Halojen päivä

Matkalla kuulopolille aurinko rupesi huurteisen taivaan reunasta punertamaan valoa ja yltyi haloksi. Se ei ole puuta, vaan valoilmiö, jossa valo heijastuu pilviin pitkänä pylväänä. Niitä on ollut vähän väliä tänä talvena. Talvea on kestänyt vasta vähän yli viikko, sitä edeltänyt vuodenaika oli pitkittynyt syksy, vähän niin kuin yskä.

Pakkaset tulivat kun meri oli vielä auki ihan rannassakin. Usva on pörröttänyt puut ja ruohot, sitkeimmillään se on roikkunut kaupungin yllä koko päivän. Kaupunki on pilvessä ja valoista syntyy pilareita joka ilmansuuntaan. Silmät kuljettavat pimeähormonille näkymän pitkin hermoratoja. Ihmiset heräilevät siinä kävellessään. He saattavat jopa puhjeta puhumaan ihan vieraiden kanssa.

Ainakin he auttavat toisiaan, kun kaikki eivät kuule lääkärin kutsua. Tai hoitajan. Minä olen hypännyt polilla jo pari viikkoa, joten hoitajat tuntevat minut ja astelevat eteeni. Ja hymyilevät.

Hymyllä ja valolla on vähän samantapainen vaikutus. Kipukynnys alkaa nousta ja mieli kirkastua. Usva ei välttämättä ole synkkä goottilainen ilmiö, jollainen on maisemassa Usherin talon hävitys- kertomuksessa. Tarina on kyllä hyvä ja sen on kertonut Edgar Allan Poe.

Pakkasen aikaan on mukavaa istua lukulampun alle ja sukeltaa kirjastosta raahattuun saaliiseen. Nyt löysin Maarit Verrosen fantastisia kertomuksia nimeltä Älä maksa lautturille (Kirjayhtymä 1992). Mieleen tulee Manalan lautturi heti, Manalan koira Kerberos vieressään. Verrosen kertomana valot ja varjot vaihtoivat paikkaa, niin että novellista tuli mielikuvitusmatka. Sankari voi olla antisankari ja päinvastoin. Kuoleman irvistyksessä on mukana huumori.

Olen jo vuoskymmeniä kärttänyt muutamalta irlantilaiselta tutulta perusteellisempaa selvitystä siitä, mitä heidän mahtavat pikkuväkensä ovat. Verrosen tarinassa sanotaan päättäväisesti, että se väki ei ole vain pieniä vihreitä miehiä, vaan niitä on vihreällä saarella kokonaisia kansakuntia. Nyt viimeinkin sain jonkinnäköistä osviittaa noista olennoista!

Siellä taustalla on tietenkin Irlannin suuri siirtolaisuus, irlantilaisia on kaikkialla maailmassa. Yksi olioista haahuili Titanic-laivalla. Se oli banshee, joka on ulvova tyyppi. Tässä tarinassa se (hän?) oli eri-ikäinen nainen ilmestyessään eri paikoissa laivalla. Oikeastaan Verronen ei määritellyt sitä kovin tarkasti, ja sitä paitsi se vaihtoi olomuotoaan koko ajan. Oma kuvitelmani siitä päätyi olemaan jonkinmoinen hahmoaan muuttava aave, mutta ei mikään lakanan kantoalusta, vaan oikea haamu. Keskellä yötä aivan tarpeeksi pelottava ja jännittävä, tarinaa en pystynyt jättämään kesken ja aamuun.

Bansheet ovat kostavia haamuja, he (ne?) pitävät lukua ihmisistä jotka ovat tehneet jotain hirveää. Mutta samalla ne ovat erittäin omapäisiä, niillä on omat lakinsa, eikä ihmisen oikein auta ruveta väittämään vastaan, jos banshee ilmoittaa kostavansa jotain.

Verrosen kertomuksessa ihmispolo oli Titanicin konemies, joka oli hyppinyt laivalta toiselle bansheeta pakoon. Bansheella oli myös ongelma: se ei saanut konemiestä päiviltä upottamatta Titanicia. Nyt siis maailma tietää miten Titanic tuhoutui!

Yleensä banshee ulvoo. Suurin osa matkustajia kuittasi ulvomisen tuulena, eivät ne hölmöt kuunnelleet tarkasti. Konemies tiesi tismalleen kuka siellä ulvoi, irlantilainen kun oli. Kun yritin jollekin sairaalan odotustilassa kertoa mitä luen, uhrini hymyili epäuskoisesti ja sanoi lopulta kuulleensa, että irlantilaiset ovat hirveän taikauskoisia. Yritin vängätä taikauskosta, mutta sitten tuli hoitaja häntä hakemaan.

Takaisin tullessaan satunnainen juttukumppanini hymyili aivan eri tavalla kuin mennessään sisään. Silmissä oli sama ilme kuin lapsilla on satua kuunnellessaan. Vähän jännittynyt, mutta iloinen, hän kumartui puoleeni ja katsoi kirjan nimeä. Oli miettinyt pikkuväkeä. Kivaa jos hän lainaa kirjastosta saman kirjan.

Tarinan viimeinen näky oli semmoinen että banshee istuskeli laivan keulan päällä ja lauloi. Se tiesi saaneensa sen konemiehen hengiltä. Siitä en ole varma, saako banshee uhrin sielun, mutta en ihmettelisi, jos se söisi sielujakin. Vrt. edellisen blogin zombit.

Irlantilaisesta pikkuväestä on leikki kaukana. Olen tähän asti kuvitellut että se porukka on aika lailla samaa kuin meidän peikkomme tai metsänhaltijamme. Muistan että erilaisista olennoista oli vilkas keskustelu myös niihin aikoihin kun J.R.R. Tolkienin Sormusten herra ilmestyi suomeksi. Haltijat eivät ole kaikkialla maailmassa niitä mukavia ja kauniita, suorastaan enkelimäisiä tyyppejä, jotka antavat kummeina yhtä ja toista hyvää juuri syntyneelle lapselle. Joskus kyllä haltijakummit voivat ruveta kilpailemaan keskenään ja silloin lopputulos syntyneen lapsen kohtalosta voi olla epätoivottu.

Joskus olen ajatellut että haltijakummeista oli kyse silloinkin kun niitä itämaisia tietäjiä tuli Jeesus-lapsen seimelle. Kyse ei olisi ollut vain kullasta, pyhästä savusta ja mirhamista, vaan myös annettavista luonteenpiirteistä. Tästä nyt en ole varma, mutta kun kumartavia tietäjiä on kolme, niin se saa epäilemään jonkunlaista velho-porukkaa. Kolme on usein saduissa maaginen luku.

Suomen metsissä juoksentelevat metsänneidot kuten Tellervo tai kivien koloissa asuvat peikot ja muut ovat aika lailla helpompia tapauksia kuin irlantilaiset vastaavat. En tiedä ovatko esimerkiksi leprechaunit lähempänä meidän peikkojamme vai Tolkienin vuorenpeikkoja, jotka olivat kaivosmiehiä. Grimmin veljesten saduissa on yksi tarina, joka kertoo kääpiöistä ja Lumikista. Meillä kääpiöt ja peikot ovat eri asia.

Toisaalta kyllä suomalaisetkin ovat lepytelleet Tapiota ja Ahtia kun ovat tappaneet joitain

näiden isäntien omaa väkeä. Karhunpeijaisia on pitänyt viettää koko kylän. Sitten karhu ei ole tullut kostamaan.

Olen miettinyt vanhojen suomalaisten uhrimieltä ja ihmetellyt kuinka kauas alkuperäisestä susien ja ilvesten metsästäjät ovat erkaantuneet. Taatusti Tapio olisi ottanut väkensä ja sulkenut moisen koplan moottorikelkkoineen päivineen metsänpeittoon. Eikä heistä olisi ikinä kuultu mitään. Metsä pitäisi omanaan.

Nukuttaa

Meillä ei ole tarvetta kirkasvalolampuille. Sen sijaan kynttilät palavat. Meidän ei onneksi nyt tarvitse pitkään aikaan edes yrittää herätä hyvin aikaisin aamulla. Oikeastaan viimeksi minulla oli sellainen pakko kun kävin oppikoulua.

Se olikin kyllä kummallista, se herääminen. Yhdeksältä aamulla kun koulu alkoi oli aivan pimeä. Parhaimmatkin kaverit näyttivät lähinnä haamuilta, tummilta sellaisilta mikä johdattikin keskusteluun siitä, miksi haamujen muka aina pitää pukeutua lakanaan. Tummat käyvät aivan yhtä hyvin.

Kaverit näki aivan vasta siitä läheltä.

Minulla ei ollut pitkää koulumatkaa, mutta suuri osa luokkatovereista tuli Sahalahdelta asti. Luokanvalvoja oli monena vuonna käsityönopettaja Valkeakoskelta. Mahtoi olla talvihämärä, kun menimme innokkaasti ilmoittamaan hänelle, että luokkatoverimme on kuollut. Se oli oikeasti innokkuuden aihe, koska kukaan meistä ei ollut nähnyt ketään kuolleena ja ajattelimme että nyt sitten saisimme nähdä.

Olisin minä voinut nähdä kuolleen isoäidin luona, jossa kuolleita pidettiin lautojen päällä riihessä, mutta kylän lasten kanssa oli pelättävä niin että riihen ohi piti juosta ja lujaa.

Kuolema oli siinä vaiheessa jo siirtymässä näkymättömiin. En usko että sitä laudoilla makuuttamista oli kovin pitkälle lapsuuteeni. Ja tämän maan mentaliteetin muistaen syy vainajan makuuttamisen lopettamiseen oli varmasti hygieeninen.

Lasten kanssa kyllä mietittiin sitä, että kumpi pääsee ruumiiseen kiinni ensin, rotat vai kissat. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että rotat ja kissat menisivät piirileikkiä ruumiin ympärille ja saimme kollektiivisen naurukohtauksen josta ei ollut tulla loppua.

On minun täytynyt olla siinä porukassa nuoremmasta päästä, koska joku naapurin täti kulki juuri silloin ohi ja tahtoi tietää mikä meitä vaivasi. Minä olin sanomaisillani, mutta joku tönäisi kyynärpäällä kylkeeni ja sanoin vain ai.

Jälkeenpäin sain sitten oppitunnin siitä mitä saa sanoa ja mitä ei. Siis aikuisille.

Mutta se luokanvalvoja meni omituisen näköiseksi. Se vain kysyi että onko hän todella kuollut. Meistä joku kysyi että pääsemmekö hautajaisiin. Luokanvalvoja sanoi että hänen on mentävä soittamaan ja että puhutaan tästä ruokatunnin jälkeen. Minä en päässyt kuulemaan sitä keskustelua, koska jouduin menemään kotiin syömään.

Sain sitten tietää että koko luokka pääsee hautajaisiin ja että likka oli kuollut kun keuhkoihin oli mennyt vettä. Pitkään sen jälkeen varoin uidessa että en hengittäisi vettä, koska silloin kuolisin. Pikkuveli kyllä osasi sukeltaa ja antoi minullekin lainaksi aina välillä sukellusnaamarin, mutta minä vain pulpahdin pinnalle kuin mikäkin korkki.

Keuhkoni olivat pysyvästi täynnä ilmaa, koska en osannut edes sukeltaa. Mutta tämä oli vasta seuraavana kesänä. Nyt oli talvi.

Ne hautajaiset olivat tylsintä missä olen ollut ikinä. Nämä olivat vasta ensimmäiset hautajaiseni. Arkun kansi pidettiin kiinni. Me olimme kaikki yhtä pettyneitä.

Kuolleita ei tahdottu näyttää meille.

Tämä tarina tuli mieleen, kun luin juuri kertomuksen mm. kuoleman enkelistä. Se ei tässä tapauksessa liity Auschwitz-Birkenau-kompleksiin, vaan tavalliseen vanhan ihmisen elämään ihan vain nykyaikana ja sellaisessa maapallon kolkassa, jossa suhteellisen hyväosaiset vanhukset eivät joudu laitoksiin.

Tosin tulee sitten kuitenkin hetki jolloin sellaista enkeliä tarvitaan. En ole varma siitä, tuleeko sellainen kutsumalla vai kutsumatta. Vanhusten tilanne on nopeasti muuttumassa. Oletan että heidän tarpeettomuudestaan ollaan jotakuinkin yhtä mieltä esimerkiksi tässä maassa.