Kun tarkoitetaan sitä, että
korttelissa on paljon ihmisiä, eikä lasten perään ole oikein
katsomassa kukaan ja kun puistakin viedään oksia ihan vain
huvikseen, niin sanotaan että puusto kuluu.
Se on uuskieltä. Korttelin puuston on
suunnitellut puutarhuri. Kuka lienee ollut puutarhuri, mutta oksastus
näyttää kyllä tapahtuvan ohimennen ilman erikoisempaa
suunnittelua. Kaikilla pihoilla on aronia-pensaita ja musta- ja
punaviinimarjapensaita. Ne hakataan jostain syystä tyngiksi ja juuri
silloin kun marjat alkavat kypsyä. Olen yrittänyt mennä väliin,
mutta sanovat että tekevät vain työtään.
Minulla oli suunnitelma siitä, että
kerään tutut lapset ja kerron mihin noita marjoja voi käyttää.
Että mitä ne ovat. Minulla oli alkujaan sekin suunnitelma, että
voitaisiin lasten kanssa perustaa pieni vihannesmaa. Mutta
valitettavasti isommat ihmiset eivät sitä maata edes näkisi, joten
taitaa olla turha toive. Kävelisivät päältä ja silppuaisivat sen
ruohonleikkuukoneella, joka on ehdottomasti maailman viheliäisin
kone.
Ajattelin sotavuosia, joista olen
kuullut täällä. Joka pihassa oli vihannesmaa. Perunoitakin tuli,
herneitä, porkkanoita, punajuuria. Ei maa ole täällä ollenkaan
huonoa, vanhaa merenpohjaa.
En tiedä kukan nimeä, mutta leppäkerttu oli sen jo löytänyt
Lähdin fillarilla katsomaan onko kesä
tulossa, onko merkkejä. Peippo luritteli heti alkuunsa niin että
oli pakko pysähtyä. Lintu lopetti laulamisen siihen paikkaan. Sillä
on täytynyt olla pesän tekeminen meneillään. Sitten tuli hieno
paikka. Puutalossa on verkkoaita, mutta sen kukkapenkistä ovat
siniset kukat luikerrelleet vapauteen, ne näyttävät kasvavan
suoraan asfaltista. Ja leppäkerttu siinä. Varmaan etsimässä
kirvoja.
Siihen pysähtyi pyöräilevä nainen
ja kysyi tiedänkö että siellä elää 105-vuotias nainen, joka on
vielä viime kesänä käynyt rollaattorilla kaupassa. Ei kai, minä
sanoin. Hänen veljensä, kuulemma kauhean vanha hänkin, hoitaa
kukkapenkkejä ja takapihalla on vielä vaikka mitä.
Pommi oli osunut sisarusten
lapsuudenkotiin sodan aikana, ja he pääsivät muuttamaan tähän
taloon. Mietin siinä hetken, mutta en olisi uskaltanut mennä
koputtamaan oveen. Kuulemma he olivat ruotsinkielisiä, en ehkä
saisi puheesta selvää.
Kevätpaisumus
Sitten tuli mieleeni meidän koiramme,
Alexander Nevski, se amerikkalainen koira, joka oli puoliksi kojootti
ja puoliksi labradorin noutaja. Talon oli täynnä eläimiä, mutta
Alexin elämä oli lyhyt ja surullinen. Naapurissa asui iso ja
aggressiivinen Volodja, ja Alexin piti lopulta kaivaa reitti pakoon.
Niinpä hän päätyi auton alle ja kuoli.
Ajattelin häntä ja viikonloppuja
vuorilla. Koira meni kuin väkkärä ylös rinnettä. En ole ikinä
nähnyt kenenkään eläimen kierivän ylöspäin, mutta kyllä tämä
niin teki. Alex oli onnellinen, Kitchie oli mukana myös, eikä hän
ollut yhtään aggressiivinen, koirat leikkivät pitkin matkaa.
Nyt on katsottava Sergei
Eisensteinin Aleksanteri Nevski. Siinä on Prokofjevin
musiikki, iso taistelu Peipsijärvellä. Idän ja lännen rajaa
vedettiin vaihteeksi.
Mutta nuoruuteni montaasi-mestari ei
ollutkaan niin hieno kuin muistin. Rupesi nukuttamaan. Ei näin
suurisuuntaista myytinrakentamista juuri enää näe. Venäjän
kansaan vedottiin ja sankareihin. Minä ajattelin että ”Keitä
ovat ne sankarit?” ja sen jälkeen että ”Lennä Juri Gagarin,
lennä!”. Päässä soi omia aikojaan.
Nyt on mietittävä luenko tänä
kesänä viimeinkin Anna Kareninan, vai hylkiikö kirja minua
edelleen. Ei se kyllä Eisensteinin vaikutusta ole. Kyllä minä sen
näin, että kuvat ovat voimakkaita. Millaisia ovat Tolstoin kuvat?
Kirjojen kuvakielikin tuntuu muuttuvan ajan myötä.
Ei saa mennä heikoille jäille!
