Sadetta

Juhannusaatto taitaa olla nyt ennen kuin on Jussin ja Johanneksen nimipäivä. Olen viikkovillissä, mutta tiedän suunnilleen mitä aikaa eletään, vaikka on rukattu aikaa väärään suuntaan kesäisin, niin että en enää tiedä kesän keskipäivän hetkeä.

Kohta sataa. Eilen satoi. Huomenna sataa taas.

Jos isoäiti eläisi, hän murehtisi ääneen katoa, jo ennen kuin se on aivan varma. Kyllä se näin koleana keväänä ja kesänä olisi ollut 1950-luvulla aika varma. Muistan kun hän puhdisti silmälasejaan tuvan pöydän ääressä ja kirjoitti päivän töitä ja ilmoja yliopiston keltaiseen almanakkaan. En tiedä olisiko edes perunoita saatu istutetuksi pellolla makaavan veden vuoksi.

Isoäiti piti pientilaa yhdessä vanhimman tyttärensä kanssa. Hevonen oli, viljeltyä ehkä 12 hehtaaria, metsää enemmän. Navetassa neljä lehmää, kanoja, joskus sikoja ja lampaita, mutta ei monta. Osuusmeijeristä tuli tili.

Nyt kukaan ei yritä enää tulla sillä tavalla toimeen. Mutta ei maailma ennenkään ollut ennalta arvattava.

Istun tässä sadetta odottaessani ja luen Ludwig Wittgensteinia. Kirjan nimi on Varmuudesta. Se on hyvä nimi, vaikuttaa siltä että siitä on hankala sanoa mitään varmaa.

Hän kyllä puuttuu sateeseenkin:

”Ihmisten arvostelmiin kuului ennen, että kuningas pystyy tuottamaan sadetta. Me sanomme, että tämä on ristiriidassa kaiken kokemuksen kanssa. Nykyajan ihmisten arvostelmia on se, että lentokone, radio jne. ovat keinoja kansojen lähentämiseksi ja kulttuurin levittämiseksi.”

Olen ajatellut kuunnella radiota. Mutta sitten on mietittävä tarkkaan mitä ja kuka siellä on sanomassa jotain ja miksi. Siinä menevät kesäpäivänseisauksen ajat. Muistaakseni aivan äsken lisättiin tai poistettiin maailman ajasta jonkunsuuruinen osa.

Aikaa tulee senkin jälkeen.

Tuoko Tuomas joulun?

Uutisia Suuren Veden läheltä tänä aamuna. Pojan setä eli miehen veli kirjoittaa että äiti ei enää jaksa kuulla eikä juuri puhuakaan. Hän on 95-vuotias.

Ilma on ollut talvinen siellä, ei juuri aurinkoa, massiivisia myrskyjä Tyyneltä mereltä, jotka tapaavat arktiset ilmamassat hyvin etelässä, Marseillen korkeudella. Siksi talvipäivän seisaus tuntuu.

Linkissä on tilanne nyt, 23.12., myrsky Oregonin rannikolla. Ja sitten Oregonin meri ja sitten tämä talvi, ja tosi-isot lokit.  Video Mickey O'Brien.

Vanhat ihmiset eivät oikein jaksa säiden äkillistä muutosta enää. Nuorempienkin luita kolottavat nopeat ilmanpaineiden muutokset.

Mutta oudosti alkaa valo muuttua täällä pohjoisessakin, puut muuttuvat vihertäviksi ja ruoho kellertää ja rusehtaa. Sataa. Ylihuomenna on jouluaatto.

Ajattelen Portlandia ja kirjaan tähän runon.

Tekemisiä Portlandissa

Mennä kävelylle Sandyn rantaan kun kuore nousee

juoda kirnupiimää Buttermilk Cornerissa

kävellä yli Hawthornen silla auton renkaiden laulaessa

ottaa kärryt Sellwoodiin kun kirsikat ovat kukassa

vaeltaa metsissä Council Crestin alapuolella, puumaja ylhäällä

        douglaskuusessa lähellä sairaanhoitajakoulua.

Katsella lintuja ja metsästää kasveja Sauvies'n saarella

        toukokuussa

viininvaahteranlehdet rinteillä St. John's Bridgen yllä syksyllä

kahlata Columbia-jokea hiekkasärkille saakka

Himalajan karhunvatukat sotkevat Bonnevillen lähetystornin

korkeajännitteisen teräsperustuksen – sormesi ovat tahraiset

mennä naimisiin Vancouverissa ilman päivän

katuma-aikaa.

Kuitata palkkashekit käteisenä Pastimen baarissa

olutta Ericksonilla, hampurilaiset Tic Tockissa.

Seurata oikeustalon, kaupungintalon, sanomalehtien,

radioiden, vankilan kapeita käytäviä.

Pysäköidä parkkitaloihin

auringonpolttamaa hiihtämistä

hytinää valtamerellä

seisoa sateessa.

(Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet. Suom. J.K. Ihalainen (1996), Palladium-kirjat 2010)

Arkipäivän hirviöitä

Nukkuminen on ollut vähän kehnoa. Jännittynyttä valvetta pilkkovat painajaiset, joissa olen viimeinkin käsittänyt vuosikymmeniä riivanneen eksistentiaalisen ongelman.

Se koskee tietysti ihmisten perinpohjaista erilaisuutta. Siinä on myös ydin kysymykseen pahuudesta. Se elää ja voi hyvin. Minä voin huonosti, koska jouduin sen runnomaksi. Se ei aina tapa ja usein olen kuullut kertomuksia siitä, että pahalle riittää että se onnistuu kiduttamaan toisia olioita. Pahalle kelpaa kuka tahansa uhri, paha on kaikkiruokainen.

Oikeastaan kaikki alkoi siitä, että yritin saada opiskelijoiden asuntosäätiön toimiston ymmärtämään, jos suuressa korttelissa päästetään töhrijöitä, juoppoja ja jotain vielä pahempaa valloilleen, niin se laajenee ja pilaa koko paikan. Vakiovastaus on niin peräti turvallinen: miten on mahdollista että emme ole kuulleet valituksia keltään muulta. Minulle se ei tietenkään ole turvallinen vastaus, koska minä joudun asumaan täällä, toisin kuin toimiston täti.

Tädit ottavat väitteitä esittäessään terävän katseen käyttöönsä. Olen sitäkin ajatellut monta kertaa, että miten ne sen tekevät. Sitten olen päätellyt että se on varmaan tulosta lapsuudenaikaisesta opista. Jos teet jotain pahaa, niin napita isoja ihmisiä suoraan silmiin ja hyvin tosissasi ja kerro kuka on jättänyt sahanterän, puun, suojaamattoman sähkökaapelin, vihaisen koiran tai muun sellaisen lähelle pikkusiskoa ja/tai -veljeä, niin että mitä todennäköisimmin ne satuttavat itsensä! Pikkusiskon/-veljen kuoleman jälkeen saat vanhempien jakamattoman huomion.

Aikuisten mielestä täti, siis silloin nuorena, on vastuussa, mutta osaat vakuuttaa heidät siitä että joku muu on tehnyt kaiken. Täti oppii ensin sanomaan että ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä sanonut mitään. Sitten hän oppii kertomaan roskisten heittelijöistä, että hehän ovat aikuisia ihmisiä, he siis ovat vastuussa teoistaan. Täti hymyilee tässä kohdin, koska tietää että osoitteessa 25 asuvan nimi on hänen takanaan, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta päästä selville pahantekijän identiteetistä. Jolle voisin yrittää ehkä tehdä jotain, vaikka se olisi hyvin vaikeaa, varsinkin aivan yksin.

Olen ymmärtänyt että lähinnä on kyse varhain puhkeavasta alkoholismista, jolle ei voi tehdä mitään, koska se on geneettistä. Tai mahdollisesti ADHD-syndroomasta, ellei se ole rock-yhtye. Mahdollisuuksia on tässä ajassa vaikka kuinka paljon, koska kellään, siis kerta kaikkiaan ei yhdelläkään sielulla, ole vastuuta mistään. Ei edes omasta itsestään.

Olen nähnyt tällaisia kuvia slummeista muissa maissa. Suomessa vastuuttomuus on suhteellisen uusi ilmiö, koska vasta noin 60 vuotta sitten maa ylipäänsä pääsi siitä uhasta, että se se miehitetään ja silloin vastuussa ei ole kukaan näillä siihen saakka kahdella kielellä vaikenevasta kansasta.

Siitä ei ehkä voi enää puhua mitään, että yksi syy tilanteen toivottomuuteen on vaikenemisen kulttuuri. Jos tädit ovatkin hyviä puhujia, niin heidän puheensa ei ole tarkoitettu muuttamaan vallitsevia olosuhteita, vaan mahdollisesti jonkin verran paikkaamaan sotkua, joka on syntynyt, ei heidän syystään, vaan syyttään. Syyttömyys johtuu vastuuttomuudesta.

Joskus 15 vuotta sitten yritin saada tänne poliiseja päivystämään, että nuorisojengejä ei syntyisi paikkoja vahingoittamaan. Siihen ei ole tietenkään koskaan ollut resursseja. Korttelin on myös pysyttävä avoimena (vrt. Roberto Rossellini: Citta Aperta) jo arkkitehtuurin nimessä, vaikka siinä väittämässä on vielä vähemmän johdonmukaisuutta kuin kaikessa muussa tädin suoltamassa tekstissä.

On tottakai aivan selvää että sukupuoli ja sukupolvet ratkaisevat. Olen kuullut että tämän korttelin on piirtänyt arkkitehti ja ympäristön suunnitellut puutarhuri. Keväällä on niin, että aina joku puut tai pensas kukkivat, portaittain. Ja vielä pitkälle syksyyn punaiset ruusut.

Ensimmäiseksi huomasin että poikalaumat systemaattisesti hävittivät istutuksia. Asia oli aika yksinkertainen: jäljitin johtajayksilöt, siis nuoret alfat, koteihinsa ja vanhemmat saivat varoituksen. Johtajatäti oli tässä selkä seinää vasten, koska minulla olivat nimet.

Olen tietoinen siitä että yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Nyt kylältä on otettu pois kasvatusvastuu ja se on sälytetty yhden tai kahden aikuisen niskoille. He eivät riitä, eivät varsinkaan silloin jos eivät ole maahanmuuttajia, joilla sentään ne kylät eli suuret perheet vielä ovat. Ongelman ydin on tämän maan kasvatuksen puutteessa. Sitä ei halua/kykene antamaan enää kukaan.

Vanhemmilla, esimerkiksi niillä poliiseilla, on sitten omat ongelmansa nokkimajärjestyksessä. Valtionhallintoa on supistettava, ja jokainen yrittää kiusata hengiltä niin monta muuta poliisia, että jäljelle jääneistä työpaikoista ei enää jää moni kilpailemaan. Vaihtoehtoisesti esimerkiksi kelpaa esimerkiksi sairaala tai terveyskeskus. Välillä näissä instituutioissa joku keksii viemään rahaa hankinnoista. Hankintoja ei pidä jättää poliisitoimen tai sairaalapiirin omaisuudeksi, koska poliisi ei ole tietenkään kypsä vielä vankilaan, eikä hankintapäällikkö ole saanut vasta kuin yhden infarktin. Rikokset kyllä on varmaankin tehty ja jokainen alueella asuvat joutuu ne maksamaan.

Sairaus on levinnyt jo kaikkialle. En välitä miettiä enää sitä, miten tämän maan käy sitten kun seuraava sota tulee ja joku tahtoo valloittaa maan. Ensinnäkään en ymmärrä ollenkaan, miksi kukaan tahtoisi valloittaa tätä maata. Toiseksi, jos tämä jollekin kelpaa, niin pitäkööt. Kaikki on jo pilattu.

Auto ajoi päälleni suojatiellä, joka oli pyörätien jatke, ja sain niskaani muutaman näistä virkavallan valioyksilöistä. Kun sanoin että mielestäni kyse on laillisuudesta (Jaakko Ilkka: Laki ennen mua syntynyt/ myös jälkeneni jää. Nuijasota) puhelin meni mykäksi ja siinä se oli. Siinä on virkavallan ehdoton raja: laillisuus ei ole jokamiehen tai -naisen omaisuutta.

Minä tulin nuhdelluksi sen lisäksi, että olen edelleen fyysisesti kipeä. Tässä kohden on oltava tarkka: mielialaa säätelee mm. käpylisäke ja pikkuaivot, joissa tapahtuu kemiallista ja elektronista solujen välistä tiedonvaihtoa. Oikea tieto, siis vääryys jonka kohteeksi jouduin, prosessoi masennuksen, jota lisää päivittäin vaihtuva ilmanpaine.

Jännittynyttä valvetilaa katkovat painajaiset, joissa selviää viimeinkin minkälaisesta lätäkköjen ja pienten lampien pohjalimasta ruskeapaidat nousivat kadulle riehumaan ja kivittämään kaupungin näyteikkunoita. Yritän puhumalla saamaan kylän ihmisiä Baijerin ylängöllä nousemaan vastarintaan mutavyöryä vastaan (vrt. Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin), mutta uni päättyy saappaiden ääneen. Melkein, mutta yhden kohtauksen saan vielä aikaiseksi:

Näen kuinka yksi mies panee merkille piilopaikkani. En pääse siitä eteen- enkä taaksepäin. Hänen silmälasinsa välähtävät tietävästi. Olen taas se 11-12-vuotias anorektikko niin kuin aina ennenkin. Nähtävästi muuttuminen on vaikeaa vaikka asia olisi kuinka oikea. Jos sitä kysytään niin ei, en ole kiinnostunut lihomaan kenenkään tädin mittoihin.

Perheen, kylien ja sukupolvien välisestä sotkusta enemmän täällä. Toivon että kaikki nukkuvat rauhallista unta hyvät teot pehmeänä pieluksena päänsä alla!

Sadetta tuulee

Vanhat luuni ilmoittivat eilen että on matalapaine. Tutkijat ovat päätyneet siihen että ilmapuntarius joissain ihmisissä johtuu siitä, että vaurioituneiden luiden nivelten ja muiden sellaisten veri syöksähtää pintaan kun paine madaltuu.

Korkeapaineella ihminen pysyy kasassa koska hän on tiiviin ilman puristuksessa. Matalalla kaikki tulee pintaan. Kyllä ne olivat joitakin kanadalais-yhdysvaltailaisia oikeita tutkijoita.

Mutta eilisaamusta asti tämä CCR:n biisi on soinut päässäni. Se on hyvä ja sitä voi kuunnella koska se vähän helpottaa oloa.

Psykoterapia ei auta

Työ ja juokseminen kaupungilla vie aikansa; olen seurannut hieman kehnosti mitä Blogistanissa kirjoitetaan. Sitten tulee päiviä, jolloin sataa kaatamalla ja sadevaatteet ovat mökillä.

Päätä särkee. On kirjoitettava ja luettava unohtaakseen päänsä, joka kuitenkin joutuu tekemään työtä satoi tai paistoi. Joku sähköinen impulssi neuroverkossa on jumissa. Hartioita kivistää. Niskan ja kallon välinen yhteys tuntuu kireältä, aivan niin kuin ruumis olisi tipahtamassa pois, ja pää tappelee vastaan.

Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.

Mutta jos ei ole pakko mennä jonnekin johonkin tiettyyn aikaan, rakastan panna kumpparit jalkaan, pitkän tuulitakin niskaan ja huivin päähän. Sillä tavalla saan kaikessa rauhassa läiskytellä lätäköissä.

Kaukana ei ole ajatus että menen pihan hiekkalaatikolle lapioimaan kuraa lasten kanssa. Ei ole olemassa huonoa säätä. Säät ja ilmat menevät miten tahtovat, vaikka ihminen niihin ilmeisesti aika lujaa vaikuttaakin.

Netti sanoi äsken yhteytensä irti, joksikin aikaa. En pääse lukemaan suosikkikirjoittajiani, olivat ne sitten Wordpressin tai Bloggerin alaisia. Postiluukusta tuli uhkaava kirje: tietokone ja oheislaitteet on suljettava jos tulee ukkonen.

Onko mahdollista että palveluntarjoaja on viikkoa aikaisemmin, kirjeen lähettäessään, osannut ennustaa että tänään olisi ukkosta ilmassa?

Mutta nappasin tällaisen palasen Anita Konkan Jaetuista otsikoista. Se koskee minulle tuntematonta slovakialaista kirjailijaa Peter Pistanekia, haastattelun tekijä on Robert Buckeye Rochesterin yliopiston weblogilta nimeltä Three percent.

PP puhuu Ernest Hemingwaysta ja hänen ongelmistaan alkoholin ja kirjoittamisen välisessä maastossa. Mielipide on mielenkiintoinen:

PP: What did him in was his narcissistic personality and endogenous depression. He used alcohol to overcome his problems, which is always dangerous. A good psychotherapist would have helped him. He might not write a word again but he would be able to enjoy his life. Writing is always a sign of a certain disorder. The roots of our problems are buried deep in childhood. Open wounds and narcissistic injuries repressed in the subconscious. When Hemingway was depressed, he was not able to write. A good therapist could have helped him, but at a price. His ability to write would have been lost. Not the craft, but the drive would be gone. Happy people have no stories. The trade-off with therapy is that the writer gets his life back. Fuck the writing, they say. I’d rather be happy.

Eli: ”vitut kirjoittamisesta, olen mieluummin onnellinen”.

Olen kuullut kerran psykologin luentonsa yhteydessä ykskantaan toteavan, että psykoanalyysi on kyllä tiedettä, ja sitä paitsi analyytikon on oltava lääketieteellisen koulutuksen saanut, joten kyseessä ovat aivan oikeat ammattilaiset. Takarivissä joku viittasi ja nousi puhumaan ja kertoi että hänen sukulaisensa, ihkaoikea kuvataiteilija, ei saanut vuosienkaan jälkeen mitään apua analyysista, vaan tila pikemminkin paheni.

Lopulta kuvataiteilijasta tuli maaninen maalari. Maalauksia ostettiin museoihinkin. Mutta maalari oli kuin kirottu, ei kyennyt iloitsemaan aikaansaannoksistaan ja heitti sitten lopulta psykoanalyysinkin pois. Vaimo ja lapset olivat häipyneet jo ajat sitten.

Tässä slovakialainen kirjailija kuvaa kirjoittamista päänsisäisen epäjärjestyksen merkiksi. Ihminen ei ole terve. Maaninen narsismi ja synkkä depressio vaihtelevat, eikä ihmisestä oikein ole eläjäksi.

Nimittäin onnellisuus, jopa pelkkä tyytyväisyys, on se tila johon ihminen kuitenkin pyrkii. Psykologi ilmoitti ykskantaan takarivin negatiiviseen puheenvuoroon, että luovan työn tekijää on mahdoton parantaa psyykkisistä oireista. Yleisön joukosta kuului supinaa.

Hemingwayn kohdalla ei tässä jutussa kerrota sitä, että viimeisinä onnettomina alkoholinhuuruisina vuosinaan hänet leimattiin paranoidiksi. Kirjailija väitti kivenkovaan, että CIA ja FBI seuraavat häntä Key Westin asunnon liepeillä.

Kun sitten aika jätti Hemingwaystä ja FBI:n J. Edgar Hooverista, joitakin papereita tuli julkisuuteen. Uutinen kertoi, että kyseiset organisaatiot olivat todella seuranneet kirjailijaraukkaa. Syy oli vähintäänkin omituinen.

Hän nimittäin oli ystävystynyt Kuuban vuosinaan Fidel Castron kanssa, ennen kuin tämä edes oli vallassa, ja sai tältä ilmeisesti laatikoittain ainakin sikareita ellei myös rommia myös valtaanpääsynsä jälkeen.

Syyn todenperäisyydestä en kyllä voi mennä takuuseen. Mutta tapahtuu Amerikan ihmemaassa muutakin kummallista silloin tällöin. Isoihin maihin mahtuu ilmiöitä.

Oletan joka tapauksessa että Hemingway piti quantanameroista, Quantanamon tytöistä, oli rommia ja sikareita eli ei.



Valokuvat: napattu blogista nimeltä Cocktail called Hemingway. Valokuvaajan nimeä ei ilmoitettu, mitä pahoittelen.