Toissapäivänä oli Leif Färdingin
runojen uusi tuleminen, ei Helsingissä vaan täällä Vaasassa.
Siitä syntyi osittain muistelutilaisuus, koska läsnä oli paljon
Lefan tunteneita ihmisiä, muun muassa runojen ruotsintaja Göran
Ekström. Mutta Göranilla oli paljon asiaa. Ruotsinnos Färdingin
runoista on valmis.
Itse tapasin Lefan Vanhalla kesällä
1974, jonossa hakemassa juotavaa, tarkoituksena päästä ulos
aurinkoon istumaan. Olin töistä tulossa. Lefa vain osui siihen kuin
aurinko. Säteili ja onnitteli minua ison vatsani vuoksi. Kysyi
milloin lapsi syntyy.
Sen jälkeen tapasimme siellä sun
täällä. On mahdollista että olen tavannut häntä jo aiemminkin,
en tiennyt että hän oli kirjoittanut myös Uuden Ajan Auraan,
yksi lehdistä joita 1960-luvun puolivälin maissa luin. Lefa oli
nuorempi kuin minä, täynnä energiaa, hyvää tahtoa, pulputti
puhetta kuin mikäkin kevätpuro.
Ihmettelin että mistäs hän tuohon
tipahti, niin jotenkin tähdistä pudonneelta hän vaikutti. Mutta
hyvällä tavalla, ei se poika ollut eksyksissä millään tavalla.
Osa takakannesta. Valokuva: Gunnar Bäckman
Göran Ekströmiä olin seurannut jonkin aikaa, tiesin että hän itse kirjoittaa ja puhuimme usein
Lefan runojen käännöksistä. Vaasa on kaksikielinen kaupunki,
mutta ruotsinkieliset eivät ole saaneet lukeakseen Lefan runojaan
omalla kielellään. Tämän niteen kustantaja on nimeltään Fri
Press. Minusta hyvä nimi juuri hänen runojensa uudelleen
tulemiseksi.
Luen ruotsia niin hitaasti että en ole
ehtinyt lukea koko kirjaa vielä. Suomeksi minulla on opus nimeltä
Seitsemän vuoden runot (WSOY, 1979), joitakin runoja olen
sitten Helsingin aikojen kuullut täällä Runonkulkijat-nimisen
lausujaryhmän esittämänä. Mutta ei heillä ollut ruotsinkielisiä
tekstejä:
Jag vänder mitt
ansikte mot solen,
farao Ekhnaton drar
sommaren till himlen med sin cykel,
titta,
det dropper frömjöl
ner på gågatan,
bilarna,
dessa smolk
I livets ögon,
vad gör de här.
(kokoelmasta Maailmaa minä rakastan, 1971/Det är världen jag älskar)
Muistan hyvin että ei ollut rajoja
siinä mistä asioista Lefan kanssa saattoi puhua. Olin itse tullut
pari vuotta aiemmin Amerikasta. Mahtoiko hän mainita Findhornin?
En muista. Sen muistan että Vaasasta emme puhuneet. Minä en
kaupungista tiennyt mitään, vaikka olin joskus lapsena käynyt.
Mutta Louis Malle kertoi muun
muassa Findhornista elokuvassaan Ilta Andrén kanssa. Kommuuni
on edelleen olemassa. Ekström kertoo Leif Färdingin elämänkerran
pääosat kirjan alkupuheessa. Vaikutti siltä, että poika oli
kiinnostunut kaikenmaailman esoteerisyyksistä jo nuorena, ja kun hän
kävi koulua täällä, suomenkielistä, niin kyllä häntä
katsottiin vähän vinoon. Helsingissä sen sijaan ei ollut
vaikeuksia. Ainakaan aluksi.
Helsingissä jo silloin miltei kaikki
oli sallittu. Joku ystävä kertoi tavanneensa Lefan usein
Oraansuojelijoissa. Sieltä taas lähtivät liikkeelle
ympäristönsuojelijat, kasvissyöjät, ylipäänsä maailman
globaalisuuden ymmärtäjät. Äänetön kevät oli julkaistu
englanniksi jo 1964.
Nyt kun olen hitaasti tavaillut runoja
vieraalla kielellä, niin huomaan että Leif Färding oli hyvin
moderni runoilija. Tässä edellinen runo suomeksi:
Käännän kasvoni aurinkoon,
faarao Ekhnaton ajaa polkupyörällä
kesää taivaalle,
katso,
siitepölyä tipahtelee
kävelykadulle,
autot,
nuo roskat elämän
silmissä,
mitä tekevät täällä.
Etukansi. Kirjan kuvitus: Tiiti Mendelin
Leif Färding kuvasi itseään vanhaksi
sotilaaksi, kuoli jo 1983. Hän katosi, ja löytyi sitten keväällä
Gerbyn metsästä. On tästä puhuttu aina, mutta totta se on: moni
runoilija on liian herkkä kovaan maailmaan. Minulla on se tunne,
että he syntyvät sellaisina.
Aina sitä toivoo että runoilijat ja
taiteilijat ja muut maailman reunoja kiertävät ihmiset kestäisivät
pitempään, jaksaisivat, ja että ympäristö ottaisi heidät
avosylin vastaan, kiertelemättä. Tuntuu oudolta ajatella että
kaksi pohjalaisrunoilijaa, Färding ja Arto Melleri kumpikin
olivat loukanneet päänsä kolaroidessaan auton kanssa Helsingissä.
