Uniteorian lisälehti

Tulin takaisin varhaislapsuuden maisemiin joskus 1970-80-lukujen taitteessa. En ole erityisen nostalginen, mutta tiesin maalla asumisen olevan suhteellisen halpaa. Olin ruvennut kaipaamaan metsiä ja niissä kasvavia marjoja ja aurinkoisten ojanpientareiden mansikkapaikkoja, joita tiesin olevan vielä olemassa.

Sitä paitsi pieni mökki ja savusauna olivat maalla pienen järven rannalla. Ajattelin lihavia lahnoja, joita voisin taas savustaa saunaa lämmittäessäni tulipesässä.

Mutta kirkonkylän takaa oli ilmestynyt pienviljelijä joka tahtoi tehdä turpeella sen oikean tilinsä. Kyläläiset sanoivat että ei niin pienen tilan viljelijältä mene paljon veroja eli turvebisnes kannatti. Isännät eivät olleet ymmärtäneet että turve on suomalainen luonnonmateriaali, jonka takia muutetaan vanha junanratakin koska elinkeinot ovat muuttumassa joka tapauksessa. Se pitäjä alkoi tehdä kuolemaa ja järven vesi muuttui puuroksi.

Olin ollut ehkä liian kauan poissa. Isän saunan seinälle jättämä lahnaverkko oli täynnä oravien tekemiä reikiä. Mutta ruuhi se vasta huonossa kunnossa olikin. Se kieltäytyi enää turpoamassa talven ravistuneisuudestaan vanhaan kuntoonsa. Laskin että olin ollut poissa jo 15 vuotta. Käsittämätöntä miten nopeasti kaikki rapistuu. Entropia on yksi maailmankaikkeuden laeista.

Kun alettiin olla mökillä pitempiä aikoja tuli ensimmäinen isompi sadekesä. Sekin oli yllätys: tuli tulva. Maasto oli mäkistä ja metsänomistajille oli opetettu aukkohakkaamisen ja metsäaurauksen siunauksellisuus. Kerran näin kylätien varrella lapsia puuntaimien istutustyössä. Lapset eivät suostuneet puhumaan mitään. Siihen tuli opettaja joka kertoi että projekti kuuluu ympäristöoppiin.

Sama kansakoulunopettaja kertoi myöhemmin, että hirviä on päätetty ruveta harventamaan, koska ne söivät taimet suuhunsa. Sinä syksyllä kuulin sitten vähän enemmänkin rytinää ja ryskettä puolukkametsällä. Lähdin pois äkkiä kun tajusin että hirvet ne ryskäsivät. Isot sarvipäät kalauttelivat sarvia toisiaan vasten. Onneksi olin jonkin verran sivussa taistelurinteestä.

Lähdin siitä sitten metsäpolkua pitkin isoäidin luo. Isoäiti hymyili ja kertoi että on hyvä kun alan oppia miten maalla eletään. Yritin väittää vastaan: ei kaikki edistys ole hyväksi. Isoäiti käski mennä hakemaan tuolta puutarhan kauimmaisesta laidasta kaneliomenoita. On aika tehdä omenahilloa ja olen selvästi joutilas niihin töihin.

Pian ensimmäisten aukkohakkuiden jälkeen isoäiti sitten alkoi valittaa että selkään sattuu. Täti soitti perään ja kertoi että ei niistä lääkkeistä ollut mihinkään. Isoäiti oli ruvennut levottomaksi ja puhunut sekavia, metsäyhdistyksestä ja suurista aukoista. Sitten hän vähitellen vähensi puhumista, kunnes hän vain istui siinä puuhellan vieressä ja katseli ikkunasta ulos. Hänestä alkoi tulla pikkuinen mummo. Lähdin katsomaan toista tätiä toisessa talossa ja sain hänet estetyksi talon polttamisyrityksestä. Naapuri oli järjestänyt vanhaan hormiin öljylämmittimen. Ei ehkä tullut kertoneeksi että ei öljyä saa lisätä silloin kun lämmittimessä palaa pilottiliekki.

Ymmärsin, että en käsittänyt mistä olin ehtinyt oppia pilottiliekin ja tajunnut lisäksi että lämmitysöljy eli löpö kaasuuntuu savuhormissa ja talo räjähtää ilmaan ennemmin tai myöhemmin. Menin puhuttamaan naapuria, joka kertoi että täti oli vaatinut sellaista lämmitintä, koska kylän yhdessä talossa on sellainen ja toimii hyvin eikä tarvitse palella. Pudistin päätäni.

Oli pakko käydä vähän väliä sen tädin luona ja vahtia lämmitintä. Vein hänelle muutaman ison villapaidan ja flanelliset välihousut, jotka löysin kirpparilta. Vanhat ihmiset alkoivat olla vanhoja. Ei heillä aivan hirveästi ollut vikaa päässä, mutta sen verran että oli katsottava perään. Hälytin muutaman serkun lapsen ja järjestettiin vahtivuorot. Tilapäinen rauha vallitsi viikon parin ajan ja sitten täti lähti onneksi talveksi siskonsa luokse kaupunkiin.

Kysäisin nyt vasta äskettäin medisiinari-kaverilta muistisairauksista. Niitähän on monenlaisia, mutta aivoissa tapahtuu jotain, joka saa pinnalle kerääntymään amyloidi-plakkia, joka sitten estää muistamisen. Aivoissa ei ole enää tilaa.

Syvän unen aikaan aivojen soluvälitila tuplaantuu, tulee tilaa. Valtimosyke sitten tekee sen, että aivo/selkäydinneste alkaa hölskyä ja kuona irtautuu ja päätyy suonistoon, sieltä sitten imusuoniin ja munuaisten kautta ulos. Raskaat ajatukset huuhtoutuvat pois. Teorian mukaan kaikkien ihmisten aivojen viemäriosasto ei toimi ja sitten alkaa plakkia kertyä aivoihin.

Ajattelin yhtä vanhaa sukulaista, joka ei kestänyt enää elämänsä kolmatta sotaa, siis Suomessa, ja alkoi kadottaa muistiaan. Hänen lapsensa kyllä päättelivät vuosikymmeniä myöhemmin, että joku Alzheimerin tapainen hänellä oli. Ehkä hän ei sotien vuoksi saanut enää nukutuksi?

Sitä paikkakuntaa venäläiset pommittivat sodan aikana. Vähemmästäkin ihminen sairastuu. Hän oli aina ollut rauhantahtoinen ihminen, eikä kestänyt tilannetta kun ihmiset alkavat ratkoa ongelmiaan väkivalloin.

Että jos on niin, että kun ei kestä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, niin se vie ensin unen ja sen jälkeen menee järkikin vielä. Kun unessa ei tulekaan syvää vaihetta ja aivoihin alkaa tulla plakkia.

Sitten jonkin ajan kuluttua heräsin siihen, että se tädin naapuri tuli uniini. Hän esiintyi siinä yhtäkkiä aivan hirveänä räyhähenkenä. Sanoin ääneeni: lopeta! Yritin kovasti rauhoitella häntä, äänessäni oli sellainen väri. Päätin soittaa hänelle kun kerran tuli uniini. Mökillä tarvittaisiin esimerkiksi Porin Mattia, puukaminaa, ehkä hän tietäisi mistä sellaisen löytäisi.

Mutta hän olikin sairaalassa. Oli kaatunut, nilkka oli murtunut. En ehtinyt käydä hänen luonaan. Tytär kertoi että hajamieliseksi oli mennyt. Kuoli siellä sairaalassa sitten nopeasti. En kysynyt koskaan että mihin kuoli.

Kevät yritti tänä vuonna tulla. Nyt sataa ja on kylmä. Ehdin katsella rannalla tiiraa. Saa sataa, lehdet aukeavat puihin sitten kokonaan. Mustikka ja puolukka kukkivat pian. Toivon että ei enää tule hallaöitä. Lapsia eivät kylmät karkota, mutta toivottavasti he tarttuvat vaikka tähän kirjaan kun loma alkaa!

Taite

Taittelin papereita. Yläkerran työhuoneosasto on vaihteeksi räjähtänyt. Minun on hankittava muutama laatikko, ja pahvinen kelpaa, että saan papereita lajitelluksi aiheittain jonnekin. Ongelma on siinä että jokainen muistivihkokin tuntuu kuolemattomalta, kerta kaikkiaan. Jos ajattelen jotain nyt, niin samaa ajatusta olen ajatellut mielestäni kymmenen kertaa paremmin kymmenen vuotta sitten.

Sellainen on elämän kulku, vaikka nuoret ihmiset varmasti pitävät sellaista kehitystä mahdottomana. Haastattelemani n. 30-vuotiaat ihmisenalut miltei järkiään pelkäävät esimerkiksi kuolemaa. Minun on helppo muistivihoista nähdä, että en ole pelännyt kuolemaa oikeastaan ikinä, siis omalta kohdaltani. Mutta minä olen sodankäyneiden vanhempien lapsi ja lapsuudessa sota oli aivan lähellä, siitä puhuivat kaikki. Sitten oli pitkään sienenmuotoisen pommin varjo. On vieläkin jos siihen kohdistaa huomionsa.

Ehkä onnistuisin sijoittamaan muistivihkot johonkin yhteen laatikkoon, jossa olisi jonkinmoinen ajallinen järjestys? Minulla ei ole ajatuksia kuolemattomuudesta tältä osin muuten kuin ehkä lapsenlapsenlasten suhteen, mikäli yhteiskunta edelleen jatkuu ja nykylapset alkavat tuottaa omia lapsiaan ja niin edelleen. Mutta kolmas sukupolvi on jo hyvin kaukana. Horisontti pakenee.

Lukuisissa dystopioissa, joita olen eksynyt lueksimaan muutaman viime vuoden aikana aika paljon, oletetaan aivan ensimmäiseksi että nykymallista yhteiskuntaa ei enää ole olemassa. Yksi syy sen olemassaolemattomuuteen on sukupolvien välisten siteiden katkeaminen. Ei sitä kirjoissa sanota, mutta oletan sen syyksi.

Yhdessä muistivihkossa oli pitkä pätkä espanjalaisen kirjailijan (jonka nimi katosi päästä) mökkipitäjän kirjastosta hankitusta kirjasta nimeltä jotain sinne päin kuin Tokio ei muista meitä enää. Tai ehkä ei kaipaa enää. Tai ei välitä meistä. Mutta kaupunki oli Tokio.

Minulla ei ole sen kaupungin kanssa ollut koskaan mitään tekemistä, paitsi että tiedän mikä oli Edo-kausi ja tunnen ulkonaisesti sivellintekniikan ja osaan hiertää tussia. Riisipaperiakin meillä on.

Kirjassa käsiteltiin superhuumetta. Päähenkilö, joskus kaukana tulevaisuudessa, oli huumejakelija. Huume ei ilmeisesti ollut kielletty, tai sitten yhteiskunnat olivat muuttuneet sellaisiksi että kukaan ei oikein välittänyt olivatko huumeet kiellettyjä tai sallittuja. Sen muistan että oikeita lapsia ei näkynyt missään, eikä edes perheitä.

Huume oli semmoinen, että kun otti napin, niin kaikki muisti pyyhkiytyi pois. Seuraavan aamun, siis unien jälkeen, sai siis aloittaa n.k. puhtaalta pöydältä. Kirjailijan nimi oli Ray Loriga. Kirjassa kerrotaan syyt siihen, miksi muistinpyyhkimisnapit olivat niin suosittuja. En muista enää mitä ne syyt olivat, mutta voisi ehkä ajatella unohtavansa Norjan joukkomurhan tai Afrikan sarven tolkuttoman nälänhädän ja sen, että nyt Mogadishun niskan päällä oleva klaani ei suostu päästämään YK:n hätäapua paikalle. Se menee Keniaan, jonne tulee tuhansia nälkään kuolemaisillaan olevia ihmisiä päivittäin.

Että sellaisia olisi siis mukavaa pyyhkiä pois muistista! Olo olisi kuin silkkiä vain, keskellä hieman viilenevää kesää, viikonloppua, joka taittuu kohti elokuuta. Meillä on vettä vielä, vaikka tässä kaupungissa pohjavesi on paennut jo pois. Tai kaivon pitäisi olla niin syvä, ettei sellaiseen ole varmaan varaa.

Ajattelen tietysti, että hyvä omatunto on hyvän unen tae. Taas nukuin huonosti. Sillä ei ole mitään tekemistä omantunnon kanssa, koska minulla ei juuri ole tekemistä muiden ihmisten kanssa. Aivoni pyrkivät askartelemaan enemmän abstrakteissa asioissa. Huono uni johtuu siitä, että aivojen muistikennot alkavat olla kertakaikkiaan täynnä. Ainakin tuo kenno-teoria kuulostaa johdonmukaiselta. Tuskin se biologiaa kuitenkaan on.

Kiitos kysymästä, selkä on ollut viime aikoina kipeä. Olen harjoitellut päivittäin risti-istuntaa paperin, vesivärilehtiön ja siveltimen kanssa. Niitä on käytettävä lattiatasolla. Harjoittelen värejä. Kuviin on pitkä matka.

Luulen että värit lähtevät liikkeelle tästä hennosta muutoksen viitteestä. Syksy on jo parin kuukauden päästä. Seinät eivät huo'u niin kovaa kuumuutta enää kuin viime viikolla. Itse asiassa olin kiukkuinen kuin ampiainen eilen illalla kun sisälämpömittari kohosi taas 29 asteeseen klo yhdeksän illalla suunnilleen. Luulen alkavani ymmärtää ampiaista. Se raukka on elellyt täällä Pohjan perillä suuren sukunsa kanssa satoja vuosia ja eikös nyt sitten tule yhtäkkiä kovia helteitä. Tällaiseen sopeutuminen on rankkaa mille tahansa oliolle.

Ehkä ampiaisilla ei ole pesissään kunnon tuuletusta? Joka tapauksessa aikoihin ei ole satanut. Ampiaiset tulevat kohti ja purevat. Ehkä ne ovat lihansyöjiä ja saavat vetensä tuoreesta lihasta?

Yläkerran työpöydän vieressä näkyy olevan ampiaisen raato. On mukavaa etten astunut sen päälle kun se oli vielä elossa. Kerran astuin ja jalka turposi möhkäleeksi. Nurkasta löysin huopatöppösen joka kesäkuumalla oli älytön jalkine, mutta yhtenä päivänä jalka rupesi taas muistuttamaan jalkaa.

Olen edelleen kävelevä otus. Olisi hyvä ajatus että huopatöppösiä ruvettaisiin taas tekemään, jos/kun ilmasto alkaa muistuttaa yhä enemmän mannermaista, niin kuin se on viime vuodet ollut.