Toipilaan viesti

Hieman heiveröistä vielä on oleminen. Hmm. Vanhuuden kiroja? Johtuu ehkä siitä että oli aikoinaan kiire syntyä ja kun melkein kuolin, niin ehkä sitten vanheneminen tapahtuu myös aiemmin? Siis kaikki on siirtynyt aikaisemmaksi kuin keskimäärin ihmisillä.

Maapallon mitassa kaikki on loistavasti. Olen syönyt aamupuuron puolukoiden kanssa, ja kaksi näkkäriä sen mukana, teetä mukillinen. Kohta lähden ulos: aurinko paistaa. Tuulee, mutta täällä tuulee aina.

Panen paksummat kintaat käteen. Ei sada lunta sakeasti niin kuin satoi eilen.

Sen olen kyllä päättänyt etten ikinä enää kehu kuinka minä en ikinä sairastu flunssaan. Tämä on käsittääkseni influenssa.

Vasten lumimyrskyä

Keskipäivällä kuuntelen uutiset. Ei siellä sitten säätiedotuksesta puhuttu juuri puhjenneesta lumimyrskystä.

Kun kävelin äidin ja lapsen rinnalla, lapsi pulkassa, ja minulla kävelysauvat, että pysyisin pystyssä eikä raaka ilma repisi polvea, lonkkaa, niskaa, kylkiluita, niin suojatien kohdassa oli pysähtyminen.

Sataman suunnasta tuli solkenaan autoja. Ehkä sieltä on tullut laiva, en minä tunne meriliikennettä, olen maakrapu. Ne autot eivät tienneet, mikä on suojatien merkki. Minun oli lopulta nostettava sauvat eteen, että liikenne pysähtyisi.

Autojen pysähtyminen viittaa siihen, että autot oikeasti tiesivät mikä on suojatie. Kukaan ei soittanut torvea eikä näyttänyt kansainvälisiä käsimerkkejä. Kiirus niillä kyllä oli. Kun seisoin vielä puolittain ajotiellä (ja minulla roikkui heijasti alhaalla repussa), yksi iso maastoauto ajoi takaani pitkiä takinhelmoja lipoen, mutta oli mentävä eteenpäin, koska äiti ja lapsi olivat joutuneet pysähtymään taas. Toisella kaistalla oli autoja niin kauas kuin näki ja ne olivat ilmeisesti menossa laivalle.

Olen kertonut kaupungin asemakaavaihmisille, että kaupunki on epäviihtyisä, koska se antaa kaikille autoille, myös isoille rekoille, oikeuden ajaa kaupungin läpi satamaan. Koko matkalta siinä asuu ihmisiä, niin kuin äitejä ja pieniä lapsia.

Jouduin ajamaan itse autoa työn vuoksi vuosikaudet. Taisi sitä kertyä yli 15 vuotta, en muista enää. En pitänyt yhdestäkään ajokilometristä. Minusta autojen ajaminen pitää antaa ammattilaisten hoidettavaksi. Ainakaan minä en luottanut itseeni saati vastaantulijoihin tippaakaan.

Yksityisautoilu pitää kieltää ja kuluneet tiet on annettava halvalla polttoaineella (mikä vika oli häkäpöntöissä, minä vain kysyn?) linja-autojen, traktoreiden ja taksien käytettäväksi.

Silloin liikenteeseen mahtuvat äidit ja lapset eikä heidän tarvitse aina pelätä kuolemaa. En väitä että sitä tarvitsisi kenenkään erityisesti pelätä, mutta kun ovat vielä niin nuoria. Käy sääliksi. Pulkassa istuva lapsi sai kaikki myrkyt keuhkoihinsa ja sitä tietä koko kroppaansa ja mitä tapahtuu silloin kasvamiselle?

Olen kuullut jatkuvasti, oikeasti kyllästymiseen asti, herra insinöörien nauravan ja sanovan että vanharouva ei taida oikein ymmärtää nykyaikaa. Kun ilmoitan että tässä maassa on demokratia ja sen on perustuttava tasa-arvolle, joka nyt ei vallitse, vaan äidit ja lapset ovat kuolemanvaarassa, herra virkamies lopettaa hymyilyn ja sanoo ankarasti: eipäs nyt liioitella.

En suosittele tähän kaupunkiin muuttamista kellekään. Tämä on tunkkainen ja vaarallinen. Virkamies väitti että hän ei tiennyt mikä on saasteindeksi. Tuttu arkkitehti kertoi sitten että kaupunki on per asukas eniten autoistunut paikka Suomessa. Saastekäyrät ovat ehkä salaista tietoa.

Arkkitehdin kanssa puhuin muutama vuosi sitten. Sen jälkeen on rakennettu jo toinen kaupungin läpi kulkeva valtaväylä. Täällä hallitsevat dinosaurukset.

Menneisyyden olioilla on aika vähän mitään tekemistä sen kanssa, miten ihmiset saadaan voimaan hyvin. Ne oliot vain kohauttavat olkapäitään, kun niille sanoo että terveyskeskuksetkin on jo ajettu alas, eikä yksityissektorikaan saa enää lääkäreitä.

Lääkärithän ovat rikkaita ihmisiä. He pitävät huolta siitä, että saavat valita parhaan mahdollisen paikan jossa tehdä työtä ja asua. Tämä kaupunki ei heille kelpaa.

Lääkäreitä ei juuri enää olekaan, mutta pystyn edelleen kävelemään. Käveleminen on hyvä asia, koska kävellessä aivot tekevät työtä aivan omia aikojaan, tuulettuvat, tulee paljon hyviä unia.

Paikat vaikuttavat meihin. Ihminen tarvitsee asumaansa paikkaan paikan hengen. Hän on mieluusti sitä itse rakentamassa, jos hänen annetaan. Rumuutta vastaan vain ei näytä pääsevän pakoon. Eihän tämä ole ainut ruma kaupunki.

Runoilija puhuu kävelemisestä:

Tuhatjalkainen, miten kävelet?

Kuinka selittäisin, se on monimutkaista.

Katso, olen menossa,

siirrän jalkaa.

On tavoite, ohjelma,

viestinnän piiri ja säätö,

automaattinen servojärjestelmä.

Nostan ja lasken.

(Väinö Kirstinä: Elämä ilman sijaista. Tammi 1977)

Totentanz ja sen sukulaisilmiö

Elokuvasta muistan parhaiten sen vaiheen kun valot sammuivat. Talon rouva oli juuri silloin printtaamassa uutiskirjettä, joka oli otsikoitu Totentanz. Suomeksi kuolintanssi. Siinä oli kyse siitä, että maan ja Melancholia-planeetan radat tangeerasivat toisiaan. Miltei yhtä suurina ne tulisivat törmäämään toisiinsa.

Eksoplaneetassa ei ollut ilmeisesti elämää. Ja jos olisikin ollut, se tuhoutui jo.

Elokuvan alussa on hieno kohtaus, kun sisarukset viettävät toisen häitä. Siinä on eräänlainen uni- tai tulevaisuusjakso, jossa morsiamen huntu takertuu suon kasveihin, aivan kuin ne vetäisivät morsianta suon silmään. Toisaalla juoksee toinen sisko pitäen sylissään isoa poikaa, ehkä noin 10 vuoden ikäistä, sylissään. Joka askeleella äiti uppoaa syvälle maahan.

Maa on pehmennyt. Suo kuohuu.

Näin Lars von Trierin elokuvan Melancholia viime kesänä oikein elokuvakankaalta. Se on täälläpäin harvinaista herkkua, nähdä jotain kiinnostavaa kaupallisella kankaalla. Epäkaupallisia kankaita ei juuri ole.

En saanut unta viime yönä. Silloin kannattaa yleensä lopettaa yrittäminen ja ruveta lukemaan. Kompastuin kirjahyllystä pudonneeseen kirjaan, mikä oli omituista kyllä tiedekirjahyllyn edessä: Muumipeikko ja pyrstötähti. Olin erittäin ilahtunut löydöstäni, koska sen avulla saisin unen jossa ei olisi painajaisia.

Kirja on kustannettu jo vuonna 1946, tämä painos oli vuodelta 1981. On mahdollista että se on poikani kirja, mutta en muista lukeneeni tätä hänelle. En siis yhtään tiedä miten se yhtäkkiä makasi lattialla.

Aivan heti huomasin että Tove Jansson on piirtänyt muumit aivan eri tavalla kuin sitten myöhemmin, kun hän oli jo kamalan kuuluisa ja kirjoja myytiin ja käännettiin kaikille kielille. Muumipeikon kuono on enemmän U:n muotoinen, sen lisäksi piirroksissa tuntuu olevan enemmän pikkuisen salassa olevia yksityiskohtia. Taivaalla lentävä otus sivulla 5 ei ole lintu vaan sudenkorento.

Piirrokset eivät ole söpöjä vaan ekspressiivisiä ja selvästi oman lisänsä tarinaan antavia osia. Eivät Hesarin nyt julkaisemat stripitkään huonoja ole, mutta kyllä niissä on yksinkertaisuutta verrattuna kirjaan.

Sinä aamuna Muumipeikon isä oli saanut valmiiksi sillan, ja muumipeikko katsoo rauhallisena, pienet korvat toisiaan päin käpertyneinä alas joelle, johon syntyy pyörteitä. Toisella puolen on postilaatikko ja sen yläpuolella viitta ilmeisesti siniseen taloon.

Nipsu tuo uutisen uudesta tiestä ja kaverukset lähtevät ensimmäiselle seikkailulle. Kirjan mittaan tulin ajatelleeksi että seikkailut, tarina kokonaisuudessaan on jossain määrin sukua Sormusten herralle. On täysin mahdollista että Jansson on tutustunut anglosaksiseen mytologiaan. Hän on hyvin saattanut tietää sellaisenkin seikan, että nykyisessä Schleswig-Holsteinin provinssissa asuivat vielä 600-luvulla anglot ja saksonit. Eivät olleet vielä ylittäneet merta.

Jansson on miettinyt varmaan kauan meren ylittämistä. Perhe oli kaikki hänen lapsuuskesänsä meren rannalla. Siitä on lyhyt hyppäys sen ymmärtämiseen, että tyttö ja hänen perheensä kuuluivat germaaniseen kieliperheeseen ja oikeasti meri on ylitettävissä. Tämä on puhdasta spekulaatiota.

Joka tapauksessa: sivulla 134 oleva ympyriäinen liikkuva pallo on siis pyrstötähti. Muistaakseni pyrstötähden hienompi nimi on komeetta. Mutta planeetta se ei ole.

Nipsun ja Muumipeikon seikkailu johti toiseen ja lopulta siihen, että heidän piti päästä yksinäisten vuorten kaukoputkesta katsomaan pyrstötähteä. Jansson ei tässä kirjassa kuitenkaan päädy tuhokuviin, niin kuin päätyy elokuvassaan 64 vuotta myöhemmin Lars von Trier, sitä samaa germaanista heimoa.

Von Trierin tarina on aikuisten tarina. Siinä opetellaan sanomaan sana kuolema. Siinä kartanon ihmiset oppivat valmistautumaan siihen. Mutta Melancholia-planeetta on taatusti yhtä iso kuin on Janssonin kirjan komeetta ja olisi voinut tuhota muumilaakson ellei olisi hiuksenhienosti sivunnut maata.

Elokuva on jossain määrin vaivannut minua jo pitemmän aikaa. Ei siksi että sen antama dystooppinen kuva olisi ollut niin tavattoman erikoinen, vaan nimenomaan melankolian kuvauksena. Maailman tuhoutuminen on tavallaan sivuseikka, sehän nimittäin on tuhoutumassa. Tärkeämpää on ehkä näyttää miten ihmiset suhtautuvat siihen. Kyllä kaiken loppuminen saattaa masentaakin. Vaikka tietää ettei sille voi tehdä mitään.

Ehkä elokuvaa menee vielä jossain, minun ulottuvillani se ei kyllä ole. Lars von Trier sai paljon kotimaansa Robert-palkintoja, siis tanskalaisia, eilen, juuri tästä elokuvasta.

Janssonin kirjassa muumit ja muut otukset joutuvat kokemaan kaikenlaista ja hyvin todellisia ongelmia. Viime yönä joskus noin puoli kuuden aikaan tulin siihen tulokseen, että kirja on kuvaus puberteetista. Siinä on esikuvan, Nuuskamuikkusen, löytyminen ja ensimmäinen hento ihastuminen Niiskuneitiin.

Muumipeikko antaa viimeisessä kuvassa suurimman löytämänsä helmen äidilleen. Seikkailun ajan häntä myös rohkaisee ja kannustaa äidin rakkaus. Kirjassa ei kuitenkaan ole infantiilista Carl Larsson-söpöilyä, vaan hyvän ja avaramielisen perheen kuvausta. Kyllä siihen ärräpäitäkin mahtuu ja varmaan sitten Muumipapan puolelta, tämä on ainakin kuviteltavissa.

Ei ole niin yksinkertaista että n.k. lastenkirja olisi vähemmän merkittävä kuin aikuisten ”oikea” kuva maailmanlopusta, sitä paitsi useimmat aikuiset ovat täysiä pölvästejä. Sitä paitsi Melancholiassa poika on se joka ottaa sisaruksia kädestä kun planeetta tulee. Hän vaikuttaa miltei uteliaalta. Miltä tuntuu kuolla?

Olen oikeasti hämmästynyt löytäessäni sisaruustarinat. Tove Jansson ja Lars von Trier. Eikä von Trier ole yhtään aatelisempi kuin muumipeikko on urhoollinen. Äitiä ne varmaan ajattelevat kumpikin.

(Kuvat tästä saitista)