Nukuttaa

Meillä ei ole tarvetta kirkasvalolampuille. Sen sijaan kynttilät palavat. Meidän ei onneksi nyt tarvitse pitkään aikaan edes yrittää herätä hyvin aikaisin aamulla. Oikeastaan viimeksi minulla oli sellainen pakko kun kävin oppikoulua.

Se olikin kyllä kummallista, se herääminen. Yhdeksältä aamulla kun koulu alkoi oli aivan pimeä. Parhaimmatkin kaverit näyttivät lähinnä haamuilta, tummilta sellaisilta mikä johdattikin keskusteluun siitä, miksi haamujen muka aina pitää pukeutua lakanaan. Tummat käyvät aivan yhtä hyvin.

Kaverit näki aivan vasta siitä läheltä.

Minulla ei ollut pitkää koulumatkaa, mutta suuri osa luokkatovereista tuli Sahalahdelta asti. Luokanvalvoja oli monena vuonna käsityönopettaja Valkeakoskelta. Mahtoi olla talvihämärä, kun menimme innokkaasti ilmoittamaan hänelle, että luokkatoverimme on kuollut. Se oli oikeasti innokkuuden aihe, koska kukaan meistä ei ollut nähnyt ketään kuolleena ja ajattelimme että nyt sitten saisimme nähdä.

Olisin minä voinut nähdä kuolleen isoäidin luona, jossa kuolleita pidettiin lautojen päällä riihessä, mutta kylän lasten kanssa oli pelättävä niin että riihen ohi piti juosta ja lujaa.

Kuolema oli siinä vaiheessa jo siirtymässä näkymättömiin. En usko että sitä laudoilla makuuttamista oli kovin pitkälle lapsuuteeni. Ja tämän maan mentaliteetin muistaen syy vainajan makuuttamisen lopettamiseen oli varmasti hygieeninen.

Lasten kanssa kyllä mietittiin sitä, että kumpi pääsee ruumiiseen kiinni ensin, rotat vai kissat. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että rotat ja kissat menisivät piirileikkiä ruumiin ympärille ja saimme kollektiivisen naurukohtauksen josta ei ollut tulla loppua.

On minun täytynyt olla siinä porukassa nuoremmasta päästä, koska joku naapurin täti kulki juuri silloin ohi ja tahtoi tietää mikä meitä vaivasi. Minä olin sanomaisillani, mutta joku tönäisi kyynärpäällä kylkeeni ja sanoin vain ai.

Jälkeenpäin sain sitten oppitunnin siitä mitä saa sanoa ja mitä ei. Siis aikuisille.

Mutta se luokanvalvoja meni omituisen näköiseksi. Se vain kysyi että onko hän todella kuollut. Meistä joku kysyi että pääsemmekö hautajaisiin. Luokanvalvoja sanoi että hänen on mentävä soittamaan ja että puhutaan tästä ruokatunnin jälkeen. Minä en päässyt kuulemaan sitä keskustelua, koska jouduin menemään kotiin syömään.

Sain sitten tietää että koko luokka pääsee hautajaisiin ja että likka oli kuollut kun keuhkoihin oli mennyt vettä. Pitkään sen jälkeen varoin uidessa että en hengittäisi vettä, koska silloin kuolisin. Pikkuveli kyllä osasi sukeltaa ja antoi minullekin lainaksi aina välillä sukellusnaamarin, mutta minä vain pulpahdin pinnalle kuin mikäkin korkki.

Keuhkoni olivat pysyvästi täynnä ilmaa, koska en osannut edes sukeltaa. Mutta tämä oli vasta seuraavana kesänä. Nyt oli talvi.

Ne hautajaiset olivat tylsintä missä olen ollut ikinä. Nämä olivat vasta ensimmäiset hautajaiseni. Arkun kansi pidettiin kiinni. Me olimme kaikki yhtä pettyneitä.

Kuolleita ei tahdottu näyttää meille.

Tämä tarina tuli mieleen, kun luin juuri kertomuksen mm. kuoleman enkelistä. Se ei tässä tapauksessa liity Auschwitz-Birkenau-kompleksiin, vaan tavalliseen vanhan ihmisen elämään ihan vain nykyaikana ja sellaisessa maapallon kolkassa, jossa suhteellisen hyväosaiset vanhukset eivät joudu laitoksiin.

Tosin tulee sitten kuitenkin hetki jolloin sellaista enkeliä tarvitaan. En ole varma siitä, tuleeko sellainen kutsumalla vai kutsumatta. Vanhusten tilanne on nopeasti muuttumassa. Oletan että heidän tarpeettomuudestaan ollaan jotakuinkin yhtä mieltä esimerkiksi tässä maassa.