Minulla on se käsitys että ihmisissä
on kaksi toisiaan hylkivää ominaisuutta ennen kaikkea. Toinen on
tarve pysyä paikallaan, pysyä omillaan, pysyä hetkessä niin että
se alkaa venyä vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Toinen taas on
halu lähteä, sulkea perässään ovi, päättää olla ikinä
palaamatta ja ikinä kaipaamatta sitä mikä jäi taakse.
Nykymaailmassa on paljon ihmisiä jotka
kykenevät olemaan kumpaakin ihmisolentoa. Turismista on tullut
elinkeino monille valtioille ja sen ihmisille, suorastaan
teollisuudenhaara, koska siihen kuuluu läheisesti oheistavaran
tuotanto. Muistan lapsena olleeni joidenkin ihmisten luona kylässä,
ja heillä on ollut esimerkiksi kansallispukuisia nukkeja monista
maista.
Niitä nukkeja ei saanut viedä
kyläpaikan lastenhuoneeseen leikkimistä varten. Moni nukke oli
vielä muovi- tai lasikotelossa, jossa se oli ollut ostettaessa.
Hylly oli vähän samannäköinen kuin joissain toisissa taloissa
oleva urheilumitalien ja pystien kiillotettu kokoelma. Niiden tehtävä
oli ilmeisesti kertoa jotakin talon väestä.
Kun olen nähnyt näitä kokoelmia
ensimmäistä kertaa, en ole käsittänyt syytä kokoamiseen. En
kyllä oikeastaan käsitä vieläkään. Mutta monasti isäntäväellä
ei sitten ole ollut tuliaisena itselleen oikeastaan muuta kuin
muutama postikortti. Harvemmin mukaan oli tullut joitakin muita
esineitä.
On mahdollista että esineet ovat
sittemmin lisääntyneet. Ihmiset ovat rikastuneet ja heillä on
ollut varaa ostaa jotain oikein kouriintuntuvaa, josta tietää
matkan arvon paremmin. Ja tietenkin ihmisillä on myös enemmän
kameroita kuin mitä oli lapsuudessani ja nuoruudessani.
En muista erikoisemmin kaivanneeni
yhtään minnekään. Ensimmäistä kertaa taisin havahtua toiseuteen
vähän enemmän luettuani Jörn Donnerin Berliini-kirjaa ja
Olavi Paavolaisen opusta Lähtö ja loitsu. Ne ovat
kumpikin matkakirjoja, Donnerin 1950-luvulta ja Paavolaisen
1930-luvulta, mutta muistan ajatelleeni, että samalla tavalla
kumpikin kirjailija reagoi uuteen paikkaan. Kummassakin kirjassa
kuvataan yksityiskohtaisesti eroja suomalaiseen elämäntapaan ja
kulttuuriin.
Kumpikin kirja oli hyvin elävää
tekstiä ja kiinnosti nuorta lukijaa, joka ei tiennyt Suomen
ulkoisesta elämästä muuta kuin mitä koulu oli antanut ymmärtää.
Ja jollain vähäisemmällä tavalla radio. Radio tuntui 1950-luvulla
konservatiivisemmalta kuin kirjallisuus. En yhtään tiedä onko
arvio mitenkään oikeansuuntainen, koska senaikainen minäni ei
osannut käyttää sanaa konservatiivinen tai radikaali, saati että
olisi tiennyt mitä tarkoittaa avantgarde.
Nyt erilaisten maailmoiden tajuamisen
tiellä on aivan toisenlaisia ongelmia. Televisio on olemassa,
tietokoneella pääsee katsomaan muita maailmoita suunnilleen
reaaliajassa. Päähän voi tulla informaation aiheuttama tukos, joka
haittaa ajattelua.
Jos joku 1950-luvulta voisi tehdä
aikamatkan tähän aikaan, hämmennys olisi aikamoinen. Se on
aikamoinen monille vanhemmille ihmisillekin. Sellaisille jotka ovat
olleet keskikoulussa kuusikymmentä vuotta sitten. Sellaisen
aikamatkan suorittaminen saati sen ajanjakson selittäminen ei
onnistu.
Ihminen nyt kerta kaikkiaan elää
ajassa. Ja muuttuu ajassa. Ihminen ei ole sama edes ensi viikolla
mitä oli viime viikolla. Tästä varmaan johtuu syntymäpäivien
viettäminen. Johonkin pitää lyödä merkki: olin täällä.
Tasavuosien kuvitellaan sitten kertovan ystäville ja kylänihmisille
missä ollaan menossa. Tätä pientä detaljia olen kyllä epäillyt
siitä asti, kun olin koulukaverin syntymäpäivillä kartanossa. Ei
siitä kaverista ikinä tullut samassa ajassa eläjää kuin minusta,
vaikka vaikuttaisikin siltä että olemme samanikäisiä.
Jokin muu ratkaisee. Paremman
puutteessa sitä voi kutsua vaikka yhteiskuntaluokaksi.
Muutos on ilmassa nytkin, kun on
tulossa syksy. Sataa ja paistaa vuorotellen. Ei ole vielä kylmä,
mutta vaahteran lehdet ovat tänään jo leimuavia. Eilen näkyi aika
matalalla lentävä suurten lintujen aura, ensimmäinen tänä
syksynä. Linnut seuraavat maan magneettikenttiä myöten ikivanhoja
reittejä. Ei tiede ole ihan selvillä siitä, miten sisäkorvassa
oleva magneettimittari ylipäänsä on saanut koordinaatiston.
Ehkä on tarpeeksi tietää että
koordinaatisto on olemassa ja toimii ainakin vielä. Linnut
merkitsevät elämälle niin hirveän paljon, ne ovat vanhoja
eläimiä, eikä niiden soisi kuolevan. Minulle mikä tahansa uuden
kirjan lukeminen tarkoittaa uutta nuppineulaa omalla kartallani. On
olemassa kirjoja jotka hylkivät minua, mutta löysin vaihteeksi taas
kirjan,
joka oli hyvin eläväinen nuoli eteenpäin.
Huone-elämä on vuodenajan vaihtuessa
muuttumassa. Enää ei enää tule käydyksi ja lähdetyksi saman
tien. Nyt voi pysähtyä katsomaan ikkunasta ja kuuntelemaan sadetta,
sitten voi sulkea silmänsä ja ajatella vaikka kesää tai tulevaa
talvea. Vuodenajat ovat hyvä asia.
