Suuri ja mahtava

Olen aina pitänyt venäläisestä kirjallisuudesta. En kumminkaan osaa edes kielen aakkosia. Joitakin tunnistan, mutta suurin osa menee iloisesti sekaisin. Joskus neuvostoystävyyden aikaan, 1970-luvulla, meillä oli vessan ovessa venäjän aakkoset, joita taisin tuijotella vuoden verran, kunnes muutimme pois, enkä sinä aikana saanut aakkosia päähäni.

Ei venäläisiin aakkosiin täällä törmää. Jokin aika sitten kirjoitin Johanna Hulkon Pietariin sijoittuvasta kirjasta, mutta se oli aivan suomea. Tällä hetkellä työpöydällä on Ville Ropposen toimittama Volga-antologia (monia suomentajia, Savukeidas 2010), Emma Goldmanin Anarkismi ja muita esseitä (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas 2011) ja Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä (suom. Ville Keynäs, WSOY 2010). Nämä kaikki liittyvät Venäjään tai Neuvostoliittoon.

Emma Goldmanista ja Makinesta olin totta kai kuullut ennenkin, lukenutkin. Yleensä Emma Goldmania pidetään amerikkalaisena feministinä ja anarkistina, mutta unohdetaan, että hän on syntynyt Kaunasissa (jonka yliopistossa myöhemmin toimi semiotiikan opettajana muuan V. Seseman, joka sattumoisin otti suojiinsa levottoman Henry Parlandin, siskonpoikansa Helsingistä, ja opetti tälle kaikenlaista, muutenhan poika jo tiesi rupeavansa kirjailijaksi, mutta kuoli sitten Kaunasissa keuhkokuumeeseen), opiskellut Königsbergissä ja sittemmin Pietarissa. Emma Goldman emigroitui jo 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin – hän oli syntynyt 1869, joten siitä se on laskettavissa.

Joka tapauksessa kun Yhdysvaltain presidentti McKinley salamurhattiin vuonna 1901, Goldman haluttiin ehdottomasti liittää jonkinmoiseen salaliittoon, jonka piti oleman murhan takana. Niitähän oletettiin myös Kennedyjen murhien takana. Muuten Goldman puolusti erityisesti naisten oikeuksia ja joutui istumaan vankilassa muun muassa kapinaan yllytyksestä, koska hän tahtoi maahan ehkäisyvälineitä. Tätä yksityiskohtaa en ollut tiennyt ennen, mutta se kertoo paljon USA:n silloisesta ilmapiiristä. Monilapsisten perheiden köyhyys ja kurjuus tunnettiin.

Samaan aikaan juuri syntynyt Neuvostoliitto lähetti kapinallista älymystöään ”filosofilaivoissa” pois – Amerikkaan. Tilanne oli siis täysin mahdoton. Emma Goldman toimitti myös lehteä jota minäkin olen lukenut, nimittäin Mother Earth (en tiedä ilmestyykö se enää nykyään). Sitten hän kokosi luentonsa ja puheensa kirjaksi, joka meillä nyt on käsissämme. Viimeisenä suurena ponnistuksena hän osallistui vielä Espanjan sisällissotaan anarkistien ja anarkosyndikalistien puolella puhuen ja kirjoittaen. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös George Orwell kirjan nimeltä Katalonia, Katalonia!, loppuun kuuluu siis huutomerkki. Kirjaa saattaa saada vielä hyvinvarustetuista kirjastoista. Hyvinvarustettuja kirjakauppoja meillä ei enää ole, ellei ehkä Helsingin Akateemista lasketa.

Tässä oli pitkä tarina Emma Goldmanista, mutta hänen esseensä ovat tottavie mielenkiintoisia. Niitä lukiessa voi lukea myös Ropposen toimittamaa Volga-antologiaa ja Makinen kirjoittamia romaaneja. Kaikissa kolmessa on sama maa taustalla – Venäjä.

Volga-antologia on totisesti hatunnoston arvoinen asia. Venäjän suuren joen mutkasta tuli suomalais-ugrilaisten kansojen fiktio-antologia, jollaista ei ole näkynyt vuosikymmeniin suomeksi. Lehdistä on tullut tietoja silloin tällöin, että milloin mikäkin kansansirpale uhkaa kadota maan päältä. Syy on aivan sama kuin aina ennenkin: isovenäläisyys, jossa koetaan toisenkielisyys toisenmielisyytenä, joten varmuuden vuoksi kansalaisuuspolitiikkaa ei nyky-Venäjällä pidä olla. Päinvastoin, omankielistä koulutusta, kirjallisuutta ja muuta kielletään milloin milläkin tekosyyllä. Aivan samaa kuuluu Karjalasta. Siellä tosin on ruvettu yrittämään kieltä takaisin kielipesä-toiminnalla.

Suurimmat suomalaisugrilaiset ryhmät siinä aivan Venäjän keskellä ovat mordvalaiset, 844 000 asukasta, udmurtit, 637 000, ja marit 605 000. Kaikilla kansoilla on oma kirjakielensä, joten käytännössä sallivan kansallisuuspolitiikan ottaminen poliittiseksi ohjenuoraksi ei olisi mitenkään vaikeaa. Venäläiset tuskin voivat ajatella, että nämä kansansirpaleet olisivat heille mitenkään suuri uhka myöskään.

Siksi oletan että ketään ei painosteta kovin aktiivisesti, vaikka sitäkin ehkä tapahtuu jos joku pitää isompaa meteliä kielestään ja kulttuuristaan. Pääväestö vain yksinkertaisesti on välinpitämätöntä. Antologiaan ei mahtunut kovin paljon tekstejä, mutta kyllä niistäkin näkee, että kansat ovat elossa ja kirjailijoitakin olisi, jos kirjoja vain saisi julkaistuksi. Mahtaako olla lukijoita?

Kirjallisuuden merkitys vähenee kaiken aikaa. Sama suuntaus on näkyvillä kaikkialla. Mutta ei ehkä maissa, joissa kirjakieliä ei ole vielä luotu, maissa, joissa lukutaitoa ei juuri ole.

Tästä aiheesta puhuu osin myös Andreï Makine. Hän kirjoitti hyvin surkuhupaisan, peräti Gogolin henkilöitä muistuttavan kirjailijan, jonka elämä on todella surkeaa oli hän sitten missä vain. Siinä kirjailija palaa takaisin Venäjälle Pariisissa viettämiensä parinkymmenen vuoden jälkeen ja joutuu huomaamaan että entisestä Neuvostoliitosta ei ole enää mitään jäljellä.

Henkilö, Šutov, ei mahda uusrikkaille idiooteille mitään. Hän tajuaa että kaikista kamalista vastoinkäymisistä huolimatta Pariisi on sittenkin mahdollisin paikka kirjailijalle.

Kirjassa on toinenkin puolensa. Yllättäen kirjailija tapaa Leningradin piirityksessä mukana olleen vanhan miehen. Kirjassa on pitkä tarina kuolemaa tekevästä kaupungista. Sanotaan että Mannerheim pysäytti armeijan, eikä hyökännyt piiritettyä kaupunkia vastaan. Ainoaksi elämänlangaksi jäi tie Laatokan yli.

Kaupungin suojelijoita ei välttämättä kiitetty. Jos joku puhui kuolleista, kommunistinen puolue saattoi nähdä siinä kapinallisen hengen, puolueenvastaisuuden, ja niin nälkää kärsinyt ihminen joutui leirille. Tarina tuntuu täysin mahdolliselta.

Makinen tarina liittää Stalinin vainot itsestään selvästi Venäjän nykypolitiikkaan, joka on antanut elintasokuilun levitä siihen määrään, että kokonaisia kansoja, esimerkiksi suomensukuisia hanteja ja manseja uhkaa katoaminen öljyn pumppaamisen tieltä. Ekokatastrofejahan maassa on muutenkin aivan tarpeeksi.

Venäjä on Suomen naapurimaa. Usein tulen ajatelleeksi, että pitkä yhteinen historia on jättänyt jälkiä lopulta aika vähän. Useimmiten kun puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta tarkoitetaan 1800-luvun suuria realisteja. Mitähän Suomen kouluissa tällä hetkellä opitaan venäläisestä kirjallisuudesta? Kyllä minä Makinen venäläiseksi lasken, vaikka hän emigrantti onkin. Aivan samoin kuin Goldman.

Mutta mahtaako klassikoitakaan enää lukea kukaan? Olen viime viikkoina katsonut YLEn Teemalta tulevaa historiallista sarjaa, Dostojevskin elämänkertaa. Dostojevski eli suurimman osan elämäänsä naapurin miljoonakaupungissa Pietarissa, josta Makinenkin päähenkilö oli kotoisin.

Eli, kirjoitti ja kärsi. Joskus mietin onko kirjailijoiden osaksi muu mahdollinenkaan. Tai minkään taiteen harjoittajan. Missään maassa. Ollut ikinä?