Nuoren ja vanhan soturin puhetta

Toissapäivänä oli Leif Färdingin runojen uusi tuleminen, ei Helsingissä vaan täällä Vaasassa. Siitä syntyi osittain muistelutilaisuus, koska läsnä oli paljon Lefan tunteneita ihmisiä, muun muassa runojen ruotsintaja Göran Ekström. Mutta Göranilla oli paljon asiaa. Ruotsinnos Färdingin runoista on valmis.

Itse tapasin Lefan Vanhalla kesällä 1974, jonossa hakemassa juotavaa, tarkoituksena päästä ulos aurinkoon istumaan. Olin töistä tulossa. Lefa vain osui siihen kuin aurinko. Säteili ja onnitteli minua ison vatsani vuoksi. Kysyi milloin lapsi syntyy.

Sen jälkeen tapasimme siellä sun täällä. On mahdollista että olen tavannut häntä jo aiemminkin, en tiennyt että hän oli kirjoittanut myös Uuden Ajan Auraan, yksi lehdistä joita 1960-luvun puolivälin maissa luin. Lefa oli nuorempi kuin minä, täynnä energiaa, hyvää tahtoa, pulputti puhetta kuin mikäkin kevätpuro.

Ihmettelin että mistäs hän tuohon tipahti, niin jotenkin tähdistä pudonneelta hän vaikutti. Mutta hyvällä tavalla, ei se poika ollut eksyksissä millään tavalla.

Osa takakannesta. Valokuva: Gunnar Bäckman

Göran Ekströmiä olin seurannut jonkin aikaa, tiesin että hän itse kirjoittaa ja puhuimme usein Lefan runojen käännöksistä. Vaasa on kaksikielinen kaupunki, mutta ruotsinkieliset eivät ole saaneet lukeakseen Lefan runojaan omalla kielellään. Tämän niteen kustantaja on nimeltään Fri Press. Minusta hyvä nimi juuri hänen runojensa uudelleen tulemiseksi.

Luen ruotsia niin hitaasti että en ole ehtinyt lukea koko kirjaa vielä. Suomeksi minulla on opus nimeltä Seitsemän vuoden runot (WSOY, 1979), joitakin runoja olen sitten Helsingin aikojen kuullut täällä Runonkulkijat-nimisen lausujaryhmän esittämänä. Mutta ei heillä ollut ruotsinkielisiä tekstejä:

Jag vänder mitt ansikte mot solen,

farao Ekhnaton drar sommaren till himlen med sin cykel,

         titta,

det dropper frömjöl ner på gågatan,

      bilarna,

            dessa smolk I livets ögon,

vad gör de här.

(kokoelmasta Maailmaa minä rakastan, 1971/Det är världen jag älskar)

Muistan hyvin että ei ollut rajoja siinä mistä asioista Lefan kanssa saattoi puhua. Olin itse tullut pari vuotta aiemmin Amerikasta. Mahtoiko hän mainita Findhornin? En muista. Sen muistan että Vaasasta emme puhuneet. Minä en kaupungista tiennyt mitään, vaikka olin joskus lapsena käynyt.

Mutta Louis Malle kertoi muun muassa Findhornista elokuvassaan Ilta Andrén kanssa. Kommuuni on edelleen olemassa. Ekström kertoo Leif Färdingin elämänkerran pääosat kirjan alkupuheessa. Vaikutti siltä, että poika oli kiinnostunut kaikenmaailman esoteerisyyksistä jo nuorena, ja kun hän kävi koulua täällä, suomenkielistä, niin kyllä häntä katsottiin vähän vinoon. Helsingissä sen sijaan ei ollut vaikeuksia. Ainakaan aluksi.

Helsingissä jo silloin miltei kaikki oli sallittu. Joku ystävä kertoi tavanneensa Lefan usein Oraansuojelijoissa. Sieltä taas lähtivät liikkeelle ympäristönsuojelijat, kasvissyöjät, ylipäänsä maailman globaalisuuden ymmärtäjät. Äänetön kevät oli julkaistu englanniksi jo 1964.

Nyt kun olen hitaasti tavaillut runoja vieraalla kielellä, niin huomaan että Leif Färding oli hyvin moderni runoilija. Tässä edellinen runo suomeksi:

Käännän kasvoni aurinkoon,

faarao Ekhnaton ajaa polkupyörällä kesää taivaalle,

        katso,

siitepölyä tipahtelee kävelykadulle,

         autot,

              nuo roskat elämän silmissä,

mitä tekevät täällä.

Etukansi. Kirjan kuvitus: Tiiti Mendelin

Leif Färding kuvasi itseään vanhaksi sotilaaksi, kuoli jo 1983. Hän katosi, ja löytyi sitten keväällä Gerbyn metsästä. On tästä puhuttu aina, mutta totta se on: moni runoilija on liian herkkä kovaan maailmaan. Minulla on se tunne, että he syntyvät sellaisina.

Aina sitä toivoo että runoilijat ja taiteilijat ja muut maailman reunoja kiertävät ihmiset kestäisivät pitempään, jaksaisivat, ja että ympäristö ottaisi heidät avosylin vastaan, kiertelemättä. Tuntuu oudolta ajatella että kaksi pohjalaisrunoilijaa, Färding ja Arto Melleri kumpikin olivat loukanneet päänsä kolaroidessaan auton kanssa Helsingissä.