Petoksia ja traumoja

Aivan kuin jo olemassa olevien kirjojen kimpussa työskentely ei riittäisi, minun piti käydä kirjastosta katsomassa olisiko siellä osviittaa työläiskirjallisuuteen, joka erityisesti kukoisti 1950-luvulta lähtien. Suomessa työläiskirjallisuus kamppaili suosiosta sotakirjallisuuden kanssa.

Minulla on epäilys siitä että kumpikin kirjallisuudenlaji oli miesväen suosiossa. Epäilen jopa, että aivan sodan jälkeen vähemmän naiset ehtivät lastenhoidolta ja työssäkäynniltä edes lukea mitään. Ideologisia suuntaviivoja epäilemättä piirsi miessukupuoli. Lukuunottamatta joitakin loistavia poikkeuksia.

Mikä ei tarkoita sitä etteivätkö miehetkin tehneet töitä He tekivät töitä niin lujasti, että sodankäynyt sukupolvi miehiä alkaa olla kuollut, sen sijaan naisia jonkin verran ehkä vielä on. Minulla ei ole ketään sen ikäistä kenen kanssa puhua, he ovat suvusta kuolleet, mutta joitakin vieraita ehkä vielä on.

En tiedä olisiko heiltä saatavissa tarinaa siitä, minkälaista kirjallisuutta he lukivat. Se varmaan riippuu siitä, mitä kukin vanhana piti tärkeimpänä. Itse olisin halunnut puhua kummankin isoäidin kanssa, mutta he lopettivat puhumisen juuri siinä vaiheessa, kun olisin ehkä ymmärtänyt heidän elämänkaarestaan edes jotain.

Äideillä tai isillä puolestaan oli paljon vähemmän aikaa puhua yhtään mitään mistään.

Työläiskirjallisuuden toi mieleeni Hannu Salaman television kotiteatteriesitykseksi dramatisoitu opus Siinä näkijä, missä tekijä. Sopivasti viime syksynä vielä ilmestyi alkuperäisen viimeisen jäsenen päiväkirjanomainen tilipäätös Tampereen Pispalan vastarintaryhmästä.

Itse esitys oli pettymys. Kirja on huomattavan paksu, joten on riippunut aika paljon dramaturgin tekemistä valinnoista mitä esitykseen valittiin. Päähuomio oli petoksessa. Muistan myös pienenä lapsena kuulleeni pettäjän tiestä, joka sittemmin oli jonkun mustalaistangolaulajan esitys.

Parhaimman esityksen siitä kappaleesta kuulin kerran matkalla isäni luokse joululomalle. Täpötäyteen Savon-junaan tuli sisään pieni mustalaispoika, joka aloitti tangon jo ovelta, käveleskeli hitaasti ojentaen kuppiaan kuin kolehtihaavia penkiltä penkille ja kyllä hän niin hienosti lauloi, että rahaa oli jostain kaivettava.

Hymyilytti pojan vakava ilme. Mutta en toki hymyillyt antaessani muutaman pennin, enempää ei opiskelijalla ollut. Tietäisikö hän petoksesta mitään? Häntä olisi pitänyt päästä jututtamaan: mitä petos tarkoitti hänen mielessään? Olen aivan varma, että laulun sanoma oli hänelle selvitetty, sen verran dramaattinen se esitys oli.

Petos oli monien takkatulen ääressä istuneen ukon sanavarastossa, kun he kävivät läpi sotareissuaan. Olin niin nuori 1950-luvulla, että en käsittänyt mistä sodankäyneet miehet olivat vihaisia.

Tuntemattoman sotilaan luin vasta paljon myöhemmin, ehkä noin 13-vuotiaana. Siinä joku väitti petokseksi sitä, että Suomen vanha raja oli ylitetty. Mutta myöhemmin salaa kuunneltuani vanhempia ihmisiä, olin käsittänyt sellaisenkin omituisuuden, että joku oli ollut hyvin varma siitä, että yksi sodanaikana syntyneistä lapsista ei ollutkaan sotilaan oma. Koska en siitäkään oikein käsittänyt mitään, se jäi mietittäväksi vasta vuosien kuluttua.

Nyt kun mietin kaikkia näitä eri tapoja, millä suomalaiset ovat onnistuneet toisiaan pettämään ja varsinkin sodan aikana, ihmettelen että porukka on näinkin täysjärkistä kuin se on.

Eihän ensinnäkään kellekään sodasta palaavalle ole annettu minkäänlaista kriisiapua. Sen lisäksi lapset saivat kasvaa siinä kaiken touhun keskellä miten parhaiten taisivat. Yleensä huitaistiin, koska jos vaimo yritti huitaista miestä, siinä saattoi vaimolle käydä huonosti.

Lapsi sen sijaan pakeni ulos itkemään ”äideistä parhaimman” omituista käytöstä. Siihen käytökseen ei kyllä sitten vuosikymmenienkään mittaan ole sodankäyneiden lapsille tullut selitystä. Eikä lapsella ole koskaan ollut mitään mahdollisuutta kysyä kuolinvuoteella äidiltä tai isältä miten se naimisissa olo sujui. Ei sitä olisi sallittu edes vanhempien ollessa terveitä.

Sen sijaan noita mustalaispoikia kulki junissa tienaamassa perheelle rahaa ja laulamassa kuin enkelit. En yhtään epäile, etteivätkö ne olisi laulaneet sitä ”Äideistä parhain”, jos äitienpäivä oli lähellä. Kulkivat vaunusta vaunuun, ja vanhemmat pyyhkivät silmäkulmaansa.