Asun Suomen puolella Merenkurkun
maailmanperintösaaristossa, siis Unescon. Saaristossa ei juuri enää
ole lampaita, ei myöskään pienviljelijöitä ja kalastajia. Kaloja
on aina vain vähemmän. Suomalaislampaiden villa on hyljeksittyä
Skotlannin, Islannin tai Kashmirin hienon villan vuoksi. En tiedä
miksi se olisi huonompaa. Minusta olisi mukavaa jos
saaristolaiskulttuuri elinkeinoineen päivineen olisi edelleen
hengissä.
Tässä kaupungissa on kaksi teatteria.
Toinen pienviljelijöiden ja kalastajien jälkeläisille,
ruotsinkielinen, ja toinen sisämaan Etelä-Pohjanmaan
pienviljelijöille, jotka lopullisesti tappoi Euroopan unioni ja he
joutuivat muuttamaan kaupunkiin myös, suomenkielinen. Lampaiden
villan hyljeksintää en ole kyllä käsittänyt koskaan. Lampaita
oli ennen aina, myös sisämaassa.
Joka tapauksessa kieliä on kaksi. Olen
kuullut pitkäaikaisen kaupunginvaltuutetun sanovan, että ei täällä
ole kaksikielistä kaupunkia vaan kaksi kaupunkia. Se on ennen ollut
totta, nyt on tullut kaupunkeja enemmän. Minä asun suuressa
vuokra-asuntokorttelissa, johon kaksi kaupungin omistajaa,
opiskelijoiden säätiö ja kaupungin vuokra-asunnot oy ovat
kyllästyneet. Kieliä korttelissa on pitkälti toistakymmentä.
Pesutuvassa tapaa ihmisiä, jotka eivät osaa lukea mitään kieltä.
Kun lähdin pois viikoksi etelän
suureen kaupunkiin, katselin kaipaamatta likaista, luokattomien
grafiittien syömää sisusta (hissit, ovet, ikkunat, seinät eikä
palkattu putsaajaparka saanut mitään puhdistetuksi, tosin minä ja
muutama muu kävi puhumassa sotkemisesta jo heinäkuussa kun isänmaan
toivot ilmestyivät kortteliin, eivätkä nämä tyhjäsilmät
banksyjä ole), puussa roikkuvaa roskista (kun jätteet piti
lajitella opiskelijat alkoivat heitellä roskapussejaan viidennestä
kerroksesta alas puihin tai minne tahansa, elleivät sitten vanhemmat
ole käskeneet tuhrata, liata ja sutata ihan vain siksi, että
elinkeinot on viety), paikallisvaalit olivat tulossa ja olin käynyt
äänestämässä ennakkoon.
Kaupungin asunnot oy oli jollain lailla
tapetilla. Siellä oli loiskiehuntaa. Minusta olisi oikein hyvä että
loiset kiehuisivat kuoliaiksi ja niistä päästäisiin. En tiedä
oliko osakeyhtiöstä vaaliteemaksi. Nimittäin niin täällä kuin
kaikkialla muuallakin ainoastaan omistusasuminen on kunniallista. Muu
on epäilyttävää, ellei suorastaan köyhäilyä. Keskustassa ja
varsinkin rantabulevardeilla asustava rikkaampi kansanosa, jonka
äidinkielestä aina välillä vallitsee epätietoisuus, pitää
vuokrakasarmeissa asuvia todennäköisesti heikompana aineksena. Sen
käsitteen tulin tuntemaan viikon aikana.
Lähtöpäivänä puhkesi talvi. Se
näytti väliaikaisesti kirkastavan nuhjuisen ja tylynnäköisen
korttelin. Mutta kunnolla lunta oli vasta Tampereen eteläpuolella.
Kun USA:n itärannikolle oli iskeytymässä Sandy-hurrikaani (vain
2-luokan hurrikaani, kun taas New Orleansin myrsky oli kovan 4-luokan
hurrikaani) ja tilanne oli tismalleen sama kuin meillä: lämpimän
meren ilmamassat törmäsivät pohjoisen arktisiin massoihin ja
aiheuttivat pyörteen jatkumisen.
Ilmaston ääriolosuhteet jatkuvat
koska ollaan jo ilmastokriisin sisällä. Ihmiset eivät halua tehdä
mitään estääkseen lajinsa kuoleman lähestymistä.
Pääasiaksi ystävien ja mukavan
kissan ohella muodostui teatteri. En tiennyt sitä ennen kuin näin
ensimmäisen esityksen. Tässäkin vaikutti vastakohta: olen
kotikaupungissa joutunut pettymään sen suomenkielisen näyttämön
yrityksiin leikkiä teatteria useammin kuin kerran. Ongelma on osin
siinä, että näyttelijät, ohjaajat ja muu henkilökunta saavat
työstään rahaa vaikka tekisivät mitä. Teatterin on puolestaan
ajateltava kassavirtoja kuin minkä tahansa liikeyrityksen ja siksi
taiteellinen teatteri kertakaikkiaan ei enää kannata. Täällähän
ei myöskään ole siinä suhteessa liikeyritykselle elintärkeää
kilpailutilannetta, kun muistamme sen, että täällä on kaksi
kaupunkia jotka elävät eri kielillä.
Minulle syntyi yhtäkkiä tehtävä
ensimmäisen teatterin, Q:n, myötä. Esityksen oli kirjoittanut ja
ohjannut Antti Hietala ja näytelmä oli nimeltään
Tulipunainen hevonen. Muistin heti Uuden testamentin
tulipunaiset ratsastajat ja hallavan hevosen, jonka nimi
oli kuolema. Esityksessä oli fundamentalistinen kristillinen
liike, yritys sen obduktioksi. Minusta taiteellinen teko on paras
mahdollinen tapa tehdä analyysi hurmosliikkeestä. Filosofia ei
siihen ihan pysty.
Tässä näyttämölle marssi erilaisia
fundamentalistiseen liikkeeseen taipuvaisia henkilöitä, jotka
monella tavalla meriteerasivat psykologisia ihmiskuvia. Jotkut ovat
taipuvaisempia kuin jotkut muut. Voi olla että jää kysymykseksi
semmoinen, että miksi. Ensimmäinen paljastus oli insesti. Mutta ei
siihen syytä löydy. Pitäisi pian ruveta löytymään, ettei lapsia
enää vaurioiteta enemmän.
Vuonna 1941 jatkosodan ensimmäisissä
taisteluissa kaatunut kirjailija Eino Hosia ehti kirjoittaa –
esikuvanaan satakuntalainen hyppeleväisyys eli kartanolaisuus –
romaanin nimeltä Tulipunaiset ratsastajat. Se ei ollut
näytelmän pohjana, mutta olisi voinut olla. Voi olla tietenkin että
Suomi on muuttunut ratkaisevasti sitten 30-luvun. Mutta lehtiuutiset
kertovat päinvastoin siitä, että vastakohdat esimerkiksi
lestadiolaisuuden sisällä jyrkkenevät.
Onneksi en ole koskaan itse joutunut
minkään uskonnollisen myrskyn silmään. Se repii ihmiset
kappaleiksi. Tehtäväkseni jäi miettiä tosissani miksi
noita myrskyjä syntyy ja miksi ihmiset oikein hakeutuvat niihin.
Aivan niin kuin ne kaksi oregonilaista valokuvaajaa jotka menivät
kauas aallonmurtajalle tahtomaan kuvia tulevasti aasialaisesta
tsunamista Tyynen meren toiselta puolen ja meri vei heidät.
En nimittäin usko että kuoleman
viettiä on olemassa. Ihmiset niin kuin muutkin eläimet kyllä
kuolevat, mutta kyllä se prosessi on pelkästään biologinen.
Uskonnollinen fundamentalismi ei sitä ole.
Helsinki on entinen kotikaupunkini
vuosikymmenien takaa. Jouduin äkkiarvaamatta kotikulmille, Kallioon.
En ole asunut sitten vuoden 1971 siellä, joten sen väestö on
varmasti vaihtunut moneen kertaan. Metron asemasta ulostullessa
aistin tutun ilmapiirin. Se oli aivan erilainen kuin keskustassa tai
kaupungin laidoilla. Meluinen, äkkinäinen ja vähän vaarallinen,
mutta selvästi suvaitsevainen. Tunnelma ei ole muuttunut lainkaan.
Olin siitä iloinen, jotain pysyvää sentään.
Menin katsomaan vieressä olevaan
Kaupunginteatteriin Kari Hotakaisen romaaniin perustuvaa
näytelmää nimeltä Ihmisen osa. Olin sattumalta lukenut
kirjan silloin kun se ilmestyi. Se oli hyvä, lämmin,
suvaitsevainen.
Epäilykseni heräsi kun näin
näyttämön tarkistettuani induktiosilmukan toimivuuden. Näyttämö
oli riisuttu paljaaksi. Se oli suuri. On vaarallista jättää
ihmissuhteista kertova tarina hahmojen välisen tyhjän tilan
pantiksi. Kosketus jäi puuttumaan.
Teatterikaverini sanoi seuraavana
päivänä, että ei se ole Allu Leppäkosken ohjaama versio,
vaan näyttelijät ovat oppineet keräämään yleisöltä
irtopisteitä. Naurunhörähdyksiä siis. Kuitenkin tarinan perusvire
on aivan yhtä musta kuin Q-teatterin esityksessä. Minulle jäi se
tunne, että näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan esti
heitä luomasta yhtenäistä ja sankkaa esitystä. Sellainenkin siitä
olisi voinut tulla.
Poistullessa katselin täyden kuun
kuvastumista meren Kallion puoleiseen rantaan. Kuu loistaa kuu,
kuu, kuu (Federico Garcia Lorca).
Parin päivän päästä jouduin
uusille tutuille kulmille, missä ystäviä asui 1960-luvulla.
Kävelin Eiran rantaa pitkin aivan niin kuin sinä päivänä, joka
oli viimeinen Suomessa kun lentokone irtautui ja lähti rapakon
taakse.
Onkohan se Haaksirikkoisten
patsas, jossa palaa tuli? Teetteli sadetta, laineet olivat pontevia,
mutta eivät lyöneet laituria hajalle, niin kuin epäilemättä
tapahtui samaan aikaan rapakon toisella puolen, New Yorkissa ja
siellä päin. Jäin miettimään tuntisinko ne tutut kulmat nyt.
Sitä on vain kuviteltava, koska sinne asti minulla ei ole enää
koskaan rahaa matkustaa.
Ehkä ei pian edes täällä. Raha on
yhä tiukemmassa. Kun tulin kotiin, oli vuokra-asuntoyhtiö
kehittänyt taloon kvanttivedenkierron. Vesi hypähtää jääkylmästä
tulikuumaan ja takaisin omia aikojaan, se ei enää sekoitu.
Työmiehiä on kulkenut käytäviä edestakaisin. Asukkaille ei ole
selostettu kvanttivedenkiertoa millään tavalla. Mutta tämä ei
olekaan kilpailevaa yritystoimintaa, vaan köyhien ihmisten vallan
puutteen hyväksikäyttämistä.
Kaupungin on yritettävä todistaa
uudelle valtuustolle, että kaikki toimistot ja yritykset säästävät
niin paljon kuin mahdollista. Aivan erityisesti tuntuu olevan tarve
korostaa hyväosaisuuden ja huono-osaisuuden eroa. Vallitsevan opin
mukaan se vaikuttaa ihmisiin piristävästi. Minulla on jo kurkku
kipeä.
Pää tulee kipeäksi kun näen sotkun kaikkialla. Idiotia tuntuu olevan yhä
hyväksyttävämpää. Sen syytä en ymmärrä. Mutta vaikuttaa
vialta johon ei ole korjausta.
