Arkipäivän hirviöitä

Nukkuminen on ollut vähän kehnoa. Jännittynyttä valvetta pilkkovat painajaiset, joissa olen viimeinkin käsittänyt vuosikymmeniä riivanneen eksistentiaalisen ongelman.

Se koskee tietysti ihmisten perinpohjaista erilaisuutta. Siinä on myös ydin kysymykseen pahuudesta. Se elää ja voi hyvin. Minä voin huonosti, koska jouduin sen runnomaksi. Se ei aina tapa ja usein olen kuullut kertomuksia siitä, että pahalle riittää että se onnistuu kiduttamaan toisia olioita. Pahalle kelpaa kuka tahansa uhri, paha on kaikkiruokainen.

Oikeastaan kaikki alkoi siitä, että yritin saada opiskelijoiden asuntosäätiön toimiston ymmärtämään, jos suuressa korttelissa päästetään töhrijöitä, juoppoja ja jotain vielä pahempaa valloilleen, niin se laajenee ja pilaa koko paikan. Vakiovastaus on niin peräti turvallinen: miten on mahdollista että emme ole kuulleet valituksia keltään muulta. Minulle se ei tietenkään ole turvallinen vastaus, koska minä joudun asumaan täällä, toisin kuin toimiston täti.

Tädit ottavat väitteitä esittäessään terävän katseen käyttöönsä. Olen sitäkin ajatellut monta kertaa, että miten ne sen tekevät. Sitten olen päätellyt että se on varmaan tulosta lapsuudenaikaisesta opista. Jos teet jotain pahaa, niin napita isoja ihmisiä suoraan silmiin ja hyvin tosissasi ja kerro kuka on jättänyt sahanterän, puun, suojaamattoman sähkökaapelin, vihaisen koiran tai muun sellaisen lähelle pikkusiskoa ja/tai -veljeä, niin että mitä todennäköisimmin ne satuttavat itsensä! Pikkusiskon/-veljen kuoleman jälkeen saat vanhempien jakamattoman huomion.

Aikuisten mielestä täti, siis silloin nuorena, on vastuussa, mutta osaat vakuuttaa heidät siitä että joku muu on tehnyt kaiken. Täti oppii ensin sanomaan että ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä sanonut mitään. Sitten hän oppii kertomaan roskisten heittelijöistä, että hehän ovat aikuisia ihmisiä, he siis ovat vastuussa teoistaan. Täti hymyilee tässä kohdin, koska tietää että osoitteessa 25 asuvan nimi on hänen takanaan, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta päästä selville pahantekijän identiteetistä. Jolle voisin yrittää ehkä tehdä jotain, vaikka se olisi hyvin vaikeaa, varsinkin aivan yksin.

Olen ymmärtänyt että lähinnä on kyse varhain puhkeavasta alkoholismista, jolle ei voi tehdä mitään, koska se on geneettistä. Tai mahdollisesti ADHD-syndroomasta, ellei se ole rock-yhtye. Mahdollisuuksia on tässä ajassa vaikka kuinka paljon, koska kellään, siis kerta kaikkiaan ei yhdelläkään sielulla, ole vastuuta mistään. Ei edes omasta itsestään.

Olen nähnyt tällaisia kuvia slummeista muissa maissa. Suomessa vastuuttomuus on suhteellisen uusi ilmiö, koska vasta noin 60 vuotta sitten maa ylipäänsä pääsi siitä uhasta, että se se miehitetään ja silloin vastuussa ei ole kukaan näillä siihen saakka kahdella kielellä vaikenevasta kansasta.

Siitä ei ehkä voi enää puhua mitään, että yksi syy tilanteen toivottomuuteen on vaikenemisen kulttuuri. Jos tädit ovatkin hyviä puhujia, niin heidän puheensa ei ole tarkoitettu muuttamaan vallitsevia olosuhteita, vaan mahdollisesti jonkin verran paikkaamaan sotkua, joka on syntynyt, ei heidän syystään, vaan syyttään. Syyttömyys johtuu vastuuttomuudesta.

Joskus 15 vuotta sitten yritin saada tänne poliiseja päivystämään, että nuorisojengejä ei syntyisi paikkoja vahingoittamaan. Siihen ei ole tietenkään koskaan ollut resursseja. Korttelin on myös pysyttävä avoimena (vrt. Roberto Rossellini: Citta Aperta) jo arkkitehtuurin nimessä, vaikka siinä väittämässä on vielä vähemmän johdonmukaisuutta kuin kaikessa muussa tädin suoltamassa tekstissä.

On tottakai aivan selvää että sukupuoli ja sukupolvet ratkaisevat. Olen kuullut että tämän korttelin on piirtänyt arkkitehti ja ympäristön suunnitellut puutarhuri. Keväällä on niin, että aina joku puut tai pensas kukkivat, portaittain. Ja vielä pitkälle syksyyn punaiset ruusut.

Ensimmäiseksi huomasin että poikalaumat systemaattisesti hävittivät istutuksia. Asia oli aika yksinkertainen: jäljitin johtajayksilöt, siis nuoret alfat, koteihinsa ja vanhemmat saivat varoituksen. Johtajatäti oli tässä selkä seinää vasten, koska minulla olivat nimet.

Olen tietoinen siitä että yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Nyt kylältä on otettu pois kasvatusvastuu ja se on sälytetty yhden tai kahden aikuisen niskoille. He eivät riitä, eivät varsinkaan silloin jos eivät ole maahanmuuttajia, joilla sentään ne kylät eli suuret perheet vielä ovat. Ongelman ydin on tämän maan kasvatuksen puutteessa. Sitä ei halua/kykene antamaan enää kukaan.

Vanhemmilla, esimerkiksi niillä poliiseilla, on sitten omat ongelmansa nokkimajärjestyksessä. Valtionhallintoa on supistettava, ja jokainen yrittää kiusata hengiltä niin monta muuta poliisia, että jäljelle jääneistä työpaikoista ei enää jää moni kilpailemaan. Vaihtoehtoisesti esimerkiksi kelpaa esimerkiksi sairaala tai terveyskeskus. Välillä näissä instituutioissa joku keksii viemään rahaa hankinnoista. Hankintoja ei pidä jättää poliisitoimen tai sairaalapiirin omaisuudeksi, koska poliisi ei ole tietenkään kypsä vielä vankilaan, eikä hankintapäällikkö ole saanut vasta kuin yhden infarktin. Rikokset kyllä on varmaankin tehty ja jokainen alueella asuvat joutuu ne maksamaan.

Sairaus on levinnyt jo kaikkialle. En välitä miettiä enää sitä, miten tämän maan käy sitten kun seuraava sota tulee ja joku tahtoo valloittaa maan. Ensinnäkään en ymmärrä ollenkaan, miksi kukaan tahtoisi valloittaa tätä maata. Toiseksi, jos tämä jollekin kelpaa, niin pitäkööt. Kaikki on jo pilattu.

Auto ajoi päälleni suojatiellä, joka oli pyörätien jatke, ja sain niskaani muutaman näistä virkavallan valioyksilöistä. Kun sanoin että mielestäni kyse on laillisuudesta (Jaakko Ilkka: Laki ennen mua syntynyt/ myös jälkeneni jää. Nuijasota) puhelin meni mykäksi ja siinä se oli. Siinä on virkavallan ehdoton raja: laillisuus ei ole jokamiehen tai -naisen omaisuutta.

Minä tulin nuhdelluksi sen lisäksi, että olen edelleen fyysisesti kipeä. Tässä kohden on oltava tarkka: mielialaa säätelee mm. käpylisäke ja pikkuaivot, joissa tapahtuu kemiallista ja elektronista solujen välistä tiedonvaihtoa. Oikea tieto, siis vääryys jonka kohteeksi jouduin, prosessoi masennuksen, jota lisää päivittäin vaihtuva ilmanpaine.

Jännittynyttä valvetilaa katkovat painajaiset, joissa selviää viimeinkin minkälaisesta lätäkköjen ja pienten lampien pohjalimasta ruskeapaidat nousivat kadulle riehumaan ja kivittämään kaupungin näyteikkunoita. Yritän puhumalla saamaan kylän ihmisiä Baijerin ylängöllä nousemaan vastarintaan mutavyöryä vastaan (vrt. Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin), mutta uni päättyy saappaiden ääneen. Melkein, mutta yhden kohtauksen saan vielä aikaiseksi:

Näen kuinka yksi mies panee merkille piilopaikkani. En pääse siitä eteen- enkä taaksepäin. Hänen silmälasinsa välähtävät tietävästi. Olen taas se 11-12-vuotias anorektikko niin kuin aina ennenkin. Nähtävästi muuttuminen on vaikeaa vaikka asia olisi kuinka oikea. Jos sitä kysytään niin ei, en ole kiinnostunut lihomaan kenenkään tädin mittoihin.

Perheen, kylien ja sukupolvien välisestä sotkusta enemmän täällä. Toivon että kaikki nukkuvat rauhallista unta hyvät teot pehmeänä pieluksena päänsä alla!