On siivottava kaappeja. Niissä on tavattoman paljon papereita täynnä merkintöjä. Muutamia paksuja täyteen ahdettuja käsikirjoitusnippuja, joissa on ykkösväli ja nekin täynnä punaisia merkintöjä.
Kesällä suurin osa menee vesipadan alle. Saa saunaa varten pesuveden.
Ella paukautti pianon kannen kiinni ja istui siinä pitkään ja hiljaa, kunnes ovikello soi. Niinhän sen pitikin soida.
Äh. Päätä särkee enkä tiedä pianon soitosta yhtään mitään paitsi että hienot yläluokkaiset tytöt sitä harrastavat. Kenen nimi muka voisi olla Ella?
Kuokka iskeytyi juureen joka oli aikuisen miehen ranteen paksuinen. Ja vielä ainakin 10 metriä jäljellä puutarhapenkin raivausta.
Tämä kaipaa dynamiittia yhtä paljon kuin se tuo kuusen juurikin.
Sitten voin unohtua ajattelemaan tuntemiani kuusia. Minun ei tarvitse kertoa niistä yhdellekään elävälle sielulle. Ei edes sitä salaisuutta, että menen metsään pukeutuneena kokonaan vihreisiin ja ruskeihin vaatteisiin, etteivät eläimet näkisi minua.
En kerro edes siitä että pukeudun juuri noin, että peikot ja menninkäiset eivät olisi minulle vihaisia. Olen kuullut että ne voivat purra.
Sitäkään kenenkään ei tarvitse tietää, että näin sillä tavoin kerran ilveksen. Se makasi kalliopaadelle ja nuoli itseään. En kyennyt liikahtamaankaan ainakaan 10 minuuttiin. Sitten ilves nosti korvansa pystyyn ja katseli ympärilleen. Kun seuraavan kerran kurkistin kalliota se oli hävinnyt.
Siis vain istun ja mietin omiani.
Tämä päivä on mennyt lukiessa. Aina joskus on tehtävä lukemisestaan merkintöjä.
On käytävä läpi lukemattomia alkuja ennen kuin voi edes ajatella että on jollain lailla omalla alueellaan, sellaisessa maastossa jossa osaa liikkua.
Saattaa käydä niin, että jos ei ole vuosiin liikkunut vanhassa kotomettässä, niin yllättäen kolot ja suurimmat kivet ovatkin siirtyneet paikoiltaan. Routa vääntää paikoiltaan isojakin juuria ja kivet paukahtavat kahtia.
Nyt kun kesä on muuttunut talveksi, selväksi vastakohdakseen, minulla on taas aikaa miettiä miten asiat ovat. Olisi hyvä jos tästä pääsisi suoraan metsään hiihtämään. Vuodenajoista riippumatta puiden puhe on parasta mitä on.
Kun lapsena laskin harjun lukkoja, pelotti joka kerta alasmennessä ei niinkään kaatuminen vaan se, että suksi menisi poikki eikä sitten olisi suksia ennen seuraavaa talvea. Paikatuilla suksilla on hankala mennä selvää latua pitkin.
Jos ajattelisin että vapaa on vain umpihanki, niin olisin yhtä lailla väärässä paikassa. Ladun vierestä voi upottaa kainaloihin asti ilman suksia. Jos siinä olisi kiven jättämä kolo, minua ei enää näkyisi, lumi putoaisi niskaan eikä minua enää olisi olemassa.
Löysin sen Hellaakosken hauen löytämän kävyn!
Sen josta Jyrinkoski jyrisi!
Ripsa, Ella Fitzgerald.
VastaaPoistaTässä oli jatkoa Torpeedon tytön kertomukselle? Ainakin jonkin verran.
Olin pieni poikanen kun isän kanssa mentiin matikkarysille. Koira, meidän pystykorva Hakki, ajoi ilveksen koivuun Ahkiolahdella ja päästiin ihan puun juureen sitä ihastelemaan.
En tiedä, jos isällä olisi ollut haulikko matkassa, että olisiko ampunut sen ison kissan? Ehkä ei, sillä isälläkin oli joitain ajatuksia luonnon monimuotoisuudesta.
Muuten moinen oli harvinainen näky siihen aikaan. Kaikki turkki päällä metsässä liikkuva kun oli ammuttu kauppatavaraksi, syömisiksi ja vaatetarpeiksi.
On se kumma, kun muistaa niin varhaisia asioita. En ole voinut olla kuin korkeintaan 5:n vanha silloin...
"Päätä särkee enkä tiedä pianon soitosta yhtään mitään paitsi että hienot yläluokkaiset tytöt sitä harrastavat. Kenen nimi muka voisi olla Ella?"
VastaaPoistaMinun silmääni Ella voisi juuri olla hienon yläluokkaisen tytön nimi. Viimeisten 15 vuoden aikana sitä on kyllä annettu muillekin, mutta oletan, ettei kysymys ole _niin_ nuoresta tytöstä.
Itselläni on monta romaanikäsikirjoituksen alkua levykkeillä, joita en nykyisellä tietokoneellani voi lukea. Jos joskus oikein toden teolla haluan päästä niihin käsiksi, se onnistunee. Ns. normaalielämässä ne kirjoitukset eivät ole läsnä. Hyvä niin, ehkä: elämässä on mentävä eteenpäin.
Kenen nimi voisi olla Ella??? Hmmmmm... minun tyttäreni nimi on Ella Tuuli Maria
VastaaPoista-eljas
Valto, vai että alku sille Torpedon likalle? Uusi alku? Uutta elämää?
VastaaPoistaTulisiko sille peräti pelastus?
Oli kyllä luojan lykky ettei isälläs ollut pyssyä mukana. Ilves on niin kertakaikkisen hieno elukka.
Luonnossa olen todella kerran nähnyt ilveksen. Mökin takana on vanha heinäniitty ja sen takana hyvin louhikkoinen korkea selänne, jossa on se korkein kohta kymmenen metriä suurta kuusikkoa korkeampi.
Sattui olemaan niin että ilves oli juuri syönyt hyvän aterian, niin oletan. Se oli peräti tyytyväisen näköinen, kun loikoili siinä sulattelemassa lounastaan.
Tuulta ei juuri ollut, joka tapauksessa se olisi tullut ilveksestä minuun päin.
Kysäisin tutulta metsästäjältä että mitä kaikkia eläimiä alueella saa ampua, ilves ei kuulunut listaan. Jos olisin kysynyt että saako täällä ampua ilveksiä, ne olisivat arvanneet että olen nähnyt sellaisen. Ja tietenkin lähteneet sen perään.
Mutta joo, muistelen että Ella Fitzgerald osasi soittaa pianoa. Kyllä, Jossain varhaisessa jazz-leffassa oli kuva Ellasta soittamassa ja laulamassa.
Sillä naisella oli kyllä upea ääni.
Keiju, joo, luulen että mullakin on korpuilla useampiakin alkuja. Niitä on aina silloin tällöin kiva katsoa ja lisäillä jotain, miettiä juttuja.
Minulla on on iso Windows-dinosaurus työkoneena. Se ei ole yhteydessä nettiin, joten tiedostot säilyvät ehkä vähän pitempään, ainakaan mikään virus ei syö niitä. Minä pidän sitä dinosaurusta kunnossa, siinä on edelleen korppu-asema, koska halusin pitää sen aseman vielä mukana. Ja minulla on muutama loota tyhjiä korppuja myös.
Ei minusta ole ollenkaan hassumpaa pitää hallussaan vaikka kokonaista korpullista pelkkiä alkuja. Se on hyvä ajatus. Positiivinen.
Ella nimenä siis. Olet varmaan joskus Uudenvuodenaattona klo 00.00 kuullut/ nähnyt kun suomalainen näyttelijä Ella Eronen lausui Maamme-laulun tai jotain muuta vastaavaa Tukholman stadionilla sodan aikana?
Sanottiin että Ella Eronen oli hyvä näyttelijä ja kamala diiva. Varmaan minä olen Ella-nimen keksinyt siitä. Kun olin lapsi, en muista että kukaan kavereista olisi ollut nimeltään Ella.
Etunimet kulkevat sykleinä.
Eljas, ihanko totta! Tuli tuo Keijulle sanottu todistetuksi. Minkä ikäinen tyttäresi on, jos sitä saa udella?
Kärsikö hän nimestään? Kiusattiinko häntä koulussa?
Tai ehkä hän on vielä ihan pieni, eikä tiedä maailman inhottavuuksista vielä mitään! Ja ehkä hän tulee tapaamaan vain ihmisiä, joilla ei ole mitään ennakkoasennetta Ella-nimeen.
Jotkut tosin tietävät elämän varjopuolista jo heti syntyessään. Valitettavasti.
"Mennessäni metsään pukeudun vihreisiin ja ruskeisiin vaatteisiin, etteivät peikot ja menninkäiset olisi minulle vihaisia. Olen kuullut että ne voivat purra."
VastaaPoista- Tuossa olisi kiinnostava aloitus ... Siihen kehykseen voisi tarinoida sitten polut ja elämänpolut, kulkea puulta puulle ja kuunnella niitä, kertoa tarina ja toinenkin yhdestä Ellasta, muistella pahinta umpihankea johon kerran joutui astumaan ja löytää se Hellaakosken käpykin.
Voisi syntyä mielenkiintoinen kokonaisuus, kun antaisi pienten purojen kasvaa virraksi.
tyttäteni on 13
VastaaPoistaEi, ei hän kärsi nimestään... Itse asiassa Ella nimi on kulkenut meillä suvussa.
VastaaPoistaElla kirjoittelee nykyään hurjia juttuja ja runoja nettiin...
http://novelleja-nuorikirjailija.blogspot.com/
Penjami! Tuohan oli suorastaan inspiroiva ajatus. Joo, sen likan nimi olisi Ella.
VastaaPoistaJa sitten tökkäsi päähän että sehän on Sinisalo kirjoittanut sen Ennen päivänlaskua ei voi. Mutta sitten aattelin että eihän kukaan yksi ihminen voi peikkoja ja menninkäisiä omia.
Ne elelevät omaa elämäänsä ja aika lailla kyllä erillään ihmisistä. Se alue jota kuvailen ilvesmetsänä, on kyllä juuri peikkometsän tapainen, kivien taakse voi piiloutua ja sinne alhaalla kulkevaan kuusikkoon uppoutua.
Se kuusikko oli lapsena mustikkapaikka.
Synkkä totuus on, että se kuusikko on kaadettu ajat sitten.
Eljas, joo, 13 on kyllä hyvä ikä, silloin alkaa olla identiteetti varmemmalla pohjalla. Alkaa tietää mitä tahtoo. Ja osaa useimmiten sen jo sanoakin.
Kun Ella-tyttäresi on jo noin iso, niin ei häntä ole sitten varmaan kiusattu koulussa aiemminkaan. Luulen että 13-vuotiailla saattaa Ella-nimeä olla useammallakin.
Seurailen lasten nimiä sivusilmällä, koska itse olen isoäiti jo.
Täytyy mennä katsomaan nuoren kirjailijan tarinoita.
Hieman yli kymmenen vuotta sitten, kun silloinen ystävättäreni oli juuri muuttanut omaan asuntoon, meille tuli juttelemaan puhelias, arviolta neli- tai viisivuotias naapuriasunnon tyttö. Hän arvuutti meiltä omaa nimeään sanoen vain sen alkavan E:llä. Emme arvanneet nimeä, mutta Ella se kuulemma oli. Kyseessä oli ns. kaupungin vuokrarivitalo, joten siinä vaiheessa Ella ei ainakaan enää ollut 'hienon yläluokkaisen tytön' nimi. Se kuitenkin kalskahtaa sellaiselta, jos se yhdistetään hieman vanhempaan ikäluokkaan. Minun kouluaikoinani ei Ella-nimeä huudeltu. Joku olisi voinut nimenomaan elitistisessä mielessä antaa tyttärelleen nimeksi Ella – joko Fitzgeraldin tai Erosen mukaan.
VastaaPoistaYksi niistä käsikirjoituksistani, jotka sain valmiiksi mutta joita ei haluttu julkaista (ja joita en itse loputtomiin jaksanut tuputtaa), kertoo muiden muassa kahdesta juuri omaa identiteettiään löytämässä olevasta 14-vuotiaasta tytöstä. Ajattelin neljäntoista sopivan iäksi, sillä itse olin aloittanut oman löytämiseni kuusitoistavuotiaana. Ja minä nyt olin sellainen kuin olin.
Keiju! Tuohan vaihtelee tavattomasti, identiteetin löytämisikä. Joskus minusta tuntuu että on sellaisia jolle "oma itse" ei valkene ikinä.
VastaaPoistaMutta kun ajattelen tuota "löytämistä" niin oikeastaan, ainakin kun mietin itteäni, olin ollut aina, siis se jonkinlainen ydin, en vain ollut tietoinen siitä niin että voisin nimetä sen.
Varmaan on kyse sosiaalisesta minästä, sellaisena, jona useimmat ympärillä olevat ihmisen tuntevat.
Jos olisit seurannut sitä Ellaa, niin ehkä olisit pitänyt häntä samana tyttönä aina.
Sosiaaliseen minään kuuluu hirveästi asioita. Olen lukenut psykaa koulussa, sos.psykaa yliopistolla ja muistan että keskustelimme asiasta kiivaasti kaikkien luentojen välitkin.
Yksi parhaita esimerkkejä oli n.k. viisaus. Onko se peritty ja ominaisuus joka on ollut aina, vai kasvaako ihmisestä viisas tai tyhmä? Temperamentti oli toinen hankala käsite.
Luulen että useimmat ihmiset kirjoittavat juuri noista käännekohdista. Sinä ajattelit 14-vuotiasta. Minä juuri ajattelin että Eljaksen Ella-tytär on hyvässä vaiheessa.
Ehkä kyse on myös jonkinasteisesta siirtymisestä aikuisuuteeen? Mutta sinä muistat sen "nuorena" varmaan hyvin. (Jos kutsun poikaani nuoreksi, niin hän tyynesti kääntyy ympäri ja kysyy että mitä vanha äitee.)
Kasvaminen on suhteellista eikä toivoakseni lopu ikinä.
Ripsa! Minähän olen vasta niukalti lähempänä viittä- kuin kahtakymmentä, joten olen tosiaan suhteellisen nuori. Oman "aikuisuuteni" suhteen olen yhä ihmeissäni siitä johtuen, että moni vielä teini-ikäisenä aikuisuuteen liittämäni seikka ei ole omalla kohdalla toteutunut. En tarkoita "keskiluokkaisia" piirteitä kuten omistusasuntoa, autoa ja kesämökkiä; en edes omia lapsia tai vakityöpaikkaa. Toki elämäntilanne ja elämänasenne ovat dialektisessa suhteessa keskenään. Lähinnä tarkoitan, etten ole missään vaiheessa puuhannut "aloilleni asettumista", minulle on yhä vierasta puhua "nuorisosta" ja jossakin ajatusteni syövereissä vaikuttaa yhä käsitys "vanhojen jarrujen" latteuttavasta olemassaolosta...
VastaaPoistaKirjoittamisen kannalta kiinnostavan käännekohdan yhteys aikuistumiseen on siis kahtalainen: onko kyse omakohtaisesta kypsymisestä vai jostakin, mitä voi kuvata sosiaalistumiseksi? Minun 14-vuotiaani yrittivät kuvata ensin mainittua, kun taas jälkimmäinen on lähempänä sitä minkä itse ensi tilassa yhdistän aikuistumisen ideaan. Näillä on luonnollisesti se ero, että sosiaalistumisessa yksilö omaksuu yhteisön säännöt, omakohtaisella kypsymisellä taas viittaan irtautumiseen lapsuuden maailmasta ja sen säännöistä.
Ah, nyt harjoitan keittiöpsykologiaa, todellisuudessa en ole opiskellut psykologiaa edes kaksi vuosikymmentä sitten lukiossa. Sosiologiasta sentään suoritin yliopistossa approbaturin.
Kaikki kai silloin tällöin harrastavat keittiöpsykologiaa.
VastaaPoistaSuhde aikuistumiseen? Sillä nyt ei tarvitse hirveästi psykologisoida. Jokaisella on oma suhteensa siihen, minkä jättää taakseen, eli lapsuudenkotiin, kouluun, kaikkeen siihen, joka on väistämättä jokaisella eri asia.
Sosiaalistuminen mihin? Vastuun ottamiseen, ammattiin, reproduktioon (koti, lapset jne.), henkiseen kasvuun? Suuntiakin on jumalattoman paljon. Niistä oikeastaan voi valita, mikäli ottaa kirjoittamisen kohteeksi 14-vuotiaan.
Kävitkö muuten lukemasssa Eljaksen tyttären Ellan blogia? Kyllä minä suosittelen. Siinä tuntuu aika lailla aitona kasvaminen senikäisenä.
Tottakai, jos sinä kirjoitat 14-vuotiaasta se väistämättä heijastaa omaa kokemustasi. Mutta en usko että on ikinä mahdollista kirjoittaa 1:1 omaa historiaaansa. Jo muisti tekee tepposia - ei siinä tarvita edes dementiaa!
Voih, tästä tulisi niin mielenkiintoinen keskustelu, että saavumme seuraavan dilemman eteen: 1) en malttaisi olla vastaamatta/kommentoimatta yhä uudelleen, mutta 2) se keskustelu tukkisi muut versot, mitä tässä yhteydessä on päässyt itämään. Auts! Minä nyt vielä kerran kirjoitan...
VastaaPoistaMuistin tekemiin tepposiin on kyllä törmätty. Päiväkirjaa olen pitänyt 14-vuotiaasta, mutta sekin kertoo vain yhden puolen. Taitaa olla parempi näin jälkikäteisesti hahmottaa joitakin "suuria linjoja" ja rakentaa kuviteltu käännekohdan todellisuus niiden ympärille kuin yrittää toistaa omaa historiaa 1:1. Jotakin sellaista siis aikoinani noiden 14-vuotiaiden kautta kokeilin.
Onko olemassa sosiaalistumista esim. henkiseen kasvuun? Henkinen kasvu on yksilöllinen asia eikä sosiaalinen. Sosiaalistuminen liittyy aina seuraan ja yhteisöön. Kasvaminen vastuun ottamiseen, reproduktioon ja ammattiin on siis sosiaalistumista siltä osin kuin se on mukautumista johonkin yhteiseen ja ihmistenväliseen.
Minua kiinnostaa enemmän sosiaalistavan ja ei-sosiaalistavan kasvamisen välinen ero kuin sosiaalistumisen sisäinen moninaisuus. En tarkoita, että näin olisi tai pitäisi olla muillakin, keskustella osaan vain omalla äänelläni.
Niin,paitsi siis sen itsesi käännekohdassa olevana nuorena, niin sinun pitää olla tarkka myös ajankohdan suhteen.
VastaaPoistaEri aikakausina on ollut hurjasti erilaisia maamerkkejä. Mitä maamerkkejä esimerkiksi tämänhetken 14-vuotiaille on? Ei aavistustakaan. En tunne ketään sen ikäistä eikä minulla ole edes sen ikäisiä ystäviä jolla voisi olla nuoruutta eläviä lapsia. Tai on muutama tuttu, mutta ei juuri lähipiirissä.
Tärkein on varmaan kaikesta huolimatta se tarina jonka tahdot kertoa. Jos se kertoo 14-vuotiaasta tytöstä ja hänen kaveristaan, niin silloin rajaat sen siihen,, valitset ajankohdan ja sellaista.
Kehityspsykologiaa olen viimeksi lukenut yliopistossa 90-luvulla kasvatuspsykologian osana, ja se tuntuu olevan muutoksessa oleva tutkimusalue, koska neurotieteet ovat tulleet määrittämään aika paljolti sitä, mitä ennen katsottiin ennemminkin behavioristisesta suunnasta.
Ainakaan en olisi mitenkään valmis kutsumaan neurotieteitä käyttäytymistieteiksi.
En tarkoita että fiktiossa pitäisi noudattaa tieteiden määräämiä rajoja, mutta varmaan niistä pitää tietää jonkin verran.
On ihmisiä jotka tutkivat jonkun romaanin aihetta monta vuotta ennen kuin edes alkavat kirjoittaa.
Hmm. Sosiaalistava ja ei-sosiaalistava kasvu. Anna esimerkki! Mikä niiden ero on?
Tyypillinen "sosiaalistava kasvu" on esimerkiksi kypsymistä välinpitämättömästä, piittaamattomasta hulttiosta tai hupakosta vastuunsa kantavaksi työntekijäksi tai vanhemmaksi. Sosiaalistumista on myös sellainen, mistä itse en käyttäisi nimeä "kasvu", koska se näyttää omaan silmääni hieman taantumiselta; esimerkkinä aiemmin itsenäisen ja kapinallisen ihmisen muuttuminen konservatiiviseksi, kuuliakseksi ryhmänjäseneksi.
VastaaPoista"Ei-sosiaalistavasta" kasvusta voisi toimia esimerkkinä tarina nuoresta, joka ei ole koskaan ennen kyseenalaistanut kodin, koulun ja kaveripiirin muodostamaa sääntöjen kolminaisuutta. Kasvuvaiheessa hän oivaltaa pala palalta, miten totuuksina pidetyt asiat ovatkin vain näkökulmia, ystävällinen opastaja voi ilmetä tiukaksi moraalinvartijaksi, jopa se mitä pidetään hänen "omana itsenään" on sosiaalinen konstruktio jne.
Keiju, olipa hyvä että kysyin.
VastaaPoistaNimittäin sos.psykan opintoni ovat sentäs tapahtuneet niin kauan sitten kuin 1967, eikä ole juuri ollut aikaa tai aihetta päivittää tietoja.
Taitaa olla niin että siihen pitää ryhtyä.
Suomeksi asia taitaa olla jotenkin niin, että ihmiset eivät ole niitä joina esiintyvät. Tai saattavat kerätä ominaisuuksia enemmänkin ja käyttää tarpeen tullen.
Ilmeisesti se ei ole pelkästään psykopaattinen ominaisuus.
Pahus sentään tätä kieltä! Ongelma on varmaan nyt siinä, että minä osaan psykologian kielen paremmin. Mutta en usko että tämä nyt siihen kaatuu.
Osaatko kertoa syyn siihen, miksi ihmiset tarvitsevat enemmän persoonallisuuksia, sosiaalisia konstruktioita jne. nyt, kuin mahdollisesti aiemmin, vanhempiesi nuoruuden aikoihin tms.?
Minusta tämä on todella mielenkiintoinen kysymys, koska sehän asettaa ihmisen kasvun käännekohdatkin aika lailla uudenlaiseen valoon.
Ei sinun tarvitse olla siitä huolissasi, että olet täällä mun blogissa muiden ihmisten keskellä. Kavereita nämä ovat.
Minäpäs en olekaan lukenut sosiaalipsykologiaa muualta kuin Antti Eskolan kirjoista. Nämä kommenttini ovat sellaista keittiösosiaalipsykologiaa, jossa kirjoista luettu ja (sosiologian) luennolla kuultu menevät iloisesti sekaisin oman ajattelun ja keskustelun kanssa.
VastaaPoistaEn ole varma, onko ihmisissä nyt enemmän tuota "sosiaalinen konstruktio" -puolta kuin jokin aika sitten. Olen tietääkseni elänyt vain omana aikanani. Ja tiedän, että kun aloin ymmärtää jotain sosiologiasta (ja sosiaalipsykologiasta), sieltä löytyi nimiä asioille ja ilmiöille, jotka tunnistin oman aikani elävästä elämästä.
Jaa, Keiju, luulen että niin on tarkoituskin. Siis että tentit, lukeminen ja keskustelu menevät päässä sisäkkäin ja päällekkäin, sillä tavalla tulee jonkinmoinen kokonaisuus.
VastaaPoistaEihän ihminen voi hypätä ulos siitä ajasta jota elää.
Kalevi!
VastaaPoistaLuuleksää että mä olen eka kertaa papereita polttamassa? Ja minkälaiseks luxus-saunaks sä savusauna kuvittelet? Tai ainaski meirän saunan.
Tottakai meillä on hirmuisen iso vesipata joka lämpiää ulkona. Ei ole ensimmäistäkään hormia saunassa. Mikä savusauna se semmoinen on, jossa on hormit?
Kyllä meillä on 15-vuotissuunnitelmassa, tai ehkä 20-vuotissuunnitelmassa, sellainen idea, että hankitaan jostain käytetty vesisäiliö, jossa on sisällä eristetty tulipesä. Sitten sen ympärille rakennetaan laudoista sellanen eriö, että ihmiset voi käydä vaikka keskellä päivää siinä pesulla eikä kukaan (luk.ottamatta ehkä Google Earthiä?) pääse kurkkimaan sisään.
Mutta huom! tämä on vasta puheen tasolla tämä tämmöinen suunnitelma.
Olen minä sen ison padan alla poltellut enemmänkin papereita. Ja kesällä lämmittää sen 50 litraa vettä oikein hyvin. Voi se kyllä olla ylikin 50 litraa, en ole ikinä mitannut. Joo, siis onhan se yli 5 ämpärillistä, en tiedä kuinka paljon siihen mahtuu.
Siis voi sitten raijata sitä vettä saunaan ja käydä siellä pesulla, jos on järven vesi niin kylmää ettei muka siellä voi pestä. Joitain sellaisia nirppanokkia on joskus käynyt kylässä.