En ole käynyt teatterissa aikoihin. Minulla on sen suhteen ongelma. Olen elämäni aikana tavannut liian monta näyttelijää, siis lapsuudenkodissa ja sen jälkeen opiskeluaikana, että tahtoisin enää katsoa heidän tulkitsemiaan kappaleita.
Näytelmiä on kyllä mukava lukea. Lukiessa voi kuvitella ylöspanon, ei tarvitse miettiä erikseen että kuka olisi missäkin roolissa, vaan saa käyttää mielikuvitushenkilöitä. Sitten kun edessä on elävä ihminen joka muunteleiksen joksikin muuksi, joskus onnistuen ja joskus pudoten surkeasti roolistaan, minun on enää vaikea muistaa mitä kussakin näytelmässä oikeastaan sanottiin.
Tätä kutsutaan tulkinnaksi.
En taida päästä tänä kesänä tulkinnasta eroon. Ei niin etteikö elämä sinänsä olisi aivan tarpeeksi, erakkona kissojen kanssa keskellä pientä kaupunkia, jopomatkan päässä kaikesta tarvittavasti ja etenkin tarpeettomista asioista. Mutta johduin Bachin tarkan kuuntelemisen jälkeen lukemaan vielä lisää Thomas Bernhardia ja osoittautuu että siinä vasta on varsinainen teatterin arvostelija. Tässä puhuu Burg-teatterin näyttelijä roolistaan Villisorsassa:
”Hän oli tutkinut Ekdalia puoli vuotta, Ekdalin tutkimisen takia hän oli jopa vetäytynyt kolmeksi viikoksi yksinäiseen vuoristomökkiin Tirolin Alpeille, ja siellä, tuossa täydellisessä yksinäisyydessä, Burg-näyttelijä sanoi, Ekdal oli vasta todella avautunut hänelle. Näyttelijät tarttuvat rooleihin joko liian aikaisin tai liian myöhään, Ekdalin kaltaiseen rooliin on tartuttava ainoalla oikealla hetkellä, hän sanoi, suureen runouteen, todella suuriin rooleihin on ehdottomasti tartuttava ainoalla oikealla hetkellä. Ekdal on aina ollut toiveroolini, hän sanoi, mutta minä en ollut koskaan todella ymmärtänyt Ekdalia. Vasta kun vuoristomökissä keskityin yksinomaan Ekdaliin enkä mihinkään muuhun, tajusin, mikä tämä Ekdal on, mikä ylipäätään Villisorsa on. Ylipäätään, kuka Ibsen on, hän huudahti.”
Käsitääkseni kursiivilla präntätty kuvittaa Suuren Näyttelijän ylimääräistä esitystä, joka tapahtuu Auersbergereiden Taiteellisilla illallisilla. Viheliäisintä mitä tiedän, ovat Suuret Näyttelijät, joille jää se tai tämä rooli päälle.
Ennen aikaan tällaisia ihmisiä, joita kyllä on muissakin kuin näyttelijöissä, kutsuttiin diivoiksi. En tiedä mikä heidän nimityksensä olisi tänään. Ehkä vain huono näyttelijä joka näyttelee todella kehnossa näytelmässä (Vrt. Tuomari Nurmio: Punainen planeetta). En tarkoita Villisorsaa, joka on Ibsenin parhaita näytelmiä.
Mutta kirjoitin Bernhardista jo aiemmin. Häntä on suomentanut kahden teoksen verran Tarja Roinila, joka kirjoitti tähän Teoksen 2007 julkaisemaan Hakkuu-kirjaan jälkisanat. Olen totta kai ollut tietoinen Wienin uudenvuodenpäivän konsertista ja kammottavista kullatuista kehyksistä. Mutta olen myös tiennyt että kaupungissa on kokoontunut muusikoita, säveltäjiä, Freud, kuvataiteilijoita (esim. Oscar Kokoshka) joskus 1900-luvun alussa.
En ole koskaan käynyt kaupungissa joten en ole tietoinen sen nykymenosta, siis tästä n.k. postmodernista vaiheesta. Usea ystävällinen sielu on yrittänyt minulle selittää mitä tarkoittaa postmodernismi, mutta sen sisältö ei ole koskaan valjennut minulle. Joku puuskahti tinkaamiseni jälkeen, että se vain tarkoittaa sitä että ei ole oikeastaan tyyliä lainkaan, vaan mikä tahansa käy.
Wienin kahvilaelämä eli tuolloin loistokauttaan ja minulla on se käsitys että huonot näyttelijät yksinkertaisesti katsottiin ulos pöydästä, jos he olivat vahingossa sattuneet istahtamaan oikeiden taiteilijoiden, filosofien (esim. Wittgenstein) ja muun kunnon kulttuuriväen keskelle.
Tämmöinen Huono Näyttelijä on tunnettu siitä, että hän ei kertakaikkiaan tajua vihjauksia. Luulen että Thomas Bernhard kirjoitti kirjan reagoidakseen ”taiteellisiin illallisiin”, joiden osallistujat koostuvat ensi-iltayleisöstä, minkkipuuhkarouvista ja sensellaisista. Kirjan nimi on kokonaisuudessaan Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Ja se on alunperin julkaistu saksaksi vuonna 1984. En ole vieläkään lukenut Roinilan jälkisanoja, en Hakkuun enkä Haaskionkaan. Tiedän että hän on niitä suomentajia, jotka ovat rehellisesti ja hyvin perehtyneet työn alla olevien teosten taustoihin. Ilmeisesti en ole nyt jälkisanoja lukenut ihan vain siksi, että saan itse ensiksi kirjoitetuksi omani.
Tämä ohut kirja on saanut minut täällä itsekseni hymyilemään ja nauramaankin. Tunnen tuon maailman oikein hyvin. Olen myös päässyt pakenemaan sitä erinomaisesti. Jos joudun sentyyppiseen seuraan vahingossa yleensä pidän suuni nykyään kiinni.
Toisin oli tietysti nuorempana. Oikeastaan minut sai miettimään huonoja näyttelijöitä tämä blogi. Siinä on mainittu kirjoja, joiden nimet on kirjoitettava ylös ja katsottava löytyisikö niitä kirjastosta.
Olisikohan niin että hyvän taiteen tekijä tai tulkitsija on sellainen ihminen, joka tuntee itsensä? Sellainen joka ei pelkää heittäytymistä, vaikka ei tietäisikään mitä on edessä?
Kun sellaisen tapaa ihkaelävänä, tunnistaa hänet kyllä heti. Onneksi heitä on, eivätkä ole kaiken markkinahumun keskellä kuolleet ihan vielä sukupuuttoon.
Kävin yhden taiteilijan työhuoneessa ihan vain tarkistaakseni ilmapiirin:
Muusa nurkassa?
ripsa,
VastaaPoistajoku arka ja hentomielinen ihmienn saattaa nyt loukkaantua tästä, mutta sanon sen silti: karsastan teatteria noin yleensä. joitakin poikkeuksia sillä sarala on, mutta ei paljon.
yritän kyllä käydä silloin tällöin sitä katsomassa, mutta tulen pois tuskanhiki otsalla. ja mistä tuo tuskanhiki on peräisin? ehkä siitä, että teatteri ei ole kyennyt antamaan minulle mitään avaimia sen ymmärtämiseen.
minäkin luen hyviä näytelmiä mielelläni. jotenkin kuitenkin niiden hyvyys katoaa kun niistä tulee esityksiä. vähän samalla tavalla kuin tietokoneelle syötettäisiin malleja siitä miten mozart-sävellys rakentuu; lopputulos on sieluttoman surkea, tyystin valla nerouden ja kauneuden häivähdyksiä.
joskus teatteritouhussa on saattanut olla kunnianhinmoista yritystä, mutta matkan varrella puuhailu on muuttunut entistä kaoottisemmaksi. teatteriväen rooli- ja tittelikähmintä sekä kabinettipeli ovat vähitellen ujuttaneet asiat nykytilan naurettavaan todellisuuteen.
monesti taustalla vaanivat motiivit tuntuvat liittyvän enemmän uran, vallan ja aseman, mediajulkisuuden ja oman egon pönkittämisen eteenpäin saattamiseen kuin varsinaiseen teatteriin.
mutta tietysti tämä sama koskee vähän kaikkea nykyisin.
Meri, minähän olen opiskellut teatteria, tosin en Helsingissä, niin kuin olisi ollut suotavaa, vaan Tampereen Draamastudiossa.
VastaaPoistaMeillä oli hyvä vuosikurssi, paljon lahjakkaita ihmisiä. Mietittiin monasti, että teatteri on kiva, koska se on niin monen taiteen kohtauspaikka (musiikki, kuvataide/lavastus, pukusuunnittelu, kirjallisuus, puhetaito jne.) ja sen takia me ylipäänsä ajauduttiin teatterin pariin.
Mutta se todellisuus valkeni aika nopeasti. Teatteri on vähän pölyistä puuhaa ja siinä ottavat yhteen erilaiset temperamentit ja ne kaikki tahtovat olla esillä.
Kun mietittiin teatterin perusteita, niin ajateltiin esimerkiksi kreikkalaisia tragedioita, oli helppo nähdä että niissä oli hyvin paljon oman länsimaisen kulttuurimme pohjaa. Ainoastaan musiikkia siitä teatterista ei ole säilynyt.
En tiedä oliko kreikkalaisten esittämistapa sitten yhtä ekshibitionistinen ja narsistisesti vääristynyt kuin se monasti nyky-lännessä on.
Toisaalta koska kreikkalaisilla kuorot olivat hyvin tärkeitä ja usein edustivat eri jumalia, niin ehkä yksittäinen diiva ei olisi voinut sellaiseen ottaa osaa.
Silti: ylioppilasteatterin meininki oli hauskaa. Tuntui että tehtiin teatteria yhdessä ja yleensä saatiin paljon yleisöä myös - tottakai myös "isällistä" palautetta Aamulehdeltä.