Esittäjä

Don DeLillolla on otsikon mukainen kirja (Nimi The Body Artist sanoo kyllä enemmän, Esittäjä voi olla mikä vain). Se ei ole paksu kirja, se on ohitettu aika vähillä kritiikeillä, enkä myöskään usko sen olleen suuri myyntimenestys. Ainakaan Suomessa.

Minun pienessä päässäni kirja oli raivokkaan hullaannuttava. Se selitti kerralla koko performanssi- tai happening –nimisen ilmiön. Ohuen kirjan luettuani olin valmis vannomaan että DeLillo on kirjoittanut parhaan kirjansa.

Olen nähnyt näitä esittäjiä jo 1960-luvulla. Sitten on mahdollista hakea videoita 1950-luvulta, varsinkin amerikkalaisia pikkufilmejä, joissa on mukana esittäjäjiä, runonlukijoita, jazzmuusikoita, tanssijoita, klovneja – kaikkea mahdollista.

1950-luvun tapahtumia kutsuttiin nimellä happening ja siitä nimitys tarttui myös suomen kieleen. Siitä on vaikea vääntää suomenkielistä nimeä. Sen ydin on taiteidenvälisyys mitä suurimmassa määrin. Se voi olla myös tieteidenvälistä, niin kuin pari päivää sitten näkemässäni Irma Optimistin tapauksessa: on mahdollista löytää esityksen taustalta matematiikkaa, eikä päähän oikeastaan satu lainkaan.

Edellisessä postauksessa kirjoitin modernismista. Siinä esimerkkinä toiminut Seppo Arina edusti mielestäni nimenomaan eurooppalaista modernismia. Taide on hieno asia sen takia, että se ei suostu taidehistorioitsijoiden tai kriitikoiden pilttuisiin vaan potkii vastaan. Sitten pitää muistaa että modernismin airuet Euroopassa 1920-30 –luvuilla järjestivät järkiään järjettömiä ja hillittömiä performansseja ympäriinsä, eri maissa, eri kaupungeissa.

Nimenä tällä liikkeellä oli mm. dadaismi - jo lapsetkin osaavat sanoa että dadadadaa. Venäjällä heitä saattoi olla vaikka suprematisteissa, paitsi että he menettivät julkaisu/esiintymisoikeutensa Stalinin noustua valtaan vuoden 1924 jälkeen. Siis aika pian Leninin kuoleman jälkeen loppui taiteiden välinen hurja vuoropuhelu.

Aamupäivällä oli kylässä blogiystävä, jonka kanssa mietittiin yliopistopolitiikkaa. Hän, samoin kuin moni meistä täällä kirjoittavista, saa vaikutteita Suomen kulttuuri-ilmiöistä ja sanoi että toisin kuin taiteiden kentällä, hänen mielestään Aalto-yliopistolla ei ole mahdollisuuksia onnistua, koska siinä pilkotaan tieteet ja taiteet pieniin osasiin. Hänen mielestään taiteilla voisi olla vielä mahdollisuus vaikuttaa ajatteluttavasti ihmisiin. Minä taisin olla vähän epäileväinen.

Ajattelen että pieniä osasia voi kyllä tarkastella luonnontieteissä, katsoa mikroskoopista tai teleskoopista, mutta jos pitäisi yrittää löytää yhteisiä tekijöitä teknisen, kaupallisen ja designin suhteen, vaikeuksia tulee varmasti. Ei niin etteikö tekijöitä olisi, yhdistäviä siis, mutta työtavat ovat auttamatta erilaisia, sen vuoksi yhteistyö on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Suomi on pieni maa. Sattui niin että jo pitkän aikaa ennen Islannin tulivuorenpurkausta täällä Vaasassa toimiva Platform (suom. esimerkiksi esiintymislava) ja nykytaiteen museo Kuntsi olivat päättäneet yhteistyöstä. Kerran kuussa siellä tulee olemaan performanssi-ilta. Nyt kävi niin että japanilainen performanssitaiteilija ei päässyt Vaasaan eikä edes Suomeen, koska lentokoneet eivät lentäneet tuhkapilvessä.

Irma Optimisti sai seurakseen tanskalais-ruotsalaisen Philip Pedersenin. Kun lähdimme esitysten jälkeen Kuntsilta taivaanranta leimusi, kun auringonlasku osui tuhkapilveen.

Esiintyjien on osattava keskittyä. Tässä kaksi esimerkkiä keskittymisestä ennen esitystä:

Irma Optimisti

                                                             


                                                        Philip Pedersen

Ja sitten vielä leimuava auringonlasku. En tahtonut tuon ilmaa likaavan auton takavaloja kuvaan, mutta se kulki niin hitaasti, että muu porukka meni jo kaukana, joten olkoon nyt sitten ruma auto muistuttamassa tulevien auringonlaskujen kenties vielä punaisemmasta väristä.

(Kuvat voi klikata isommiksi!)

                                         Mutta meri alkaa olla vapaa.