Kuuntelen kansanmusiikkiasemaa
tietokoneen radiolta, latinalainen Amerikka. Siellä on sanoja, joita
en tunne, koska en osaa portugalia enkä espanjaa. Maailma olisi
aivan erinäköinen, jos minulla olisi nekin kielet.
Tarkoitan tietysti omaa maailmaa,
muiden ihmisten maailmasta minulla ei voi olla kuin pintapuolinen
käsitys. Ehkä niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, kuinka
paljon näyttävät. Hymy ei aina tule onnellisuudesta. Itku ei tule
aina surusta. Tässä musiikissa taju on rytmissä ja melodiassa, ei
sanoissa. Jossakin kohtaa on pidätettävä hengitystä ja sitten
huokaistava pitkään.
Kaikki voi olla perinpohjin
päinvastoin. Kun on aivan hiljaa ja katsoo oksan taipuvan tuulessa
tai kun heittelehtii yöllä unettomuuden riivaamana, voi ajatella
niitä selviä raameja joissa on nähnyt tapahtumia pitkin päivää.
Raamien ulkopuolisuus häiritsisi, siksi on paloiteltava.
Lyhyt poika ja pitkä poika
kieriskelivät parkkipaikalla ja painivat. Jäin katsomaan. Lyhyen
pojan pää oli pitkän kainalossa. Arvelin että lyhyt poika nousee
ylös ilman päätä. Pitkä poika nostaisi pään ylös. Poika olisi
lukenut jostain miten pää kutistetaan niin, että sen voi ripustaa
vyöhön.
Pyörä vie minut lähelle monen linnun
uimareittiä. Nyt lintuja ei ole kuin yksi. Pysäytin nuorenmiehen,
lintu sukelsi, hänen oli odotettava. Mies kohautti olkapäitään:
sotka.
Sotkat eivät ole muuttaneet etelään.
Mutta jos sotkan muna on ollut muinaisen jumalattaren polvella, kun
oli vain horisontti: vesi ja taivas. Jumalatar on kellunut. Mikään
ei ole – oman arkikokemukseni mukaan – yhtä taivaallista kuin
kelluminen. Kellumalla ei tavoita minkäänlaista pohjaa, eikä tule
mitään tarvetta kohottaa kättä ylös että tavoittaisi
painovoiman. Painovoima voi olla musertavaa.
Sotka kuvitteli ehkä löytäneensä
pesäpaikan. Mutta nyt oli vain yksi sotka, joka sukelsi heti jos
liikahdin. Panin pyörän nojaamaan puunrunkoa vasten, runko kasvoi
sammalta. Sammal on puussa syvemmän vihreää kuin kiven päällä,
sillä on enemmän ruokaa.
Tietokoneen radiosta tulee
kansanmusiikki-ilta musiikkitalolla, Suomen Helsingissä. Ajattelen
kansantanssijoita Kaustisella. He olivat puulavalla, notkossa.
Kansallispukuja ei ollut, vain 1800-luvun nuorten vaatteet, värit,
liinat, nauhat, pojilla saappaat. Lavan reunalla soittivat viuluilla,
harmonilla ja haitarilla. Siinä oli raskas jytke. Saappailla piti
lyödä lavan puuta kovaa.
Mutta se ehkä kuuluu sen pitkän
Perhonjoen laakson elämään: miten ajatellaan musiikki ja miten
ajatellaan liike siihen. Kumpikin tuntuu olevan välttämätön.
Pelimanniravintolassa minua odotti säveltäjä P.-H. Nordgren.
Halusin kysyä häneltä monta kysymystä musiikin synnystä, mutta
unohduin katsomaan hänen otsaansa, johon ihosta oli painunut syvään
siihen nuottiviivasto.
Olin kääntynyt jo kauan sitten
poispäin painivista pojista. Kummallakin oli punaiset posket ja he
nauroivat. En tiedä miksi ajattelin sitä naurua viattomaksi. Ehkä
vain sen takia että se oli heleää.
Ongelma on nyt tietenkin se, että kun
olen ottanut kuvia, nauru on kuulokuva, niin siihen ei voi ajatella
eettisiä kvaliteetteja. Tulin mäkeä ylös ja yhtäkkiä eteen ajoi
iso musta auto. Suojatie oli tien mutkassa ja auto peitti sen
kokonaan. Tummennettujen lasien takaa ei näkynyt mitään, olin
puolivälissä katua, joten koputin ikkunaan.
Siinä oli nuori nainen ja vieressä
pieni lapsi. Hän sanoi että hänen on pakko ajaa suojatielle, koska
muuten hän ei voisi nähdä isommalle kadulle. Minun oli pakko kysyä
häneltä oliko hänelle opetettu niin. Oliko autokoulussa opetettu
että vasiten on ajettava suojatielle katsomaan tuleeko poikkitietä
joku?
Olin vihainen, olin raivoissani. Minä
en ollut osa hänen maisemaansa ollenkaan, minulla ei ollut väliä.
Jos olisin ollut suojatiellä kymmenesosan sekuntia aiemmin, hän oli
ajanut päälleni. En ajattele omaa kuolemaani, koska se on
suhteellisen väistämätön tapahtuma. Olin vihainen siksi, että
pieni tyttö oppi että hänen äitinsä auto saa ajaa kenen yli
vain.
Onko tässä taas laadullinen asia?
Miksi nuoret naiset ovat pahoja ja välinpitämättömiä, jos he
ovat niin rikkaita, että omistavat ruumisauton kokoisia mustia
autoja? Hänen pieni tyttönsä ei opi koskaan nauramaan heleästi.
Eihän hän opi ikinä edes painimaan.
Musiikissa on viimeinen numero
yhteislaulua. Äänet ovat heleät, avoimet. Katsomossa taputetaan käsillä
tahtia.
