Vastakohtia

Asun Suomen puolella Merenkurkun maailmanperintösaaristossa, siis Unescon. Saaristossa ei juuri enää ole lampaita, ei myöskään pienviljelijöitä ja kalastajia. Kaloja on aina vain vähemmän. Suomalaislampaiden villa on hyljeksittyä Skotlannin, Islannin tai Kashmirin hienon villan vuoksi. En tiedä miksi se olisi huonompaa. Minusta olisi mukavaa jos saaristolaiskulttuuri elinkeinoineen päivineen olisi edelleen hengissä.

Tässä kaupungissa on kaksi teatteria. Toinen pienviljelijöiden ja kalastajien jälkeläisille, ruotsinkielinen, ja toinen sisämaan Etelä-Pohjanmaan pienviljelijöille, jotka lopullisesti tappoi Euroopan unioni ja he joutuivat muuttamaan kaupunkiin myös, suomenkielinen. Lampaiden villan hyljeksintää en ole kyllä käsittänyt koskaan. Lampaita oli ennen aina, myös sisämaassa.

Joka tapauksessa kieliä on kaksi. Olen kuullut pitkäaikaisen kaupunginvaltuutetun sanovan, että ei täällä ole kaksikielistä kaupunkia vaan kaksi kaupunkia. Se on ennen ollut totta, nyt on tullut kaupunkeja enemmän. Minä asun suuressa vuokra-asuntokorttelissa, johon kaksi kaupungin omistajaa, opiskelijoiden säätiö ja kaupungin vuokra-asunnot oy ovat kyllästyneet. Kieliä korttelissa on pitkälti toistakymmentä. Pesutuvassa tapaa ihmisiä, jotka eivät osaa lukea mitään kieltä.

Kun lähdin pois viikoksi etelän suureen kaupunkiin, katselin kaipaamatta likaista, luokattomien grafiittien syömää sisusta (hissit, ovet, ikkunat, seinät eikä palkattu putsaajaparka saanut mitään puhdistetuksi, tosin minä ja muutama muu kävi puhumassa sotkemisesta jo heinäkuussa kun isänmaan toivot ilmestyivät kortteliin, eivätkä nämä tyhjäsilmät banksyjä ole), puussa roikkuvaa roskista (kun jätteet piti lajitella opiskelijat alkoivat heitellä roskapussejaan viidennestä kerroksesta alas puihin tai minne tahansa, elleivät sitten vanhemmat ole käskeneet tuhrata, liata ja sutata ihan vain siksi, että elinkeinot on viety), paikallisvaalit olivat tulossa ja olin käynyt äänestämässä ennakkoon.

Kaupungin asunnot oy oli jollain lailla tapetilla. Siellä oli loiskiehuntaa. Minusta olisi oikein hyvä että loiset kiehuisivat kuoliaiksi ja niistä päästäisiin. En tiedä oliko osakeyhtiöstä vaaliteemaksi. Nimittäin niin täällä kuin kaikkialla muuallakin ainoastaan omistusasuminen on kunniallista. Muu on epäilyttävää, ellei suorastaan köyhäilyä. Keskustassa ja varsinkin rantabulevardeilla asustava rikkaampi kansanosa, jonka äidinkielestä aina välillä vallitsee epätietoisuus, pitää vuokrakasarmeissa asuvia todennäköisesti heikompana aineksena. Sen käsitteen tulin tuntemaan viikon aikana.

Lähtöpäivänä puhkesi talvi. Se näytti väliaikaisesti kirkastavan nuhjuisen ja tylynnäköisen korttelin. Mutta kunnolla lunta oli vasta Tampereen eteläpuolella. Kun USA:n itärannikolle oli iskeytymässä Sandy-hurrikaani (vain 2-luokan hurrikaani, kun taas New Orleansin myrsky oli kovan 4-luokan hurrikaani) ja tilanne oli tismalleen sama kuin meillä: lämpimän meren ilmamassat törmäsivät pohjoisen arktisiin massoihin ja aiheuttivat pyörteen jatkumisen.

Ilmaston ääriolosuhteet jatkuvat koska ollaan jo ilmastokriisin sisällä. Ihmiset eivät halua tehdä mitään estääkseen lajinsa kuoleman lähestymistä.

Pääasiaksi ystävien ja mukavan kissan ohella muodostui teatteri. En tiennyt sitä ennen kuin näin ensimmäisen esityksen. Tässäkin vaikutti vastakohta: olen kotikaupungissa joutunut pettymään sen suomenkielisen näyttämön yrityksiin leikkiä teatteria useammin kuin kerran. Ongelma on osin siinä, että näyttelijät, ohjaajat ja muu henkilökunta saavat työstään rahaa vaikka tekisivät mitä. Teatterin on puolestaan ajateltava kassavirtoja kuin minkä tahansa liikeyrityksen ja siksi taiteellinen teatteri kertakaikkiaan ei enää kannata. Täällähän ei myöskään ole siinä suhteessa liikeyritykselle elintärkeää kilpailutilannetta, kun muistamme sen, että täällä on kaksi kaupunkia jotka elävät eri kielillä.

Minulle syntyi yhtäkkiä tehtävä ensimmäisen teatterin, Q:n, myötä. Esityksen oli kirjoittanut ja ohjannut Antti Hietala ja näytelmä oli nimeltään Tulipunainen hevonen. Muistin heti Uuden testamentin tulipunaiset ratsastajat ja hallavan hevosen, jonka nimi oli kuolema. Esityksessä oli fundamentalistinen kristillinen liike, yritys sen obduktioksi. Minusta taiteellinen teko on paras mahdollinen tapa tehdä analyysi hurmosliikkeestä. Filosofia ei siihen ihan pysty.

Tässä näyttämölle marssi erilaisia fundamentalistiseen liikkeeseen taipuvaisia henkilöitä, jotka monella tavalla meriteerasivat psykologisia ihmiskuvia. Jotkut ovat taipuvaisempia kuin jotkut muut. Voi olla että jää kysymykseksi semmoinen, että miksi. Ensimmäinen paljastus oli insesti. Mutta ei siihen syytä löydy. Pitäisi pian ruveta löytymään, ettei lapsia enää vaurioiteta enemmän.

Vuonna 1941 jatkosodan ensimmäisissä taisteluissa kaatunut kirjailija Eino Hosia ehti kirjoittaa – esikuvanaan satakuntalainen hyppeleväisyys eli kartanolaisuus – romaanin nimeltä Tulipunaiset ratsastajat. Se ei ollut näytelmän pohjana, mutta olisi voinut olla. Voi olla tietenkin että Suomi on muuttunut ratkaisevasti sitten 30-luvun. Mutta lehtiuutiset kertovat päinvastoin siitä, että vastakohdat esimerkiksi lestadiolaisuuden sisällä jyrkkenevät.

Onneksi en ole koskaan itse joutunut minkään uskonnollisen myrskyn silmään. Se repii ihmiset kappaleiksi. Tehtäväkseni jäi miettiä tosissani miksi noita myrskyjä syntyy ja miksi ihmiset oikein hakeutuvat niihin. Aivan niin kuin ne kaksi oregonilaista valokuvaajaa jotka menivät kauas aallonmurtajalle tahtomaan kuvia tulevasti aasialaisesta tsunamista Tyynen meren toiselta puolen ja meri vei heidät.

En nimittäin usko että kuoleman viettiä on olemassa. Ihmiset niin kuin muutkin eläimet kyllä kuolevat, mutta kyllä se prosessi on pelkästään biologinen. Uskonnollinen fundamentalismi ei sitä ole.

Helsinki on entinen kotikaupunkini vuosikymmenien takaa. Jouduin äkkiarvaamatta kotikulmille, Kallioon. En ole asunut sitten vuoden 1971 siellä, joten sen väestö on varmasti vaihtunut moneen kertaan. Metron asemasta ulostullessa aistin tutun ilmapiirin. Se oli aivan erilainen kuin keskustassa tai kaupungin laidoilla. Meluinen, äkkinäinen ja vähän vaarallinen, mutta selvästi suvaitsevainen. Tunnelma ei ole muuttunut lainkaan. Olin siitä iloinen, jotain pysyvää sentään.

Menin katsomaan vieressä olevaan Kaupunginteatteriin Kari Hotakaisen romaaniin perustuvaa näytelmää nimeltä Ihmisen osa. Olin sattumalta lukenut kirjan silloin kun se ilmestyi. Se oli hyvä, lämmin, suvaitsevainen.

Epäilykseni heräsi kun näin näyttämön tarkistettuani induktiosilmukan toimivuuden. Näyttämö oli riisuttu paljaaksi. Se oli suuri. On vaarallista jättää ihmissuhteista kertova tarina hahmojen välisen tyhjän tilan pantiksi. Kosketus jäi puuttumaan.

Teatterikaverini sanoi seuraavana päivänä, että ei se ole Allu Leppäkosken ohjaama versio, vaan näyttelijät ovat oppineet keräämään yleisöltä irtopisteitä. Naurunhörähdyksiä siis. Kuitenkin tarinan perusvire on aivan yhtä musta kuin Q-teatterin esityksessä. Minulle jäi se tunne, että näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan esti heitä luomasta yhtenäistä ja sankkaa esitystä. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla.

Poistullessa katselin täyden kuun kuvastumista meren Kallion puoleiseen rantaan. Kuu loistaa kuu, kuu, kuu (Federico Garcia Lorca).

Parin päivän päästä jouduin uusille tutuille kulmille, missä ystäviä asui 1960-luvulla. Kävelin Eiran rantaa pitkin aivan niin kuin sinä päivänä, joka oli viimeinen Suomessa kun lentokone irtautui ja lähti rapakon taakse.

Onkohan se Haaksirikkoisten patsas, jossa palaa tuli? Teetteli sadetta, laineet olivat pontevia, mutta eivät lyöneet laituria hajalle, niin kuin epäilemättä tapahtui samaan aikaan rapakon toisella puolen, New Yorkissa ja siellä päin. Jäin miettimään tuntisinko ne tutut kulmat nyt. Sitä on vain kuviteltava, koska sinne asti minulla ei ole enää koskaan rahaa matkustaa.

Ehkä ei pian edes täällä. Raha on yhä tiukemmassa. Kun tulin kotiin, oli vuokra-asuntoyhtiö kehittänyt taloon kvanttivedenkierron. Vesi hypähtää jääkylmästä tulikuumaan ja takaisin omia aikojaan, se ei enää sekoitu. Työmiehiä on kulkenut käytäviä edestakaisin. Asukkaille ei ole selostettu kvanttivedenkiertoa millään tavalla. Mutta tämä ei olekaan kilpailevaa yritystoimintaa, vaan köyhien ihmisten vallan puutteen hyväksikäyttämistä.

Kaupungin on yritettävä todistaa uudelle valtuustolle, että kaikki toimistot ja yritykset säästävät niin paljon kuin mahdollista. Aivan erityisesti tuntuu olevan tarve korostaa hyväosaisuuden ja huono-osaisuuden eroa. Vallitsevan opin mukaan se vaikuttaa ihmisiin piristävästi. Minulla on jo kurkku kipeä.

Pää tulee kipeäksi kun näen sotkun kaikkialla. Idiotia tuntuu olevan yhä hyväksyttävämpää. Sen syytä en ymmärrä. Mutta vaikuttaa vialta johon ei ole korjausta.