Aivan kuin jo olemassa olevien kirjojen
kimpussa työskentely ei riittäisi, minun piti käydä kirjastosta
katsomassa olisiko siellä osviittaa työläiskirjallisuuteen, joka
erityisesti kukoisti 1950-luvulta lähtien. Suomessa
työläiskirjallisuus kamppaili suosiosta sotakirjallisuuden kanssa.
Minulla on epäilys siitä että
kumpikin kirjallisuudenlaji oli miesväen suosiossa. Epäilen jopa,
että aivan sodan jälkeen vähemmän naiset ehtivät lastenhoidolta
ja työssäkäynniltä edes lukea mitään. Ideologisia suuntaviivoja
epäilemättä piirsi miessukupuoli. Lukuunottamatta joitakin
loistavia poikkeuksia.
Mikä ei tarkoita sitä etteivätkö
miehetkin tehneet töitä He tekivät töitä niin lujasti, että
sodankäynyt sukupolvi miehiä alkaa olla kuollut, sen sijaan naisia
jonkin verran ehkä vielä on. Minulla ei ole ketään sen ikäistä
kenen kanssa puhua, he ovat suvusta kuolleet, mutta joitakin vieraita
ehkä vielä on.
En tiedä olisiko heiltä saatavissa
tarinaa siitä, minkälaista kirjallisuutta he lukivat. Se varmaan
riippuu siitä, mitä kukin vanhana piti tärkeimpänä. Itse olisin
halunnut puhua kummankin isoäidin kanssa, mutta he lopettivat
puhumisen juuri siinä vaiheessa, kun olisin ehkä ymmärtänyt
heidän elämänkaarestaan edes jotain.
Äideillä tai isillä puolestaan oli
paljon vähemmän aikaa puhua yhtään mitään mistään.
Työläiskirjallisuuden toi mieleeni
Hannu Salaman television kotiteatteriesitykseksi dramatisoitu
opus Siinä näkijä, missä tekijä. Sopivasti viime syksynä
vielä ilmestyi alkuperäisen viimeisen jäsenen päiväkirjanomainen
tilipäätös Tampereen Pispalan vastarintaryhmästä.
Itse esitys oli pettymys. Kirja on
huomattavan paksu, joten on riippunut aika paljon dramaturgin
tekemistä valinnoista mitä esitykseen valittiin. Päähuomio oli
petoksessa. Muistan myös pienenä lapsena kuulleeni pettäjän
tiestä, joka sittemmin oli jonkun mustalaistangolaulajan esitys.
Parhaimman esityksen siitä kappaleesta
kuulin kerran matkalla isäni luokse joululomalle. Täpötäyteen
Savon-junaan tuli sisään pieni mustalaispoika, joka aloitti tangon
jo ovelta, käveleskeli hitaasti ojentaen kuppiaan kuin kolehtihaavia
penkiltä penkille ja kyllä hän niin hienosti lauloi, että rahaa
oli jostain kaivettava.
Hymyilytti pojan vakava ilme. Mutta en
toki hymyillyt antaessani muutaman pennin, enempää ei opiskelijalla
ollut. Tietäisikö hän petoksesta mitään? Häntä olisi pitänyt
päästä jututtamaan: mitä petos tarkoitti hänen mielessään?
Olen aivan varma, että laulun sanoma oli hänelle selvitetty, sen
verran dramaattinen se esitys oli.
Petos oli monien takkatulen ääressä
istuneen ukon sanavarastossa, kun he kävivät läpi sotareissuaan.
Olin niin nuori 1950-luvulla, että en käsittänyt mistä
sodankäyneet miehet olivat vihaisia.
Tuntemattoman sotilaan luin
vasta paljon myöhemmin, ehkä noin 13-vuotiaana. Siinä joku väitti
petokseksi sitä, että Suomen vanha raja oli ylitetty. Mutta
myöhemmin salaa kuunneltuani vanhempia ihmisiä, olin käsittänyt
sellaisenkin omituisuuden, että joku oli ollut hyvin varma siitä,
että yksi sodanaikana syntyneistä lapsista ei ollutkaan sotilaan
oma. Koska en siitäkään oikein käsittänyt mitään, se jäi
mietittäväksi vasta vuosien kuluttua.
Nyt kun mietin kaikkia näitä eri
tapoja, millä suomalaiset ovat onnistuneet toisiaan pettämään ja
varsinkin sodan aikana, ihmettelen että porukka on näinkin
täysjärkistä kuin se on.
Eihän ensinnäkään kellekään
sodasta palaavalle ole annettu minkäänlaista kriisiapua. Sen
lisäksi lapset saivat kasvaa siinä kaiken touhun keskellä miten
parhaiten taisivat. Yleensä huitaistiin, koska jos vaimo yritti
huitaista miestä, siinä saattoi vaimolle käydä huonosti.
Lapsi sen sijaan pakeni ulos itkemään
”äideistä parhaimman” omituista käytöstä. Siihen käytökseen
ei kyllä sitten vuosikymmenienkään mittaan ole sodankäyneiden
lapsille tullut selitystä. Eikä lapsella ole koskaan ollut mitään
mahdollisuutta kysyä kuolinvuoteella äidiltä tai isältä miten se
naimisissa olo sujui. Ei sitä olisi sallittu edes vanhempien ollessa
terveitä.
Sen sijaan noita mustalaispoikia kulki
junissa tienaamassa perheelle rahaa ja laulamassa kuin enkelit. En
yhtään epäile, etteivätkö ne olisi laulaneet sitä ”Äideistä
parhain”, jos äitienpäivä oli lähellä. Kulkivat vaunusta
vaunuun, ja vanhemmat pyyhkivät silmäkulmaansa.
