Aidan takana puutarha

Kun tarkoitetaan sitä, että korttelissa on paljon ihmisiä, eikä lasten perään ole oikein katsomassa kukaan ja kun puistakin viedään oksia ihan vain huvikseen, niin sanotaan että puusto kuluu.

Se on uuskieltä. Korttelin puuston on suunnitellut puutarhuri. Kuka lienee ollut puutarhuri, mutta oksastus näyttää kyllä tapahtuvan ohimennen ilman erikoisempaa suunnittelua. Kaikilla pihoilla on aronia-pensaita ja musta- ja punaviinimarjapensaita. Ne hakataan jostain syystä tyngiksi ja juuri silloin kun marjat alkavat kypsyä. Olen yrittänyt mennä väliin, mutta sanovat että tekevät vain työtään.

Minulla oli suunnitelma siitä, että kerään tutut lapset ja kerron mihin noita marjoja voi käyttää. Että mitä ne ovat. Minulla oli alkujaan sekin suunnitelma, että voitaisiin lasten kanssa perustaa pieni vihannesmaa. Mutta valitettavasti isommat ihmiset eivät sitä maata edes näkisi, joten taitaa olla turha toive. Kävelisivät päältä ja silppuaisivat sen ruohonleikkuukoneella, joka on ehdottomasti maailman viheliäisin kone.

Ajattelin sotavuosia, joista olen kuullut täällä. Joka pihassa oli vihannesmaa. Perunoitakin tuli, herneitä, porkkanoita, punajuuria. Ei maa ole täällä ollenkaan huonoa, vanhaa merenpohjaa.

En tiedä kukan nimeä, mutta leppäkerttu oli sen jo löytänyt

Lähdin fillarilla katsomaan onko kesä tulossa, onko merkkejä. Peippo luritteli heti alkuunsa niin että oli pakko pysähtyä. Lintu lopetti laulamisen siihen paikkaan. Sillä on täytynyt olla pesän tekeminen meneillään. Sitten tuli hieno paikka. Puutalossa on verkkoaita, mutta sen kukkapenkistä ovat siniset kukat luikerrelleet vapauteen, ne näyttävät kasvavan suoraan asfaltista. Ja leppäkerttu siinä. Varmaan etsimässä kirvoja.

Siihen pysähtyi pyöräilevä nainen ja kysyi tiedänkö että siellä elää 105-vuotias nainen, joka on vielä viime kesänä käynyt rollaattorilla kaupassa. Ei kai, minä sanoin. Hänen veljensä, kuulemma kauhean vanha hänkin, hoitaa kukkapenkkejä ja takapihalla on vielä vaikka mitä.

Pommi oli osunut sisarusten lapsuudenkotiin sodan aikana, ja he pääsivät muuttamaan tähän taloon. Mietin siinä hetken, mutta en olisi uskaltanut mennä koputtamaan oveen. Kuulemma he olivat ruotsinkielisiä, en ehkä saisi puheesta selvää.

Kevätpaisumus

Sitten tuli mieleeni meidän koiramme, Alexander Nevski, se amerikkalainen koira, joka oli puoliksi kojootti ja puoliksi labradorin noutaja. Talon oli täynnä eläimiä, mutta Alexin elämä oli lyhyt ja surullinen. Naapurissa asui iso ja aggressiivinen Volodja, ja Alexin piti lopulta kaivaa reitti pakoon. Niinpä hän päätyi auton alle ja kuoli.

Ajattelin häntä ja viikonloppuja vuorilla. Koira meni kuin väkkärä ylös rinnettä. En ole ikinä nähnyt kenenkään eläimen kierivän ylöspäin, mutta kyllä tämä niin teki. Alex oli onnellinen, Kitchie oli mukana myös, eikä hän ollut yhtään aggressiivinen, koirat leikkivät pitkin matkaa.

Nyt on katsottava Sergei Eisensteinin Aleksanteri Nevski. Siinä on Prokofjevin musiikki, iso taistelu Peipsijärvellä. Idän ja lännen rajaa vedettiin vaihteeksi.

Mutta nuoruuteni montaasi-mestari ei ollutkaan niin hieno kuin muistin. Rupesi nukuttamaan. Ei näin suurisuuntaista myytinrakentamista juuri enää näe. Venäjän kansaan vedottiin ja sankareihin. Minä ajattelin että ”Keitä ovat ne sankarit?” ja sen jälkeen että ”Lennä Juri Gagarin, lennä!”. Päässä soi omia aikojaan.

Nyt on mietittävä luenko tänä kesänä viimeinkin Anna Kareninan, vai hylkiikö kirja minua edelleen. Ei se kyllä Eisensteinin vaikutusta ole. Kyllä minä sen näin, että kuvat ovat voimakkaita. Millaisia ovat Tolstoin kuvat? Kirjojen kuvakielikin tuntuu muuttuvan ajan myötä.

Ei saa mennä heikoille jäille!