Metsäpalojen valossa

Entisessä kotivaltiossa, Yhdysvaltain Oregonissa, raivosi sarja metsäpaloja.  Uutisissa näkyi punaisena hehkuvia korkeita kukkuloita kummankin puolen Columbia-jokea. Palomiehet uurastivat yötä päivää ja saivat paloa rajoitetuksi.

Paljon silti menetettiin. Palon sytyttäjä leikki tulella, aikuinen mies. Hänet saatiin kiinni ja todistajia on. Sattui olemaan paikka täynnä retkeilijöitä. Heitä jäi loukkuun ylhäälle eivätkä he enää päässeet takaisin kuin helikoptereilla.

Tässä jutussa on kuvituksena yksi niistä alueista, Multnomah Falls (kuva on Oregonin Historical Society’n arkistoista, Carleton Watkins kulki höyrylaivalla ylös jokea 1860-luvulla ja kuvasi putoukset Multnomah-intiaanien alueella), joissa olen patikoinut. Kauempana Columbia-joen kanjonissa on vielä Eagle Creek, jyrkempi kanjoni, jossa asuvat kotkat ja puumat. Ja tuuli suhisee 100-metrisissä puissa, siis niillä on sen verran pituutta. Puiden nimet ovat Douglas-kuusi, Hemlock tai Oregonin mänty.

Suomalaissiirtolaiset olivat niitä vahvahermoisia tyyppejä, jotka kiipesivät semmoisen puun latvaan, kun puu piti kaataa. Mutta ne lumperijäkit saivat myös aikaan 8-tuntisen työpäivän ja lakanat tukkikämpille. Senaikaiset metsätyömaat toimivat lähinnä ihmistyövoimalla. Tuhoa tuli aivan tarpeeksi, siis metsille.

Sitten tulivat metsäkoneet, ensimmäisinä moottorisahat. Snyderin runo osuu siihen aikaan kun olin siellä. Silloin metsäyhtiöt huomasivat ettei jyrkillä vuorten juurikukkuloilla voinut kiivetä metsäkoneilla ylös. Yrittivät helikoptereita avuksi, bensa oli liian kallista. Metsäyhtiöt muuttivat pois.

Nyt kun metsäpalot tulivat, metsäyhtiöt tajusivat tilaisuutensa tulleen. Nehän voisivat siivota tulipalojen jäljet ja myydä tukit isolla voitolla. Nämä yhtiöiden miehet ovat poliitikkoja, sen Washingtonissa istuvan nro 45 miehiä, joita on oltava osavaltioissa valvomassa oikeuksia.  

Metsän uudistuminen kestää kauan jyrkillä rinteillä. Jos metsäyhtiöt pääsevät kiinni hakkuisiin, siitä seuraa eroosio: pintamaa tulee alas ryminällä (mutavyöryt), joki likaantuu ja samenee, lohet eivät pääse enää kutualueilleen, karhut eivät saa evästä talvea vasten ja kaikkea muuta sellaista.

Joen yläjuoksulta tulee yli kahden miljoonan ihmisen juomavesi. Mutta kuten amerikkalainen yhtiö, muun muassa virvoitusjuomia ja äidinmaitovastikkeita valmistava Nestle, ilmoitti: puhdas vesi ei ole ihmisoikeus. Vaikuttaa siltä että puhtaan veden turmeleminen sen sijaan on ihmisoikeus. Niin täällä kuin sielläkin.

Jotain pitäisi tehdä. Tämä on maapallon kokoinen ongelma. Mutta linkissä vielä lisätietoa näiden metsien tilanteesta.

Front Lines  

Gary Snyder (1969)

The edge of the cancer

Swells against the hill -- we feel

a foul breeze -- And it sinks back down.

The deer winter here

A chainsaw growls in the gorge.

Ten wet days and the log trucks stop,

The trees breathe.

Sunday the 4-wheel jeep of the

Realty Company brings in

Landseekers, lookers, they say

To the land,

Spread your legs.

The jets crack sound overhead, it's OK

here;

Every pulse of the rot at the heart

In the sick fat veins of Amerika

Pushes the edge up closer --

A bulldozer grinding and slobbering

Sideslipping and belching on top of

The skinned-up bodies of still-live bushes

In the pay of a man

From town.

Behind is a forest that goes to the Arctic

And a desert that still belongs to the

Piute

And here we must draw

Our line.

(Thanks for Mickey for the poem!)

Taite

Taittelin papereita. Yläkerran työhuoneosasto on vaihteeksi räjähtänyt. Minun on hankittava muutama laatikko, ja pahvinen kelpaa, että saan papereita lajitelluksi aiheittain jonnekin. Ongelma on siinä että jokainen muistivihkokin tuntuu kuolemattomalta, kerta kaikkiaan. Jos ajattelen jotain nyt, niin samaa ajatusta olen ajatellut mielestäni kymmenen kertaa paremmin kymmenen vuotta sitten.

Sellainen on elämän kulku, vaikka nuoret ihmiset varmasti pitävät sellaista kehitystä mahdottomana. Haastattelemani n. 30-vuotiaat ihmisenalut miltei järkiään pelkäävät esimerkiksi kuolemaa. Minun on helppo muistivihoista nähdä, että en ole pelännyt kuolemaa oikeastaan ikinä, siis omalta kohdaltani. Mutta minä olen sodankäyneiden vanhempien lapsi ja lapsuudessa sota oli aivan lähellä, siitä puhuivat kaikki. Sitten oli pitkään sienenmuotoisen pommin varjo. On vieläkin jos siihen kohdistaa huomionsa.

Ehkä onnistuisin sijoittamaan muistivihkot johonkin yhteen laatikkoon, jossa olisi jonkinmoinen ajallinen järjestys? Minulla ei ole ajatuksia kuolemattomuudesta tältä osin muuten kuin ehkä lapsenlapsenlasten suhteen, mikäli yhteiskunta edelleen jatkuu ja nykylapset alkavat tuottaa omia lapsiaan ja niin edelleen. Mutta kolmas sukupolvi on jo hyvin kaukana. Horisontti pakenee.

Lukuisissa dystopioissa, joita olen eksynyt lueksimaan muutaman viime vuoden aikana aika paljon, oletetaan aivan ensimmäiseksi että nykymallista yhteiskuntaa ei enää ole olemassa. Yksi syy sen olemassaolemattomuuteen on sukupolvien välisten siteiden katkeaminen. Ei sitä kirjoissa sanota, mutta oletan sen syyksi.

Yhdessä muistivihkossa oli pitkä pätkä espanjalaisen kirjailijan (jonka nimi katosi päästä) mökkipitäjän kirjastosta hankitusta kirjasta nimeltä jotain sinne päin kuin Tokio ei muista meitä enää. Tai ehkä ei kaipaa enää. Tai ei välitä meistä. Mutta kaupunki oli Tokio.

Minulla ei ole sen kaupungin kanssa ollut koskaan mitään tekemistä, paitsi että tiedän mikä oli Edo-kausi ja tunnen ulkonaisesti sivellintekniikan ja osaan hiertää tussia. Riisipaperiakin meillä on.

Kirjassa käsiteltiin superhuumetta. Päähenkilö, joskus kaukana tulevaisuudessa, oli huumejakelija. Huume ei ilmeisesti ollut kielletty, tai sitten yhteiskunnat olivat muuttuneet sellaisiksi että kukaan ei oikein välittänyt olivatko huumeet kiellettyjä tai sallittuja. Sen muistan että oikeita lapsia ei näkynyt missään, eikä edes perheitä.

Huume oli semmoinen, että kun otti napin, niin kaikki muisti pyyhkiytyi pois. Seuraavan aamun, siis unien jälkeen, sai siis aloittaa n.k. puhtaalta pöydältä. Kirjailijan nimi oli Ray Loriga. Kirjassa kerrotaan syyt siihen, miksi muistinpyyhkimisnapit olivat niin suosittuja. En muista enää mitä ne syyt olivat, mutta voisi ehkä ajatella unohtavansa Norjan joukkomurhan tai Afrikan sarven tolkuttoman nälänhädän ja sen, että nyt Mogadishun niskan päällä oleva klaani ei suostu päästämään YK:n hätäapua paikalle. Se menee Keniaan, jonne tulee tuhansia nälkään kuolemaisillaan olevia ihmisiä päivittäin.

Että sellaisia olisi siis mukavaa pyyhkiä pois muistista! Olo olisi kuin silkkiä vain, keskellä hieman viilenevää kesää, viikonloppua, joka taittuu kohti elokuuta. Meillä on vettä vielä, vaikka tässä kaupungissa pohjavesi on paennut jo pois. Tai kaivon pitäisi olla niin syvä, ettei sellaiseen ole varmaan varaa.

Ajattelen tietysti, että hyvä omatunto on hyvän unen tae. Taas nukuin huonosti. Sillä ei ole mitään tekemistä omantunnon kanssa, koska minulla ei juuri ole tekemistä muiden ihmisten kanssa. Aivoni pyrkivät askartelemaan enemmän abstrakteissa asioissa. Huono uni johtuu siitä, että aivojen muistikennot alkavat olla kertakaikkiaan täynnä. Ainakin tuo kenno-teoria kuulostaa johdonmukaiselta. Tuskin se biologiaa kuitenkaan on.

Kiitos kysymästä, selkä on ollut viime aikoina kipeä. Olen harjoitellut päivittäin risti-istuntaa paperin, vesivärilehtiön ja siveltimen kanssa. Niitä on käytettävä lattiatasolla. Harjoittelen värejä. Kuviin on pitkä matka.

Luulen että värit lähtevät liikkeelle tästä hennosta muutoksen viitteestä. Syksy on jo parin kuukauden päästä. Seinät eivät huo'u niin kovaa kuumuutta enää kuin viime viikolla. Itse asiassa olin kiukkuinen kuin ampiainen eilen illalla kun sisälämpömittari kohosi taas 29 asteeseen klo yhdeksän illalla suunnilleen. Luulen alkavani ymmärtää ampiaista. Se raukka on elellyt täällä Pohjan perillä suuren sukunsa kanssa satoja vuosia ja eikös nyt sitten tule yhtäkkiä kovia helteitä. Tällaiseen sopeutuminen on rankkaa mille tahansa oliolle.

Ehkä ampiaisilla ei ole pesissään kunnon tuuletusta? Joka tapauksessa aikoihin ei ole satanut. Ampiaiset tulevat kohti ja purevat. Ehkä ne ovat lihansyöjiä ja saavat vetensä tuoreesta lihasta?

Yläkerran työpöydän vieressä näkyy olevan ampiaisen raato. On mukavaa etten astunut sen päälle kun se oli vielä elossa. Kerran astuin ja jalka turposi möhkäleeksi. Nurkasta löysin huopatöppösen joka kesäkuumalla oli älytön jalkine, mutta yhtenä päivänä jalka rupesi taas muistuttamaan jalkaa.

Olen edelleen kävelevä otus. Olisi hyvä ajatus että huopatöppösiä ruvettaisiin taas tekemään, jos/kun ilmasto alkaa muistuttaa yhä enemmän mannermaista, niin kuin se on viime vuodet ollut.