31.7.11

Taite


Taittelin papereita. Yläkerran työhuoneosasto on vaihteeksi räjähtänyt. Minun on hankittava muutama laatikko, ja pahvinen kelpaa, että saan papereita lajitelluksi aiheittain jonnekin. Ongelma on siinä että jokainen muistivihkokin tuntuu kuolemattomalta, kerta kaikkiaan. Jos ajattelen jotain nyt, niin samaa ajatusta olen ajatellut mielestäni kymmenen kertaa paremmin kymmenen vuotta sitten.

Sellainen on elämän kulku, vaikka nuoret ihmiset varmasti pitävät sellaista kehitystä mahdottomana. Haastattelemani n. 30-vuotiaat ihmisenalut miltei järkiään pelkäävät esimerkiksi kuolemaa. Minun on helppo muistivihoista nähdä, että en ole pelännyt kuolemaa oikeastaan ikinä, siis omalta kohdaltani. Mutta minä olen sodankäyneiden vanhempien lapsi ja lapsuudessa sota oli aivan lähellä, siitä puhuivat kaikki. Sitten oli pitkään sienenmuotoisen pommin varjo. On vieläkin jos siihen kohdistaa huomionsa.

Ehkä onnistuisin sijoittamaan muistivihkot johonkin yhteen laatikkoon, jossa olisi jonkinmoinen ajallinen järjestys? Minulla ei ole ajatuksia kuolemattomuudesta tältä osin muuten kuin ehkä lapsenlapsenlasten suhteen, mikäli yhteiskunta edelleen jatkuu ja nykylapset alkavat tuottaa omia lapsiaan ja niin edelleen. Mutta kolmas sukupolvi on jo hyvin kaukana. Horisontti pakenee.

Lukuisissa dystopioissa, joita olen eksynyt lueksimaan muutaman viime vuoden aikana aika paljon, oletetaan aivan ensimmäiseksi että nykymallista yhteiskuntaa ei enää ole olemassa. Yksi syy sen olemassaolemattomuuteen on sukupolvien välisten siteiden katkeaminen. Ei sitä kirjoissa sanota, mutta oletan sen syyksi.

Yhdessä muistivihkossa oli pitkä pätkä espanjalaisen kirjailijan (jonka nimi katosi päästä) mökkipitäjän kirjastosta hankitusta kirjasta nimeltä jotain sinne päin kuin Tokio ei muista meitä enää. Tai ehkä ei kaipaa enää. Tai ei välitä meistä. Mutta kaupunki oli Tokio.

Minulla ei ole sen kaupungin kanssa ollut koskaan mitään tekemistä, paitsi että tiedän mikä oli Edo-kausi ja tunnen ulkonaisesti sivellintekniikan ja osaan hiertää tussia. Riisipaperiakin meillä on.

Kirjassa käsiteltiin superhuumetta. Päähenkilö, joskus kaukana tulevaisuudessa, oli huumejakelija. Huume ei ilmeisesti ollut kielletty, tai sitten yhteiskunnat olivat muuttuneet sellaisiksi että kukaan ei oikein välittänyt olivatko huumeet kiellettyjä tai sallittuja. Sen muistan että oikeita lapsia ei näkynyt missään, eikä edes perheitä.

Huume oli semmoinen, että kun otti napin, niin kaikki muisti pyyhkiytyi pois. Seuraavan aamun, siis unien jälkeen, sai siis aloittaa n.k. puhtaalta pöydältä. Kirjailijan nimi oli Ray Loriga. Kirjassa kerrotaan syyt siihen, miksi muistinpyyhkimisnapit olivat niin suosittuja. En muista enää mitä ne syyt olivat, mutta voisi ehkä ajatella unohtavansa Norjan joukkomurhan tai Afrikan sarven tolkuttoman nälänhädän ja sen, että nyt Mogadishun niskan päällä oleva klaani ei suostu päästämään YK:n hätäapua paikalle. Se menee Keniaan, jonne tulee tuhansia nälkään kuolemaisillaan olevia ihmisiä päivittäin.


Että sellaisia olisi siis mukavaa pyyhkiä pois muistista! Olo olisi kuin silkkiä vain, keskellä hieman viilenevää kesää, viikonloppua, joka taittuu kohti elokuuta. Meillä on vettä vielä, vaikka tässä kaupungissa pohjavesi on paennut jo pois. Tai kaivon pitäisi olla niin syvä, ettei sellaiseen ole varmaan varaa.

Ajattelen tietysti, että hyvä omatunto on hyvän unen tae. Taas nukuin huonosti. Sillä ei ole mitään tekemistä omantunnon kanssa, koska minulla ei juuri ole tekemistä muiden ihmisten kanssa. Aivoni pyrkivät askartelemaan enemmän abstrakteissa asioissa. Huono uni johtuu siitä, että aivojen muistikennot alkavat olla kertakaikkiaan täynnä. Ainakin tuo kenno-teoria kuulostaa johdonmukaiselta. Tuskin se biologiaa kuitenkaan on.

Kiitos kysymästä, selkä on ollut viime aikoina kipeä. Olen harjoitellut päivittäin risti-istuntaa paperin, vesivärilehtiön ja siveltimen kanssa. Niitä on käytettävä lattiatasolla. Harjoittelen värejä. Kuviin on pitkä matka.


Luulen että värit lähtevät liikkeelle tästä hennosta muutoksen viitteestä. Syksy on jo parin kuukauden päästä. Seinät eivät huo'u niin kovaa kuumuutta enää kuin viime viikolla. Itse asiassa olin kiukkuinen kuin ampiainen eilen illalla kun sisälämpömittari kohosi taas 29 asteeseen klo yhdeksän illalla suunnilleen. Luulen alkavani ymmärtää ampiaista. Se raukka on elellyt täällä Pohjan perillä suuren sukunsa kanssa satoja vuosia ja eikös nyt sitten tule yhtäkkiä kovia helteitä. Tällaiseen sopeutuminen on rankkaa mille tahansa oliolle.

Ehkä ampiaisilla ei ole pesissään kunnon tuuletusta? Joka tapauksessa aikoihin ei ole satanut. Ampiaiset tulevat kohti ja purevat. Ehkä ne ovat lihansyöjiä ja saavat vetensä tuoreesta lihasta?

Yläkerran työpöydän vieressä näkyy olevan ampiaisen raato. On mukavaa etten astunut sen päälle kun se oli vielä elossa. Kerran astuin ja jalka turposi möhkäleeksi. Nurkasta löysin huopatöppösen joka kesäkuumalla oli älytön jalkine, mutta yhtenä päivänä jalka rupesi taas muistuttamaan jalkaa.

Olen edelleen kävelevä otus. Olisi hyvä ajatus että huopatöppösiä ruvettaisiin taas tekemään, jos/kun ilmasto alkaa muistuttaa yhä enemmän mannermaista, niin kuin se on viime vuodet ollut.


4 kommenttia:

  1. Kuolemanpelko on minusta aina ollut jotakin aika käsittämätöntä, saatoin ymmärtää sitä vain tuntemattoman pelkona. Ehkä se jotain sellaista onkin.

    Sanoisin kiitos ei, jos joku tarjoaisi ikuisen elämän eliksiiriä taikka muuta viisasten kiveä. Ei tämä täällä niin merkillistä ole, sukupolvien ylikin toteutetaan samoja kuvioita, vaikka muodit ja tanssit vaihtuvatkin. Enkä haluaisi tulla pakastetuksi ja herätetyksi eloon vuonna 2070 tai 2170.

    Mutta tuo kuvaamasi muistinpyyhintä on kyllä vähän samaa kuin nämä scifielokuvat, joissa aina mennään helpoimmasta yli. Niin tuossakin ideassa, sillä muistin pyyhkäisyä ei varmaankaan voinut kohdistaa vain haluttuihin muistoihin, joten lie ollut hauskaa opetella kävelemään ja kielen sanat aina uudelleen, noin aluksi. Esimerkiksi J. K. Rowling on paljon varovaisempi, hän kun kirjoittaa jästien muistin "manipuloinnista", ei pyyhinnästä.

    Nythän juuri jossain äänestettiin, että 7 /10 suomalaisesta olisi valmis eutanasiaan. Niin minäkin, sillä miksipä minua ei saisi lopettaa kärsimästä kun koirankin saa. Se jumalallinen sielu siellä kait kummittelee joillekin.

    Jaa, ellen nyt vallan erehdy, niin minusta ampiaiset ovat oikeasti petohyönteisiä, syövät pienempiään. Mutta tämä on tarkistamattomia hämäriä muistoja biologian tunnilta. Niin hämärä, että se jo todistanee, etten taida tarvita muistieliksiiriä, minulla on aivan itsestään tyhjenevä malli.

    VastaaPoista
  2. Joo, ei me mitään sen kummempia tabletteja enää tarvita! Muistelen jonkun vanhemman kirjailijan, olisiko ollut Waltari tms. sanoneen, että muisti valuu yli, kun sitä tulee liikaa.

    Loriga, tämä espanjalainen kirjailija, jättää muistinpyyhkimisen ulkopuolelle nuo normaalit "osaa, kävellä, syödä, puhua jne.", mutta kun tyyppi ottaa yliannoksen ja on kuolemaisillaan, niin huumepoliisit ynnä tablettien lailliset myyjät yrittävät saada selville minne loput tabletit katosivat.

    Kaivelevat muistia erityisvälineillään, siis semmoista sci-fi -tavaraa taas. Siellä on jotain, aivoissa. Tutkijat löytävät sen ja analysoivat. Ne eivät tahtoneet sitä.

    Se nimittäin oli Suuri Rakkaus. Kaverin rakkaus omaa vaimoaan kohti, joka kuoli onnettomuudessa.

    Niinpä tutkijat jättävät kaverin oman onnensa nojaan. Hän ei pysty enää huolehtimaan itsestään. Mikä siis VOISI olla jonkun Alzheimerin kuvaus tai jotain sellaista.

    Mutta siinä oli jotain suorastaan raamatullista: MUTTA SUURIN NIISTÄ ON RAKKAUS.

    En käsitä tuota eutanasia-kieltoa. Muutamassa maassa Euroopassa se hyväksytään, ainakin vissiin Sveitsissä ja Hollannissa. Samaten meidän isännän kotivaltiossa, koska osavaltiot saavat tehdä sellaisia päätöksiä. Hölmö juttu muuten: hyväksyivät eutanasian ja ottivat käyttöön taas kuolemanrangaistuksen.

    Minä katselin vähän vajaa vuosi sitten kissan kuolemankamppailua. Ei kenenkään pitäisi kärsiä sillä tavalla. Tällä hetkellä ainoaksi vaihtoehdoksi annetaan itsemurha. Käsittääkseni avustettua itsemurhaakaan ei hyväksytä.

    Täytyy tutkia niitä amppareita. Ehkä niitä on eri lajeja ja jotkut saattavat puraista palan ihmistä pois kuleksimasta, mutta jotkut vain pistävät piikillä. Minulla ei ollut koulussa biologiaa, se oli valinnainen psykan kanssa.

    VastaaPoista
  3. Ihminen ei välttämättä tarvitse unohdustabletteja, muisti pätkii ilmankin. Tsernobyl (kuinka lie kirjoitetaan oikein?) olisi unohtunut, jos ei olisi tullut Fukushimaa. Monet aikanaan vavahduttaneet tapahtumat ovat peittyneet unohduksen harmaaseen usvaan.

    Hups, tulipa runollista tekstiä. Harmaasta pääsen huopatöppösiin, joita yhäkin saa. Ovat tosin aika kalliita. Mieheni osti nilkkapituiset töppöset viime kesänä Kolin luontokeskuksesta ja on käyttänyt niitä tänäkin kesänä koko ajan - helteilläkin. Ovat sopivan pehmeät, niin että kantapään luupiikkikään ei tunnu.

    VastaaPoista
  4. Ihan vähän aikaa sitten meille kotiin kannetussa Scientific Americanissa oli juttua siitä, että muistin toimintaa eivät lääketieteilijät kovin hyvin vielä ymmärrä.

    Eli tuo Waltarin puhe yli pursuavista aivoista voi olla ihan totta. Ainakin minä olen muistamattomien vanhusten suhteen jotain sellaista ajatellut.

    Minulta unohtuivat vuosiluvut ja nimet jo koulussa, niin että muisti taitaa olla valikoivaakin.

    Ydinvoimaa ei tarvittaisi, jos alettaisiin kehittää uusiutuvia energioita. Meillä on mökillä aurinkokenno, joka säästi moniksi vuosiksi silmiä. Öljylampun valo oli vähän hämärää vai kyllä sitä valoksi saattoi kutsuakin.

    Nyt kun kaihi ilmoittelee tulostaan, kun kuulo saatiin säästetyksi ainakin joksikin aikaa, niin silmien siristely aiheuttaa pään särkyä. Ydinvoimaa ei pitäisi käyttää koska meillä ei ole oikeutta aiheuttaa kuolemanvaaraa lapsenlapsenlapsille. Vai kuinka kauan se jäte säilyy vaarallisena, ainakin niin kauan.

    Hölmöin ajatus on se, että jonnekin Pohjanlahden rannalle vielä rakennettaisiin uusia voimaloita, kun tiedetään aivan hyvin että vedenpinta uhkaa nousta dramaattisesti jos Grönlannin, saati Etelänavan jäätiköt alkavat sulaa.

    Muistelen että huopatöppöset olivat isoäidin vanhat, kulkeutuneet mökille. Turvonnut jalka ei muualle mahtunut. Älähdin kun näin sen ampiaisraadon aivan yläkerran työtuolin vieressä. Lidia rupesi kuljettamaan sitä kuin jääkiekkoa.

    Mistä teidän isäntä löysi töppösiä vielä?

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista