Raameissa

Kuuntelen kansanmusiikkiasemaa tietokoneen radiolta, latinalainen Amerikka. Siellä on sanoja, joita en tunne, koska en osaa portugalia enkä espanjaa. Maailma olisi aivan erinäköinen, jos minulla olisi nekin kielet.

Tarkoitan tietysti omaa maailmaa, muiden ihmisten maailmasta minulla ei voi olla kuin pintapuolinen käsitys. Ehkä niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, kuinka paljon näyttävät. Hymy ei aina tule onnellisuudesta. Itku ei tule aina surusta. Tässä musiikissa taju on rytmissä ja melodiassa, ei sanoissa. Jossakin kohtaa on pidätettävä hengitystä ja sitten huokaistava pitkään.

Kaikki voi olla perinpohjin päinvastoin. Kun on aivan hiljaa ja katsoo oksan taipuvan tuulessa tai kun heittelehtii yöllä unettomuuden riivaamana, voi ajatella niitä selviä raameja joissa on nähnyt tapahtumia pitkin päivää. Raamien ulkopuolisuus häiritsisi, siksi on paloiteltava.

Lyhyt poika ja pitkä poika kieriskelivät parkkipaikalla ja painivat. Jäin katsomaan. Lyhyen pojan pää oli pitkän kainalossa. Arvelin että lyhyt poika nousee ylös ilman päätä. Pitkä poika nostaisi pään ylös. Poika olisi lukenut jostain miten pää kutistetaan niin, että sen voi ripustaa vyöhön.

Pyörä vie minut lähelle monen linnun uimareittiä. Nyt lintuja ei ole kuin yksi. Pysäytin nuorenmiehen, lintu sukelsi, hänen oli odotettava. Mies kohautti olkapäitään: sotka.

Sotkat eivät ole muuttaneet etelään. Mutta jos sotkan muna on ollut muinaisen jumalattaren polvella, kun oli vain horisontti: vesi ja taivas. Jumalatar on kellunut. Mikään ei ole – oman arkikokemukseni mukaan – yhtä taivaallista kuin kelluminen. Kellumalla ei tavoita minkäänlaista pohjaa, eikä tule mitään tarvetta kohottaa kättä ylös että tavoittaisi painovoiman. Painovoima voi olla musertavaa.

Sotka kuvitteli ehkä löytäneensä pesäpaikan. Mutta nyt oli vain yksi sotka, joka sukelsi heti jos liikahdin. Panin pyörän nojaamaan puunrunkoa vasten, runko kasvoi sammalta. Sammal on puussa syvemmän vihreää kuin kiven päällä, sillä on enemmän ruokaa.

Tietokoneen radiosta tulee kansanmusiikki-ilta musiikkitalolla, Suomen Helsingissä. Ajattelen kansantanssijoita Kaustisella. He olivat puulavalla, notkossa. Kansallispukuja ei ollut, vain 1800-luvun nuorten vaatteet, värit, liinat, nauhat, pojilla saappaat. Lavan reunalla soittivat viuluilla, harmonilla ja haitarilla. Siinä oli raskas jytke. Saappailla piti lyödä lavan puuta kovaa.

Mutta se ehkä kuuluu sen pitkän Perhonjoen laakson elämään: miten ajatellaan musiikki ja miten ajatellaan liike siihen. Kumpikin tuntuu olevan välttämätön. Pelimanniravintolassa minua odotti säveltäjä P.-H. Nordgren. Halusin kysyä häneltä monta kysymystä musiikin synnystä, mutta unohduin katsomaan hänen otsaansa, johon ihosta oli painunut syvään siihen nuottiviivasto.

Olin kääntynyt jo kauan sitten poispäin painivista pojista. Kummallakin oli punaiset posket ja he nauroivat. En tiedä miksi ajattelin sitä naurua viattomaksi. Ehkä vain sen takia että se oli heleää.

Ongelma on nyt tietenkin se, että kun olen ottanut kuvia, nauru on kuulokuva, niin siihen ei voi ajatella eettisiä kvaliteetteja. Tulin mäkeä ylös ja yhtäkkiä eteen ajoi iso musta auto. Suojatie oli tien mutkassa ja auto peitti sen kokonaan. Tummennettujen lasien takaa ei näkynyt mitään, olin puolivälissä katua, joten koputin ikkunaan.

Siinä oli nuori nainen ja vieressä pieni lapsi. Hän sanoi että hänen on pakko ajaa suojatielle, koska muuten hän ei voisi nähdä isommalle kadulle. Minun oli pakko kysyä häneltä oliko hänelle opetettu niin. Oliko autokoulussa opetettu että vasiten on ajettava suojatielle katsomaan tuleeko poikkitietä joku?

Olin vihainen, olin raivoissani. Minä en ollut osa hänen maisemaansa ollenkaan, minulla ei ollut väliä. Jos olisin ollut suojatiellä kymmenesosan sekuntia aiemmin, hän oli ajanut päälleni. En ajattele omaa kuolemaani, koska se on suhteellisen väistämätön tapahtuma. Olin vihainen siksi, että pieni tyttö oppi että hänen äitinsä auto saa ajaa kenen yli vain.

Onko tässä taas laadullinen asia? Miksi nuoret naiset ovat pahoja ja välinpitämättömiä, jos he ovat niin rikkaita, että omistavat ruumisauton kokoisia mustia autoja? Hänen pieni tyttönsä ei opi koskaan nauramaan heleästi. Eihän hän opi ikinä edes painimaan.

Musiikissa on viimeinen numero yhteislaulua. Äänet ovat heleät, avoimet. Katsomossa taputetaan käsillä tahtia.