Nyt kun sitä aattelen, niin minä olisin ehkä ajatellut silloin samoin, mutta nyt luulen että Panula olisi ilahtunut poikajoukon tapaamisesta.

Poijat ovat kehittyviä yksilöitä, joilla on ongelmana yleensä ja erityisesti olemassaolon taistelu, joka on rankkaa ja erityisen rankkaa se on aina ollut Pohjanmaalla. Ilmajokea en kyllä erityisesti tunne, että en osaa sanoa onko esimerkiksi Santavuoren legendalla ollut merkitystä esikuvien suhteen.

Tämä poikajoukko yrittää keksiä miten Koskenkorvan tehtaan piippuun, siihen keskivaiheelle, saisi maalatuksi kolme kirjainta: WHO. Joku valopää siinä joukossa sitten keksii ettei kannata, että emännät ja kylän akat vain sanoisivat että ”No jo on erikoosta!”, johon toinen että ”Onko Koskenkorva ruvennut maailman terveysjärjestön asiakkahaksi?”, johon vielä joku että ”Jo on kuulkaa omituusta!”, jotenkin niin käy poikien ajatus, eikä sitä paitsi edes löydy tarpeeksi korkeita tikkaita. Ilmeisesti sanoja ei sitten ikinä ilmestynyt Koskenkorvan tehtaan piippuun.

Emäntien ihmettelyssä on kirjan ainut löytämäni selvä virhe. En usko että kovin moni emäntä tietäisi että WHO on YK:n maailman terveysjärjestö.

Kirjassa on hienoja otoksia 1980-luvun maaseudusta, sen jakautumisesta vielä maataloudesta elannosta saavaan ja muuhun väestöön. Siinä keskellä kasvava näkee äkkiä jo pihalla kuka on kuka ja minkä takia ketäkin arvostetaan. Syyt ovat samansuuntaiset varmaan kaikkialla Suomessa, ehkä tämä on ylipäänsä maaseudun kuvausta noin yleensä. Kirjassa päähenkilö touhuaa kaiken aikaa ja on enimmän aikaa totaalisesti pihalla. Tosin aika luovasti pihalla.

Mutta parasta kirjassa silti on sen hillitön eteenpäinmeno, eikä mitenkään vihaisen ryppyotsaisesti vaan lämpimän huumorin kanssa. Olin sitä paitsi jo unohtanut kuinka hurjasti murre ja maisema tuottaa verbaalilahjakkuuksia, joita on tullut tavatuksi monia.

Jaska Filppula on minulle uusi tuttavuus, mutta suosittelen kirjan lukemista ja pliis, vailla ennakkoluuloja. Ollaan me pohjalaiset omaa lajiamma, mutta tässä on nyt astetta rehellisempi ja aidompi aikojen ja tapojen kuvaus.

Olin itse katsomassa kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Kyllä minä pidin niiden soitannasta, vaikka kuulin muunlaistakin mutinaa.