Rakkauselämä ja tiede

Olen ihmetellyt, tuleeko joskus viimeinen sana aiheesta Margaret Mead ja samoalaiset. Kirja julkaistiin alunperin Amerikassa vuonna 1928 ja se oli todellinen sensaatio. Oli löydetty kulttuuri – kaiken lisäksi sen oli löytänyt nainen – jossa initiaatio naisten keskuudessa näytti olevat suhteellisen ongelmaton.

Muistaakseni luin kirjan niihin aikoihin kun opiskelin appron verran sosiaalipsykologiaa. En muista milloin se on suomennettu (ks. esim. Wikipedia), mutta oli se jo olemassa suomeksi silloin. Joka tapauksessa opuksen nimi on Coming of Age in Samoa. A study of adolescence and sex in pirimitive society.

Kirja perustuu nuorten tyttöjen haastatteluihin ja observointiin. Tytöt kertoivat (ja tietysti kääntäjä piti olla mukana matkoilla), että heillä oli vapaus olla niin monen miehen kanssa kuin halusivat ja sitten sen jälkeen voisi mennä naimisiin. Kaipa, että jos huvittaa.

Kirja herätti opiskelevan nuorison kiinnostuksen juuri tästä syystä. Pilleri oli kehitetty naisille n.k. kehittyneissä maissa ja vapaa seksi teki tuloaan 1960-luvun puolivälissä. En tiedä, onko vaikutus ollut vielä isompi Amerikassa, joka on ollut 1930-luvulla nyt ainakin aika puritaaninen kulttuuri-ilmastoltaan. Suomessa se taatusti oli sitä ja on osin vieläkin ja vakaa käsitykseni on että se johtuu valtionkirkosta.

Koko nuoriso oppi tietyn käyttäytymiskoodiston viimeistään rippikoululeirillä.

Ennen kuin lauma Mead-vihamielisiä moskiittoja hyökkää niskaani, myönnän että olen useimpien tieteiden suhteen täysdiletantti. Antropologiaa olen lukenut kun sitä on tullut vastaan. Siitä olen tietoinen että suomalainen Edward Westermarck, lähinnä Englannissa vaikuttanut filosofi ja antropologi, on ollut kiinnostunut avioliiton alkuperästä, mutta en tiedä mitä hän oli Meadistä mieltä.

Initiaatio tulee mieleen kaiken aikaa kun liikkuu ympäriinsä katsomassa miten kaikki rehottaa ja kuinka julmetun säädyttömästi kunniallisimmatkin kukat avautuvat hyönteisille.

Pääsin Tieteessä tapahtuu-lehden lukemisessa peräti numero kolmoseen. Nelonen ja vitonenkin ovat jo ilmestyneet. Diletantin lukeminen on hidasta.

Haluan kiinnittää lukijoiden huomion siihen että lehden artikkelit, kirjallisuusarvostelut ja muut pohdinnat ovat kaikkien saatavilla. Lehteä julkaisee Tieteellisten seurain valtuuskunta, se ilmestyy kahdeksan kertaa vuodessa, sen saa paperiversiona postiluukkuunsa os. tilaukset@tsv.fi ja sen lisäksi verkkolehdestä löytyy osa artikkeleista, esseistä ja mielipiteistä.

Nyt Margaret Meadista kirjoittaa Osmo Tammisalo, joka on tietokirjailija ja Darwin-seuran puheenjohtaja. Hän kirjoittaa aukeaman verran siitä, mistä asioista Meadia on syytetty ja mitä kukakin Meadin arvioija on ollut mieltä. Kirjallisuuslista näyttää arvovaltaiselta.

Itse kuulin, luin tai ehkä näin dokumentin telkkarissa aiheesta jo aika kauan sitten ja olin ajatellut että asia on sillä selvä, mutta ei näytä olevan. Margaret Meadin Samoa-kirja tuli kritisoiduksi perinpohjaisesti siksi, että joku keksi mennä käymään Samoalla ja löysi jonkun haastateltavan lapsenlapsenlapsenlapsen, siis naisen, ja taisi löytää toisenkin, ja viesti oli sellainen että likat olivat keksineet syöttää vakavalle antropologille pajunköyttä, ja että siis hippien kovasti siteeraama Samoa -kirja ei olisikaan voinut kertoa n.k. vapaasta rakkaudesta, vaan sen sijaan saarelaisilla olisi ollut aivan samantyyppisiä tabuja kuin meilläkin.

Kaiken lisäksi samoalaisilla on samantyyppisiä tunteita kuin useimmilla länsimaalaisilla, kun on kyse parinmuodostuksesta. Ne ovat monimutkaisia käsittääkseni suunnilleen kaikilla eläimillä. On olemassa käyttäytymissääntöjä ja niiden rikkojia. Mutta lukekaa itse!

Klikkaa suuremmaksi ja näet mötiääsen!

Syy siihen että otin esimerkiksi tässä kukat johtuu tästä Heinrich Heinen runosta (tosin isä lausui sitä näin: Du bist wie eine Blume, ja tietenkin äidille):

Die du bist so schön und rein,

Wonnevolles Magedein,

Deinem Dienste ganz allein

Möcht ich wohl mein Leben weihn.

Deine süßen Äugelein

Glänzen mild wie Mondesschein;

Helle Rosenlichter streun

Deine roten Wängelein.

Und aus deinem Mündchen klein

Blinkt's hervor wie Perlenreihn;

Doch den schönsten Edelstein

Hegt dein stiller Busenschrein.

Fromme Minne mag es sein,

Was mir drang ins Herz hinein,

Als ich weiland schaute dein,

Wonnevolles Magedein!

Kesäpäivänseisaukseksi

  PAJUPILLI

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennnäyttäjä

matkallanne aamun maahan.

Olen virran partaalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaaksensa sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta.

Katri Vala

(Runo on julkaistu ensimmäisen kerran Erkki Valan päätoimittamassa Tulenkantajat-lehden näytenumerossa 25.11.1932. (Katri Vala: Kootut runot WSOY 1978 Kerttu Saarenheimon johdanto ja selitykset: runon selityksen mukaan runo on syntynyt Jarno Pennasen kanssa käytyjen keskustelujen innoittamana.)

Sisäelämää

En pääse kävelemään kunnolla pienen varvasleikkauksen vuoksi. Enkä halua että tulee myöskään komplikaatioita. Yritän ottaa rauhallisesti, mikä on vaikeaa koska tiedän luonnon hurjistuneen kasvuun ja kesä on lennossa.

Onneksi viime päivinä on satanut, tuullut ja kissat ovat katsoneet meitä syyttävästi. Parveke lainehtii vettä. Lidia on tuhonnut kaikki kasvustot parvekkeella mutta hän tahtoo nukkua entisissä kukka-astioissa ja sitä varten niissä on oltava multaa.

Kissojen ehdoilla. Melkein kaikki.

Mutta tänään osui auringonsäde Lidiaan aivan lyhyen ajan. Hän keskittyi sen tuntemiseen eikä välittänyt sanoa edes mitään minulle. Hänellä on oma elämänsä. Minulla on omani. No, tangeerauspisteitä on.

Puut huiskivat tuulessa ja muistan lintujen laulun ja tuulen merenlahdessa viime viikolla. Kummallisin tapahtuma oli aika lähellä Wärtsilän tehtaalle menevän rantatien varrella. Muutaman tien varren puun takana oli miltei lehdetön puu, jonka lajistakaan en saanut selvää. Se oli täynnä puluja. Mutta eivät ne olleet mitään toripuluja, vaan näyttivät enemmän metsäkyyhkyiltä tai joiltain muilta sellaisilta. Vastavalosta ei näe kyyhkyjen lajia selvästi mutta ainakaan niillä ei ollut väriä kaulan ympärillä.

Ne näyttivät omituisilta kolmiulotteisilta lehdiltä nimettömässä puussa. Kummallisinta oli että ihmiset matkalla sinne ja tänne eivät nähneet mitään.

Sitten tulin kotiin ja rupesin miettimään Paul Austeria, jonka löysin alakerran kirjahyllystä. Olin jo lukenut sen, mutta se häiritsi. Tiedän että kirjat jotka häiritsevät ovat jollain tavalla tärkeitä ja ajattelin että saan siitä selvän kunhan odotan kärsivällisesti.

Olin tullut sateesta ja tuulesta sisään ja keittiön pöydälle oli ilmestynyt omituinen otus. Minusta se kuvaa jollain periaatteellisella tavalla myös Paul Austerin luomia maailmoita.

Kylmät vedet

Näihin aikoihin vuodesta olen yleensä käynyt katsomassa kotometsästä olisiko kieloja. Se oli minun tehtäväni, koska olin vanhin lapsista.

Päivät olivat täynnä kaikenlaista hyörinää. Äiti piti vihannesmaata ja minun piti kastella sitä. Ei näkynyt mitään muuta kuin multaa ja tuntui tyhmältä kantaa ämpäreittäin vettä järvestä, mutta olin nähnyt siemenpussit joita äiti oli saanut siskoltaan.

Ne olivat ylitalvisia siemeniä, niitä säilytettiin liiverissä, joka oli eri asia kuin kärryliiteri tai puuliiteri. Liiveri oli hieman kielletty paikka lapsille, muuta syytä en siihen keksinyt kuin sen, että kuljetamme likaa paljaissa jaloissamme sinne.

Liiverissä haisi aivan erilaiselta kuin aitassa. Liiverissä oli viljaa suunnattoman isoissa puulaatikoissa. Niiden kannet olivat niin painavia että en olisi jaksanut nostaa niitä, vaikka haluttikin katsella erilaisia kiiltäviä siemeniä.

Tädin kanssa pääsin sinne, silloin kun äidille piti viedä siemenpussi. Täti näytti tarkkaan mitä eri siemeniä siihen pussiin meni ja minä muistin ne hyvin. Siellä oli herneitäkin.

Niiden kanssa minulla ei tulisi mitään ongelmaa, koska meillä oli koulussa näytetty että kun herneen panee kostean imupaperin väliin niin jonkin ajan kuluttua herne ensin alkaa turvota, sitten se kellastuu samalla ja lopulta halkeaa. Halkeamasta työntyy sitten pieni suikero. Se oli aivan samanlainen kasvin alku kuin keväällä lumen lähdettyä ja ruskean heinän keskelle auringon valo herätti sellaisen. Panin joskus ruohonkorren suuhun, mutta ei se miltään maistunut.

Yritin kasvattaa omaa hernepensasta talvikodissa. Sille vain kävi pimeässä aina huonosti, se ei pitänyt valon puutteesta vaan alkoi kellastua vaikka kuinka kastelin sitä, ja se kuoli. Äiti sanoi ettei kuolleita versoja saa syödä. Niistä tulee vatsa kipeäksi ja joudun olemaan pois koulusta.

Silloin oli vielä mukava olla koulussa, joten en kokeillut kasveja sen enempää.

Kun olin sen päiväisen kantanut vesiä ja auttanut astioiden kuivauksessa, niin piti lähteä kotometsän läpi kielometsään. Äiti oli siivonnut tuvan, isä oli kantanut puita takkaa varten, pieniä kaloja se oli perannut jo aamulla että voitaisiin paistaa takassa. Katiskasta tuli paljon kaloja. Isä sanoi että kylmät vedet saavat kalat menemään sumppuun.

Matka metsän poikki oli pelottava. Metsä oli louhikkoinen, kivet olivat kirkkaan vihreän sammaleen peittämiä. Oli tuullut pohjoisesta jo monta päivää, nyt tuuli oli tyyntynyt ja taivas selkeä. Hallayö oli tulossa.

Valo oli viisto, tiesin että kivenlohkareiden keskellä oli peikkoja. Eivät ne minua söisi, mutta joku saattaisi pelästyä ja lyödä päähän oksankarahkalla.

Piti siis kulkea nopeasti. Kotometsässä ei ollut polkuja, se piti tuntea, jokainen askel, tietää ennen seuraavaa askelta ettei astu kivenjuuren kuoppaan. Minulla oli nilkat syntymästä asti olleet lonksut, ne nuljahtelivat sammaleessa puolelta toiselle, mutta osasin pitää varpaat eteenpäin, niin että luut eivät menisi rikki.

Silmänurkastani näkyi kaiken aikaa liikettä. Niin kauan kuin kukaan ei koskisi minuun, kaikki olisi hyvin. Kerran kiljaisin, mutta hyvin lyhyesti, kun joku tarttui tukkaan, mutta se oli vain nuoren koivun latva.

Sain pienen kimpun. Kun se oli kädessä, tärkeintä oli päästä sen kanssa kotiin asti. Äiti oli pannut pienen maljakon ikkunalle. Maljakon alla oli risuista tehty pesän näköinen pohja, maljakon varren oli tehnyt kyläseppä kauan sitten.

Todellisuuden ja fiktion ero?

Kirkolla hautausmaa oli mäellä. Kevätkesällä sen alla oli vettä. Naapurin Matti sanoi että se on ruumisvettä ja että jotain outoa tapahtuisi jos sitä joisi. Se toi minulle sellaista oudonhajuista vettä kouluun joka päivä. Mutta en minä juonut.

Näitä juttuja ei voinut kertoa aikuisille. Ne olisivat vain sanoneet ”ei”, ja ”nyt narraat”, eikä kukaan olisi uskonut. Jos minulla olisi ollut kysymyksiä, ne olisivat sanoneet että on kiirus.

Edit 8.6.2010. Laajasti yksimielisen lukijoiden vaatimuksen vuoksi minun on lisättävä tähän itse tekemäni piirros näkemästäni peikosta. Tämä peikko ei suinkaan ole heristämässä ihmiselle nyrkkiään, vaan tahtoo ehdottomasti minun ymmärtävän jonkin ajatuksen, joka on juuri juolahtanut hänen päähänsä.

Jos ihmiset ottaisivat peikot enemmän tosissaan ja tahtoisivat olla heidän kanssaan puheissa, ihmiskunnalle olisi tästä vuorovaikutuksesta epäilemättä paljon hyötyä. En ole koskaan sattunut näkemään kokonaista peikkoperhettä. Tämän yksilön oletan olevan nuori miespuolinen henkilö. On tietysti mahdollista että olen erehtynyt sukupuolesta. Sen sekoittaminen voi johtua suhteellisen tiheästä karvapeitteestä joka peikoilla on.

Myönnän että en ole kulkenut tarpeeksi varovaisesti ja hiljaa kotometsässä, jos olisin, minulla olisi heistä paljon enemmän materiaalia. Tämä varomattomuuteni johtuu siitä, että aikuiset inttivät inttämästä päästyään että a) olen tarpeeksi iso ollakseni puhumatta tyhmiä, b) metsässä on aina pidettävä meteliä: ettei karhu heilauta kämmenellään päätäni pusikkoon, jonne se jäisi orpona aikojen loppuun asti, tai susi syöksy kimppuun tavoittelemaan kurkkuani ja kaluaisi päästäni iltasuupalan.

Olin tietoinen siitä että aikuisia ei kannata uskoa tuosta vain, erittäin usein heidän korvansa heiluivat kun he väittivät jotakin. Pyydän että varsinkin nuorempi lukijakuntani ottaa huomioon tämän, kun joutuu tekemisiin aikuisväen kanssa! Katse siis korviin, kun on kysymys etenkin metsän väestä!