Olen periaatteessa vastaan määrittelyjä. Minussa elää vastaansanoja, ja se väittää että ismeistä puhuvat tahtovat lokeroida siististi olemassaolon. Ainakin minun opiskeluaikanani, joka päättyi joskus 90-luvun puolivälissä, tenttikysymyksissä piti kuvata, selittää, peräti analysoida jokin tarkoin määritelty suure, oli sitten kyse ilmiöstä mistä hyvänsä.
En tarkoita tässä massaluentojen typeriä tenttejä, joissa arvon professorin piti keksiä kysymyksiä jostakin pienen pienestä detaljista, jota harva muistaisi. Sellaisiin jouduin osallistumaan vielä silloin 90-luvullakin, olin kuvitellut että ne olisi jo hylätty oppimista halveksivana temppuna.
Taidehistoriaa sain opiskelluksi puolen appron verran. Olin kyllä aiheesta kiinnostunut, mutta luennoitsija pani huoneen pimeäksi ja rupesi näyttämään dioja. Luennoitsijan ääni oli unettava, joten rupesin nukkumaan mieluummin kämpillä.
Kävin pari päivää sitten näyttelyssä, joka oli virkistävä oikeiden opintojen muistamisen vuoksi. Äiti oli lehtikriitikko ja minä sain edustaa avecia kaikissa näyttelyiden avajaisissa Tampereella. Opin pitämään kuvataiteesta. Kun aloitettiin näyttelyissä ravaaminen olin 8-vuotias, ja kun se loppui olin 16-vuotias. Eipäs, se ei loppunut koskaan!
Meillä on Pohjanmaan museossa hieno näyttely, josta voi lukea oikeastaan koko suomalaisen modernismin. Kuvataiteilijan nimi on Seppo Arina, näyttely on muistonäyttely, mutta kun ajattelee että taiteilija on tehnyt kuvia 70 vuotta, ollut koko ajan koloristi, mutta muuntautunut muodoissaan sinne tänne, päädyin kyseiseen otsikkoon. Eikä ole edes kovin kauan siitä kun hän kuoli, vuonna 2001.
Ja hän asetti
Noin pitkän uran aikana on tapahtunut vaikka mitä. Kun Arina teki myös lehtipiirroksia ja hänellä oli nopea ja tarkka piirroskynän jälki, näkee myös hänen huumorinsa joka oli aika lailla absurdia. Mistä tahansa absurdista on lyhyt matka surrealismiin.
Näyttelyn avajaisissa oli esitelmä Arinan elämäntyöstä, jossa taidehistorioitsija kulki kuvien mukana miltei läpi Suomen 1900-luvun taiteen. Ei Suomi ole erikoisesti mitenkään poikkeus, kun ajattelee esimerkiksi Euroopan 1930-50-lukujen voimakasta murrosta: ekspressionismi, surrealismi, kubismi, informalismi ja niin edelleen.
Nunnan tie taivaaseen
Totta kai ismit jossain määrin helpottavat tulkintaa. Kolorismi ei ole oikea ismi, mutta siihen päädyin Arinan töitä katsoessani. Mutta muistin monia muita suomalaisia kuvataiteilijoita 1950-luvulta vuosituhannen vaihteeseen eikä Arina mitenkään ole hassumpi edustaja siinä joukossa. Edustipa hän nyt mitä tahansa. Nämä tässä postauksessa olevat kuvat ovat 1980-luvulla, joka aikakausi Arinan töissä erityisesti jotenkin vetosi minuun. Kun olen ei-pätevä sanomaan, sanon vain, että niissä on selvän jujun lisäksi kyllä sanomakin.
Koska taiteilija on tuttu värien kanssa, näyttelyn kuvien ääreen on asettauduttava pidemmäksi aikaa, silloin kun väki alkaa vähentyä ja on lähinnä alakerrassa syömässä voileipiä ja juomassa viiniä. Värit onnistuvat tunkeutumaan tajuntaan vaivihkaa, hiljaisesti. Maalipinta tekee sen että outo eteläinen maisema ei vahingossakaan vertaudu postikorttiin. Jokaisessa maalauksessa on jotain, joka nyrjäyttää todellisuutta hiukan pois saranoiltaan.
Tulivuori
Se on mielestäni kaiken taiteen tehtävä. Vaikka sumentuisi stratosfääri.
(Kuvat: Tuija Arina-Sundelin)
ripsa,
VastaaPoistamuistat varmasti sen uskomattoman seesteisen ajan, jolloin taidetta arvioitiin etupäässä puhtaasti esteettisin muotokriteerein ja ennen kaikkea taiten lajit olivat modernismissa vallitsevan käytännön mukaisesti selkeästi toisistaan erillään. 60-luvun avantgarde, underground tai taiteen kapina eivät olleet vielä ehtineet pahasti horjuttaa establishmenttiä.
nyt tilanne on toinen. taiteen lajien rajat ovat hämärtyneet. ajankohtainen taide sekä muotoilu käyttää koko rekisteriä matala-korkea-akselilla. 'roska' on taideteorioissa kiinnostuksen kohteena samalla kun 'ylevä' on löydetty uudelleen.
nämä taidekategoriat ovat kiinnostava ja vähän koominenkin juttu. jos metrovaunu tuodaan nykytaiteen museoon ja nimitetään installaatioksi tehdään merkityksensiirto, johon sisältyy tietoinen duchampin estetiikasta peräisin oleva tapa leikitellä käsitteillä ja kategorioilla.
tämä voi kuulostaa hölmöltä, mutta minulle taidetilan lumous ratkaisee kaiken. taideteoksen tai muotoilun tuotteet eivät ilman sitä saa päälleen määrittelevää leimaa ja ennen kaikkea tarvitsemaansa auraa.
Kyllä, muistan nimenomaisesti esteettisen auran. Semmoinen paikka kuin Husan taidesalonki esitti nykytaidetta usein. Tampereella oli myös nykytaiteen museo vielä tuolloin. Nyt ei ole.
VastaaPoistaSitten 60-luvulla tulivat happeningit ja muu meteli. Vähitellen alkoi voimistua vaatimus että taiteen pitää olla kaikkien ihmisten nähtävillä.
Siinä kävi pitkään niin hyvin, että uusiin rakennuksiin, muun muassa Tampereen yliopistoon, tuli modernia taidetta. Ei kukaan nostanut meteliä.
Nämä Arinan työt ovat jollain tapaa 1930-1960-luvun valtaviraa vielä. Vaikka tuossa postauksessa olevat työt ovat myöhemmältä ajalta, ei Arina ole ainut joka on tahtonut pitää omasta esteettisesta tilastaan ja tahdostaan kiinni.
Ei siinä ole mitään väärää. Ei silläkään tavalla että modernistit vaativat ikkunoita auki Eurooppaan ja tahtoivat lisää tilaa.
Nyt tilaa on, mutta Husan taidesalonki puuttuu. Ja Tampereen nykytaiteen museo.
Nämäkin työt on pitkälti koottu näyttelyyn yksityiskokoelmista. Olisi kivaa, jos niitä olisi julkisissa tiloissa!
ajatteles miten edellä aikaansa andy warhol olikaan! nyt ei ole mitään outoa siinä, että joku kirjaa omat ja kavereiden tekemiset tekstein ja kuvin blogeihinsa. warhol tallensi kaiken ympärillään - koko ajan.
VastaaPoistaja big brotherin, idolsin, maajussien morsianten ja tekstarikaunottarien aikaan sopii warholin ennuste 'jokaisen ihmisen' 15-minuuttisesta julkisuudesta.
yksi taiteenlaji on minulle aina ollut erityisen vastenmielinen, vaikka ASS:n kasvatti olenkin. ja se on neuvostotaide.
siis nämä jutut joissa lapset hymyilevät silmät ilosta loistaen, traktorikuskit riemuitsevat ja naiset katsovat ylväinä ja ylpeinä tulevaisuuteen.
neuvosto-virossa maalaukset olivat irvokkaita lavastuksia, täysin ristiriidassa todellisuuden kanssa. viro oli menettänyt sodassa neljänneksen väestään ja maaliskuussa 1949 yli 20 000 virolaista kyyditettiin neuvostoliiton itäosiin. virossa elettiin kurjuudessa ja nälässä.
sosialistinen realismi kaikessa mahtipontisuudessaan on meille suomalaisille hauskaa neukku-kitschiä, mutta virolaisille elettyä tragediaa.
Meri,
VastaaPoistameillä oli Kuntsin nykytaiteen museossa semmoinen näyttely, jossa oli Neuvosto-Viron taidetta.
Yksi taideteos oli videossa pyörivä mustavalkoinen filmi, jossa ihmiset jonottivat allekirjoittaakseen surunvalittelun Stalinin kuoleman vuoksi. Nykytietämyksen mukaan ilmeisesti ihmisten oli pakko olla siinä jonottamasssa. Minä en kumma kyllä muista koko Stalinin kuolemaa.
Itse taideteoksista näkyi ilmeinen osaaminen, siitä ei ollut epäilystä. Oli myös joitakin iskurityöläisten pienoispatsaita, joista samaten näkyi että kuvanveistäjät olivat taitavia.
Oletko katsonut Teeman sarjaa Arbatin lapset? Minusta se on tavattoman hyvin tehty. Siinä ovat mukana ihmisten ja koko ihmisyhteisöjen sortumisen aiheuttama tuska ja epätoivo, ja myös ilo siitä että esimerkiksi tapaa rakastetun edes vähän aikaa.
Warhol oli tuttu meille jo 60-luvulla, jolloin esimerkiksi Velvet Underground tuli levykauppoihin. Warholin se yks leffa, jossa kamera tuijottaa vastapäiseen seinään on kyllä miltei yhtä idioottimainen kuin neuvostotaide pahimmillaan.
No, realismi on ollut taidesuunta jota suomalaiset ovat aina hyväksyneet miltei kyselemättä. En tiedä kyseltiinkö ihmisten mielipidettä täällä 1970-luvulla.
Kuvataiteilijat käsittääkseni saivat sentään Suomessa tehdä mitä halusivat. Vaikka vastakkain olivatkin kulttuurityöntekijöiden liitto ja muu taiteilijakunta, niin ei siitä luokkataisteluksi oikein ollut.
On pakko panna tähän viitteeksi Kulttuurinavigaattorin tämän päivän postaus, joka puhuu samasta aiheesta, nyt siis Saksan/Saksojen näkökulmasta. Tosin suodattajana sattuu olemaan suomalainen navigaattori, mutta se ei haittaa. Kirjoitus on perinpohjainen lähitaidehissan muistelus.
VastaaPoistaSiis:
http://kulttuurinavigaattori.blogspot.com/2010/04/baselitz-herattaa-muistelukulttuurin_16.html
Lukekaa!
Seppo Arinan taide näyttäisi siltä, että pitäisin varmasti.
VastaaPoistaEn ole asiantuntija, katselija vain ja hiljainen nautiskelija taulujen edessä. Kahlo on sykäyttänyt kuten Simberg, mutta Särestöniemeä "paljon" katselleena, tunsin, että hänen taiteeseensa voisi jopa kyllästyä. Ainakin taulut pitäisi kääntää välillä katselemaan taustaansa jos niitä omalla seinällä olisi.
Picassossa kiehtovinta oli hänen elämänkertansa...
En ole taiteiljakodin kasvatti jos elämässä taiteilua ei siksi lueta, niin taiteen arvioiminen on sitä, että tästä pidän/tästä en-luokkaa. Tai no, tuskinpa kodin vaikutus taiteen "ymmärtämiseen" vaikuttaa kovinkaan paljon jos pää ei sano mitään...
Oen huomannut komeiden maisemienkin edessä itseni reaktiot "vajavaisiksi". Joku saattaa siinä vieressä hekumoida kauniilla näköaloilla orgasmin kourissa kun minuun maisema ei tee yhtään minkäänmoista vaikutusta.
Mieluummin olen aina näkemässä vaarojenkin laelta vain ihmisten kätten ja koneiden pilkkomia kallioita, padottuja jokia ja järviä, metsien raiskauksia jne ja ne saavat kyllä minut kuohuksiin.
Eli olisiko niin, että jos olisin saanut "pitää" lapsuuteni metsät, miltei nimetyt tuhannet kuuset, koivut, petäjät polkujeni varsilla, olisi mieleni vähemmän "katkera" ja ymmärtäisin maailman kauneudestakin jotain?
Kamerallakin haluan kuvata vain kaikkea, mikä on rujoa, rikottua, kynnettyä...
Valto Ensio, luulen että me puhutaan samasta asiasta.
VastaaPoistaIhmisen ympäristö määrää aika pitkälti sen, miten hän kokee esteettisyyden, mitä hän vastustaa ympäristössään, mikä häntä kiehtoo.
Sinä olet minua nuorempi, joten et ole ollut ihmettelemässä modernismin syntyä sillä tapaa kuin minä. Mutta olet avoin vaikutteille juuri siksi, että olet nähnyt mitä ympäristöllesi on tapahtunut.
Minä olen semmoinen että kiinnyn paikkoihin kuin kissa ja sitten jos myöhemmin käyn jotain kotia katsomassa (olen asunut 28 paikkakunnalla, laskujeni mukaan), niin olen pettynyt niin että olen kyynelehtinyt.
Rumuus on rikkonut Suomen maaseudun. Ja sitten kun vielä peruskoulu ei ole ottanut taideaineita mukaan niin paljon kuin olisi voinut ja niin paljon kuin aikoinaan luvattiin, niin koulu ei ole voinut korvata ympäristöjen tuhoutumista taidekasvatuksella.
Miten sen nyt sanoisi. Vaasa on esimerkiksi arkkitehtonisesti sekametelikeittoa niin kuin suurin osa kaupungeista on. Siksipä siis käännyn sisäänpäin, käyn taidenäyttelyissä, luen kirjoja, kirjoitan, eli yritän korvata ympäristön kauneuden puutteen jollain muulla.
Mutta tottahitossa, kamera tai pensseli voi olla myös ase, oikea propagandaväline, jolla voi näyttää ihmisille millaiseksi esimerkiksi joku kansallismaisema nykyään raiskattu.
Arina on sisäänpäinkääntynyt taiteilija, enemmän, mutta hänessä on hymyä ja ymmärtämystä kaikkea sitä hölmöä kohtaan mitä me ihmiset olemme saaneet aikaan. Minä pidän tuosta nunna-kuvasta hirmuisesti, samoin tuosta Jumala-kuvasta, joka on yksinkertaisesti hassu.
No onneksi tuli tulivuorenpurkaus ja ehkä asiat asettuvat luonnollisiin uomiinsa uudelleen. Taide on mielessäni aina jotain sellaista joka herättää optimismini uudelleen. Noh, ilman toivoa ei voi elää.