Melkein mutta ei ihan

Olen miltei tullut takaisin. Se tarkoittaa sitä että mieli tai sielu tai miksi sitä ikinänsä kutsutaankin, on hieman jäljessä aikataulusta. Se on aivan normaalia kun tulee matkalta kotiin.

Kyseessä oli naapurimaa, jonka vallan alaisina suomalaiset olivat noin 700 vuotta. Suomi maksoi veroja, antoi sotilaita ja majoitti niitä. Suomi omaksui sen maan uskonnon, vaikka todennäköisesti uskonnon vaihtaminen ei oikeasti tapahtunut hetkessä.

Olen viimeksi asunut siellä yli 40 vuotta sitten. Silloin oli käytävä siellä töissä että saattoi opiskella talvet oman maan yliopistossa. Omassa maassa ei olisi ansainnut niin paljon, että olisi voinut opiskella kokoaikaisesti syksystä kevääseen. Paljon oli ikäisiäni, jotka jäivät siihen maahan. Syitä oli varmasti monia, mutta minulla ei ollut jäämiseen yhtäkään.

Tunsin oloni vieraaksi ja viheliäiseksi kaikin tavoin. Suomessa tunnen oloni vieraaksi ja viheliäiseksi vain joillakin tietyillä tavoilla.

Maa on hyvin monikerroksinen, oli jo silloin, mutta nyt se on sitä paljon enemmän. Se on paljon ystävällisempi nyt, kun maahanmuuttajia on paljon enemmän ja joka puolelta maailmaa. Mutta se vaikuttaa moninkertaisesti rikkaammalta kuin ennen – ja paljon rikkaammalta kuin Suomi.

Kävelin varmasti kymmeniä kilometrejä. Selkä on vieläkin kipeä. Katselin kaupunkia kuin turisti, vaikka tiesinkin aivan tarkkaan missä olin milloinkin. Kaupunki oli painanut aivoihini kartan, joka omituista kyllä ei ole kulunut pois. Se ehkä johtuu siitä, että siellä ymmärsin ensimmäistä kertaa, nuorena, että maailman laki on syödä tai tulla syödyksi.

Totta kai, minun on täytynyt olla aika lailla turvassa omassa maassani, että tajusin sen vasta siellä. Kummallisinta siinä on se, että Ruotsissa ei ole ollut sotia eikä sen vammauttamia ihmisiä sukupolvien ajoilta, niin kuin Suomessa oli ollut. Olisi voinut kuvitella että Suomi on tyly ja raaka. Mutta se tuntuu olevan sitä vasta nyt. Nyt vasta eletään keskiluokan ja yläluokan irtioton aikaa tavallisesta kansasta, joka joutuu entisten sukupolvien tapaan sinnittelemään.

Ehkä tylyyteen, välinpitämättömyyteen ja muuhun huonoon käytökseen tarvitaan yksinkertaisesti hyvintoimeentulevia ylempiä luokkia. Vai mikä sitten Suomessa on muuttanut ilmapiirin niin oudoksi?

Ruotsissa siihen ei tunnu olevan jostain syystä enää tarvetta. Kai siellä rikkaita yläluokkia silti on? Tai ainakaan se ei paistanut ihmisten kasvoilta, pahanilkisyys tai vihamielisyys. Sen lisäksi kaupunki oli hienosti hoidettu, missään ei näkynyt lasinsirpaleita, autoilijat antoivat kävelijöille ja pyöräilijöille tasaveroiset oikeuden liikenteessä – lakihan meillä on sama, mutta vain Ruotsissa noudatetaan liikennesääntöjä. Olo oli ja pysyi rentona. Ei tarvinnut pelätä.

Tämä väliaika, 40 vuotta, teki sen että unohdin ruotsin kielen. En osaa enää puhua sitä. Englantiin vastataan puhumalla joko ruotsia tai suomea. Päädyin siis puhumaan kolmea kieltä sekaisin ja ihmiset hymyilivät. Hymyssä ei kertaakaan ollut mitään pahansuopaa. Paljon oli siis muuttunut 40 vuodessa: suomalaiseen ei enää suhtauduttu nurjasti. En kyllä ikinä ymmärtänyt miksi suomalaisiin kesätyöläisiin piti suhtautua nurjasti ennenkään, olisi luullut että meistä oli apua.

Yhtenä päivänä tulin majapaikkaan ja väitin kivenkovaan, että jazzlaulajatar Monica Zetterlund oli suomalainen. Emäntäni sanoi että eikä ole. No, en ollut kovin kaukana arvailustani, koska hän oli Värmlandista. Sieltä muuttivat ensimmäiset suomalaissiirtolaiset Amerikkaan. USA olisi varmasti aivan erilainen maa, jos Monica Zetterlund olisi muuttanut sinne.

Yhden siirtolaisen väitetään olleen mukana kirjoittamassa USA:n perustuslakia, joka tuli voimaan 1776. En muista mikä hänen nimensä oli, ehkä John Morton. Siitä olisi jotenkin johdettavissa itäsuomalainen sukunimi.

Joka tapauksessa kun USA:n perustuslain perustamisesta tuli kuluneeksi 200 vuotta, Ruotsin kuningas ja kuningatar olivat muuraamassa jotakin perustuskiveä Delawaren siirtokunnassa. Sen on täytynyt olla muistomerkki.

Mutta sekä suomalaiset että ruotsalaiset tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa. Heidän kanssaan tehtiin yhteistyötä, otettiin ja annettiin. Semmoistakin on väitetty, että suomalaiset olisivat opettaneet heille hirsitalon rakentamisen.

Jonkin aikaa poissa

Etten juutu tänne kuin mikäkin nahistunut porkkana, niin täytyy lähteä vähäksi aikaa liikkeelle ja mennä vähän kauemmaksi.

On mahdollista että mieleen syntyy sitten uusia kuvia ja ehkä jopa ajatuksia. Ajatukset ja kuvat ovat mielessäni aina kuuluneet yhteen. Ajattelen kuvilla.

Elokuu on puolessavälissä ja on mentävä katsomaan löytyykö vielä niitä samoja paikkoja, joihin ehdin kesäisin kiintyä, koska pian oli mentävä kotiin riippumatta siitä, missä se milloinkin sijaitsi. Tämä toinen paikka ei ollut koti, eikä siitä voisi tulla sitä ikinä, tiesin sen heti.

Ensimmäisestä työrupeamasta siinä maassa muistan tämän laulun, jota esimiesnainen lauloi kulkiessaan minun kanssani pitkin käytävää kohti kansliaa, jossa laskettiin rahoja:

Vi e alla kommunister när vi dör,

vi e alla kommunister när vi dör!

Ty i stora himlasalen spelas Internationalen,

vi e alla kommunister när vi dör!

Om vi dör.

En ikinä ymmärtänyt mitä laulu tarkoitti, enkä myöskään sitä, miksi nainen katsoi asiakseen laulaa sitä minulle. Ajattelen nyt, että entäs jos löydän jonkun joka kertoo miksi laulu laulettiin minulle? Ehkä maailmani muuttuu kertakaikkiaan ja lopullisesti joksikin muuksi.

Mutta kohta on niin pimeää että kynttilät on sytytettävä. Linkin takana on ajatuksia viime kuun lukemisista. Lukemisissa on kolme kirjailijaa ja olen ehkä vähän alkanut oppia jotakin siitä, mitä kutsutaan fantasia-/tieteiskirjallisuudeksi. Kyllä minä minä dystopiat olen tuntenut jo kauan. Näissä on kuitenkin jotain muuta ja kenties enemmän.

Minulla ei todennäköisesti ole aikaa eikä paikkaa missä kommentoida, jos jollekulle tulee mieleen kommentointi. Mutta mahdolliset vastalauseet ja hyväksyvät hyminät odottavat kiltisti vuoroaan kunhan ehdin takaisin kotiin.

Luulen että minulla jo koti on. Toivottavasti. Siksi nämä kynttilät.

Kuulolla

Kun muutin tänne, tästä korttelista sanottiin että tämä on Länsi-Suomen tihein ja väkirikkain ja monikulttuurisin paikka. Menin työhön opettamaan aikuisille pakolaisille, joita niihin aikoihin ruvettiin kutsumaan maahanmuuttajiksi (ilmeisesti ruotsin invandrare-sanan elähdyttäminä). He eivät saaneet kuitenkaan olla tunneilla kuin tietyn ajan, tuskin he oppivat paljoakaan.

He yleensä osasivat jo alkujaan 4-5 eri kieltä. Esimerkiksi Keski-Sudanista tulleilla oli ällistyttävän monta kieltä. Katselin heidän kanssaan Afrikan karttaa. Kysyin miksi rajat ovat neliömäiset, miksi ne eivät mutkittele, vaan ovat kuin meidän itärajamme Laatokan kohdalla. Juuri siksi.

Olen aika varma siitä että kahden uuden pakollisen kielen, suomen ja ruotsin, oppiminen on mahdotonta, jos on jo yli 40-vuotias ja tullut aivan erilaisesta kielellisestä kulttuurista. Sittemmin olen tavannut nuoriakin naisia, jotka selvästikään eivät osaa lukea. Kieltä käytetään puhumiseen. Sitä kuunnellaan radiosta.

Meille on onneksi Suomessa kehittymässä ikioma lingua franca joka on suomi. Nyt kun kuulen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suhteellisen hyvin, pystyn vakoilemaan mitä ihmiset sanovat. Lapset, kaikenmaalaiset, puhuvat keskenään suomea.

Mutta ajattelen sudanilaisia. Tuskin koskaan olisi asiaa Afrikkaan, joten ajattelen että oli mukava tulla tuntemaan niitä ihmisiä edes vähän. Kuulla kuinka he sanoja haeskellen yrittivät kuvata mustaa sarvikuonoa ja sitä miten linnut lauloivat aamuisin.

Kävin elämäni ensimmäisessä konsertissa. Siis: kuulin kummallakin korvalla. Ystävä soitti että nyt olisi hieno konsertti kaupungintalolla. Olivat meneillään Korsholman musiikkijuhlat. Siitä on nyt päivää vaille viikko.

Se oli kamarimusiikki-ilta. Lippua ottaessani kuulin että konserttitilassa on induktiosilmukka. Ja minulla on kaksi kuulokojetta, yksi kummassakin korvassa. Tähän mennessä olen kuunnellut vasta ihmisten puheita, radiota tai televisiota. En ole koskaan kuulevana kuullut elävää esitystä. Jännitti.

Musiikilla oli järisyttävä vaikutus. Takaisin tullessa epäilemättä kävelin hoiperrellen, vaikka en ollut väliajalla juonut kuin muovimukillisen vettä. Voi olla että tällainen musiikkikokemus tulee nyt liian myöhään. Tuskin opin ikinä analysoimaan kuulemaani, niin että joku toinenkin ymmärtäisi mitä luulen kuulleeni.

Haluan yrittää kumminkin, koska tämä oli ekakerta. Erik Bergmania olen varttikuuloisena joskus kuunnellut, mutta en ole ollut varma onko Bergman tosissaan. Perusefekti oli nyt flyygelin vimmattu hakkaaminen säännöllisin (säännöttömin?) väliajoin. Luulen että musiikkia kutsutaan atonaaliseksi. Mietin Bergmanin motiiveja: vitsi, maailmanloppu, instrumenttien kokeilu. En muista mikä biisin nimi oli, epäilemättä nimellä sitä olisi kutsuttava. Minun on siis raijattava kirjastosta Bergmanin musiikkia, että pääsen selville hänen skaaloistaan – tämä oli vertauskuva.

Viulusti, alttoviulisti, sello ja piano, ääntä mahtui niin paljon korkeaan saliin, että mietin pitääkö toinen kuulokoje ottaa pois. Mutta sitten tuli Schubertin pitkä konsertto, se Forellen. Onko Schubert kitschiä, onko erityisesti se jokitaimen-osuus sitä? Kuuntelin tarkkaan Ralf Gothonin flyygelinsoittoa ja se oli minusta aivan kertakaikkisen kaunista. Kirkkaan joen veden läpi kuplia, happista vettä, sitä voi ottaa kämmenelle ja juoda sitä.

Olin kuullut väärin yhden osuuden siitä forelli-laulusta, jota on esittänyt esimerkiksi Marian Anderson ja Friedrich Fischer-Dieskau. Päässäni soi väärä biisi! Todennäköisesti silloin kun opiskelukaverit lauloivat ja soittivat, ja sitten nauroivat minulle, koska minulla ei kuulemma ole nuotintajua, oli aivan totta.

En kuullut mitä lauloin. Kyllä sellaista ihmistä pitääkin pilkata. Olin mitä oivallisin kohde ja tottakai omasta syystäni: mitäs olin mennyt saamaan sikotaudin liian vanhana ja mitäs olin hankkinut äidin joka sai keuhkokuumeen ja joutui sairaalaan ja isän joka ei osannut perunoita keittää, niin että kuulo siinä meni kun korkeassa kuumeessa piti tehdä ruokaa koko porukalle!

Viimeisenä soitti isompi kamarimusiikkikokoonpano Antonin Dvořákin sinfonia numero joku, mutta lisänimeltä Uudessa maailmassa, eli Amerikkalainen. Sinfonia oli tuttu minulle, mutta tajusin että en ole ikinä ennen kuullut yksityiskohtia. Siellä on lukuisa määrä kansanlauluja, eri väestöryhmien ja epäilen että varmasti itäeurooppalaista tavaraa suurelta osin. Lisäksi Amerikkalaisessa tuntui mutkan kautta selvä rockin kaiku. Tai siis se menee päinvastoin, rock on kaikua amerikkalaisesta kansanmusiikista. Tarkemmin: rock ON amerikkalaista kansanmusiikkia.

Dvořák on minusta ehdottomasti romantikko. Tämä pitäisi varmasti perustella. Sävelkulut olivat tavattoman kilttejä. Ei tarvinnut pelätä niin kuin Bergmanin tapauksessa että taas äänimassat hukuttavat pääni, vaan saattoi arvata mihin suuntaan musiikki kulkee.

Tai en minä pelännyt koko aikana. Kokemus oli niin suuri, että se sai minut viikon ajan puhumaan itsekseni, soittamaan musiikkia, ajattelemaan värejä. Kiinanruusu tuntuu reagoivan puheeseen. Minulla on yhä vahvemmin se tunne, että kasvit pitävät oikeasti myös musiikista.

En tarvitse siihen tiedettä. Kyllä kai minulla on silmät, näen että nuppuja tulee paljon ja posliinikukka kukki kuin kuumekasvi, oikea rämehirviö helteen ajan. Nyt alkaa viiletä. Kattojen tasalle nousi tummia pilviä.

Kotona oli sitten kaikki mitä minulla tähän vuodenaikaan on. Punainen alkaa voittaa, pimeys lisääntyä. Lidia kysyi missä olen ollut. Kyllä se pitää musiikista myös. Järjestäytyneeseen ääneen ehkä vastaavat kaikki elolliset. Ei ole vielä ollut tilaisuutta kokeilla kumminkaan esimerkiksi sienten kasvukäyrää, jos niille soittaa romantiikan ajan musiikkia.

Taivas pilveilee, eilen tihuutti koko päivän. Maa on ollut rutikuiva näihin asti.