Sunnuntaina

Sunnuntai on monella tapaa juhlapäivä. Jotain on siinä, että vaikka minulla ei ole minkään institutionalisoituneen uskonnon kanssa suhdetta, niin viikon ensimmäisen – tai viimeisen laskutavasta riippuen – päivän hiljaisuus ja kiireettömyys tarttuu.

Olen usein itselleni vihainen siitä, että suhtaudun päivään niin omituisesti ja ilman mitään järkevää syytä. Mutta sitten toisaalta johdun miettimään, mistä käsitykseni hiljaisesta päivästä tulee. Minähän olen melkein kuuro, en siis voi mitenkään ”kuulla” hiljaisuutta. Sitten ajattelen ohimennen räppäriä nimeltä Signmark ja vaikka en osaakaan viittomakieltä, osaan lukea sanoja huulilta ja eleistä. Useimmiten olen aika hyvin selvillä siitä, mitä ihmisten kesken on meneillään, vaikka en osaa sanoa siitä mitään tarkkaa.

Signmark oli hiljakkoin uutisissakin. Hän ei saa Teosto-korvauksia, koska ei laula, vaan viittoo. Syrjintähän on tässä maassa kielletty. Eritoten olen käsittänyt että pykälät koskevat jonkinasteisia vammaisia. Siinä meillä on pienen ja sisukkaan tekijänoikeustoimiston määräys, jonka mukaan vammaiselle ei anneta samoja oikeuksia kuin n.k. terveille.

Ei silti: joudun itse hyvin usein arvailemaan mutisevien lääkäreiden ja hoitajien ja terveyskeskusten puhelinkeskushenkilöiden ulosannista arvailemaan, kuinka suuri määrä sitä tai tätä lääkettä pitäisi ottaa tai mikä oikeastaan on röntgen-lausuman sisältö.

Kaikissa byroissa pitäisi noudattaa esteettömyys-säädöstöä. Silti terveyskeskus-järjestelmässä on kielletty sähköpostin käyttäminen. Terveys on vähemmän kallisarvoinen tietenkin vammaisille, onhan heiltä osa mahdollisuuksia jo ennestään poispyyhitty. Suurin osa sitä porukkaa – vammaisia siis – on muutenkin nuijittu aikojen kuluessa nöyriksi. Osa meistä vammaisista on taatusti päästään sekaisinkin.

Tottakai niin suuri ja mahtava kuin terveyskeskusjärjestelmä noudattaa aivan omia lakejaan. Mutta muistan hyvin olleeni joskus seurana huonostikuulevan vanhemman serkkuni lääkärikäynnillä. Vanha kunnanlääkäri teki niin selväksi kuin vain suinkin saattoi, minkälaisia troppeja serkunlikan pitää ottaa ja kuinka kauan ja miten pitää muuten hoitaa itseään. Muistan lisäksi että hän pani tyttären oma-aloitteisesti jonoon, josta otettiin ihmisiä kokeilemaan uusia kuulokojeita, sellaisia, joissa oli patterit taskussa pidettäviksi.

Pidin siitä lääkärisedästä ja samoin piti serkku. Lääkärisedässä ei ollut mitään kaikesta tuosta järjestelmähirviöksi paisuneesta nykylääkäriydestä. Onneksi poikkeuksiakin on, mutta kyllä niitä joutuu metsästämään.

Nyt kun minulla on induktiosilmukka, kykenen kuuntelemaan esimerkiksi sunnuntain Radioateljee-ohjelmaa ilman ongelmia. Joskus kun kuuntelen jotain ilman induktiosilmukkaa, kykenen kyllä kissan eleistä päättelemään, mikä on radion volyymi ja pitääkö tarkistaa sitä ylös- vai alaspäin. Lidia ilmaisee itsensä luimistamalla korviaan, jos ääni menee lujaa korkeilla rekistereillä. Minä en niitä kuule edes silmukalla.

Eilen ohjelmassa oli kiinalaisen runoilijan Duo Duon tuotannon esittelyä. Runoilijan oikea nimi on Li Shizheng. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi, mutta on asunut vuosia ympäri maailman, kirjoittanut runoja, kääntänyt niitä kiinaksi, opettanut kirjallisuutta kotimaassaan ja ulkomailla, maalannut tauluja, opiskellut konfutselaisuutta ja zenbuddhismia.

Häntä ei suomentanutkaan Pertti Nieminen, vaan Pertti Seppälä. Olen iloinen siitä että Niemisen työlle tuli jatkaja. Muistan kuinka Nieminen oli kyllästynyt nykykiinan kielimyllerrykseen, kun kirjoitusasu vaihdettiin ja klassisesta kiinasta tuli nuorisolle tuntematon kieli.

Meillä oli kylässä kerran nuorimies Shanghaista. Kiirehdimme näyttämään vanhaa kiinalaista riisimaalausta: bambunlehtiä ja vasemmalla puolella runo ja taiteilijan nimi. Nuorukainen joutui seisomaan taulun edessä kauan, eikä hän sittenkään ymmärtänyt mitä taulussa luki. Annoimme hänelle riisipaperia ja siveltimen ja mustehierrinkiven. Ei hän osannut käyttää niitä. Olimme ajatelleet, että hän ehkä osaisi tulkita vanhat merkit uusiksi.

Duo Duo joutui maastamuuttajaksi vastoin tahtoaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ruveta pakolaiseksi, vaan kävi niin, että kun hän oli matkalla Eurooppaan lukemaan runojaan, oli tapahtunut massamurha Taivaallisen rauhan aukiolla ja hän joutui pyytämään poliittista turvapaikkaa.

Eivät hänen runonsa kuulosta anarkistisilta tai vastavallankumouksellisilta, pikemminkin päinvastoin. Hän käyttää vanhaa kiinalaista kuvastoa ja puhuu sillä mutta nykyajasta. Hän tulee todistaneeksi sen, että historian merkitys kirjallisuudessa on tavattoman tärkeä.

Runojen taustalla on jokin kiinalainen luuttu, joka särkee välillä kimeästi illuusion, kauniin hetken, jossa on vuoria ja jokia, loputtomasti. Runoissa kulkevat rakkaudet, maisemat, pienet lapset – niin ja musiikki. Minusta on hienoa että kiinassa on säilynyt musiikin ja runouden yhteissointi.

Eihän se ollut tietenkään kiinaa vaan suomea. Ja kyllähän Duo Duo selitti aivan suorasanaisesti mitä hän ajattelee vanhasta filosofiasta. Konfutselaisuutta hän on opiskellut syvemmin vasta nyt, päästyään takaisin kotiin, vaikkakin Hollannin kansalaisena. Sen sijaan hän on ilmeisesti ollut zenbuddhalainen jo vuosia.

Hänen äänessään kuuluu levollisuus. Vai oliko se suomalaisen näyttelijän ääni? Mutta jotain suuren runouden ikuisuudesta siinä ohjelmassa oli. Olen tavattoman iloinen siitä että hän on elossa, että hän ei varmaankaan joudu vankilaan tai leireille vanhojen runojen kirjoittamisesta.

Hän kertoo olevansa todella huolissaan siitä, että nuoret kiinalaiset eivät enää opi historiaansa eivätkä ikivanhaa kulttuuriaan. Onneksi meille ei voi niin käydä. Vai voiko?

Onko meillä nuoria jatkajia edelleen? Jatkavatko ruotsalaiset kustannusosakeyhtiöt suomalaisen kirjallisuuden julkaisemista? Voiko suomalainen kirjailija luottaa tulevaisuudessa siihen, että hänellä on ura? Ihan totta, voiko?

Pidän nimittäin Signmarkin musiikkia tärkeänä asiana, mutta hän on yksi merkki siitä, että kaikki ei ole kulttuurissa kohdallaan. Vamma on pysäyttävä asia. Raha on vielä pahemmin vammauttava asia kuin mikään fyysinen oire ihmisessä. Sen nimiin tehdään pahimmat teot juuri nyt.