Siperian karkoitusvanki

Vuonna 1860 tehtiin ensimmäistä rautatietä Suomeen: Helsingin tietä. Sinne pestasivat pohjalaisetkin työmiehet itsensä vuosikaupalla. Nurmostakin oli paljon miehiä Helsingin rautatiellä. Mainitsen kuitenkin tässä vain nimellisesti yhden: Louvonmäen vanhan Jaakon poika Salamoni. Paikkakunnan kesken tunnettu ”Nyki-Saltun” -nimellä.

Niin, etelässä tehtiin rautatien töitä. Kerran meni työmiehiä iso joukko; liekö ruokavaroja ostelemaan tai muulle asialle erääseen suureen kartanoon, jonka isäntä ”patruuna” ei vähintäkään suvainnut kartanossaan käymässäkään rautatien työmiehiä. Patruuna karkoitti heti joukon pois kotoaan, saattoipa heitä vielä renkinsä kanssa ulos hyvään matkaan. Vaan siinä karkoituksen humussa sai patruuna kovan iskun puukangesta. Patruuna kuoli ennen pitkää saamastaan iskusta. Kaikille oli tuntematonta, kenen syy oli tuohon murhaan. Pidettiin poliisitutkinta murhan johdosta. Mitenkään ei saatu selvää koko asiasta, mutta joku tunnusti tekonsa. Hän oli pohjalainen nurmolainen, edellä mainittu Nyki-Salttu.

Kun Salttu tunnusti itsensä vikapääksi tuohon Patruunan murhaan, tuli hän heti suoranaisesti karkoitettavaksi pakkotyöhön Siperiaan, kuten sen ajan laki murhasta tuomitsi. Nyki-Saltulla tosin oli heti karkausyritykset mielessä. Koska Nurmon pappilasta oli joku vuosi takaperin tuntemattomalla tavalla palanut riihirakennus, tunnusti Nyki-Salttu, että hän sen oli polttanut. Saltulla oli toivo päästä tänne Lapuan käräjille siten paremmin onnistuakseen karkausyrityksessä. Mutta sitä hänelle ei suotu. Vietiin vain Siperiaan karkoitusvankina.

Kun siellä Siperian pakkotöissä oli paljon miestä, tapasi Nyki-Salttu paljon suomalaisiakin. Ennen pitkää oli hänellä siellä hyviä tuttavia. He tekivät, noin kymmenkunta suomalaista, liiton että pois lähdetään karkujalkaan kun vain työnteettäjäin, pomojen silmät välttää. He alkasivat olemaan hyvin iloisia poikia. Tanssivat, lauloivat ja nauroivat. He saivat pomojen suosion. Työnteettäjät uskoi, että nuoren poikain on hyvä olla Siperiassa. Suomen pojat hivuttivat hiljakseen vapauttaan iloisella naamalla. Vapaus kehittyi kehittymistään, kunnes vihdoin viimein he pääsivät vapaudessaan niin kauas, ettei pomojen silmä nähnyt. Silloin sitä oltiin karkujalalla. Tämän jälkeen ei Nyki-Salttu ole tovereitaan nähnyt, sillä he hajaantuivat ja Salttu luisti Aasian aroja hiiviskellen.

Kun hän oli muutamia viikkoja karkujalalla, kyllästyi hän siihen mahdottomaan kävelemiseen. Venäjällä, eräässä paikassa hän ilmoitti olevansa kotoisin Suomesta, Alijärveltä. Hän toivoi saavansa kruununkyytiä, ettei tarvitsisi jalkapatikassa taivaltaa. Siinä toivossaan hän onnistui mainiosti, sillä Nyki-Salttu tuotiin vankikyydillä Venäjältä aina Pohjanmaalle Alijärvelle saakka. Se oli lauvantai-ilta kun Salttu tuotiin Alijärvelle vanginkuljettajan luo. Illalla kun talossa mentiin kylpemään, pyysi Salttu myöskin päästä saunaan. Hän sai luvan siihen. Kun kaikki talonväki oli kylpenyt, meni Salttu isännän kanssa lopuksi saunaan. Riisuuntui tupaan päällysvaatteensa, heitti alusvaatteensa saunan ulkopuolelle. Kun Salttu oli isännän kanssa sauna lavalla ja alkoi tulla lämmintä löylyä, sanoi Salttu ”Kovastipa minua nyt pyörryttää” ja käveli ulos. Otti ulkona olevat alusvaatteensa ja katosi syksyisen yön pimeyteen. Hän ei tohtinut kulkea maantietä pitkin, vaan johti kulkunsa ulommaksi lakeuksilta. Hän kävi metsäpolkuja myöten. Tuli vastaan joku ihmisasunto keskellä metsää. Salttu tutki ja urkki kartanoon; puotin suulla oli avain. Hän arveli, jos puodissa on ihmisiä, mitä hän niille sanoisi. Vaan samassa hän rohkaisi itsensä, oli mitä oli, onneaan täytyy koettaa. Salttu avasi puodin lukosta ja astui sisään. Ei ristin sielua, vaatteita vain ympäri seiniä ja juustoja lukemattomia, iso voipytty, komeat korkosaappaat ym. Salttu puki päälleen verkapuvun, veti korkosaappaat jalkoihinsa, otti useampia juustoja ja löi niitten väliin paksulti voita. Otti juustokimpun kainaloonsa, astu ulos puodista, veti oven perässään kiinni ja lähti jatkamaan matkaansa tuntien tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.

Sunnuntaiaamulla kun Kauhavan kirkkoon kokoontui väkeä jumalanpalvelusta kuulemaan. Makaili Nyki-Salttu kirkkotien vieressä tiheässä puskikossa ja söi siellä juustojaan aamiaiseksi. Vaan likellä oli jo Nurmo. Ei hän kauvan joutanut levätä kun taas läksi taivaltamaan. Illalla oli Lapuan isoo silta nuorta väkeä täynnä; siinä oli tanssiaiset. Nyki-Salttu ponnisteli vain läpi ahtaantungoksen toiselle puolelle siltaa. Ja niin hän tuli innokkaasti kohti Nurmoa. Salttu tuli Nyybakan mäen kohdalla. Oli sydänyö, yksi tuli loisti vähässä matkassa. Häntä vastaan tuli kaksi nuorta miestä.

”Mistä tuo tuli näkyy?”, kysyi Salttu.

”Se on Kujanpäästä.”

”Mitähän siellä näin yöllä valvotaan?”

”Ukot juopottelevat ja pelaavat.”

”Ketähän siellä on?”, utelee Salttu edelleen.

Pojat ottivat ja luettelivat kaikki nimellisesti, sillä hekin olivat olleet siellä. Mm. oli Kujanpäässä Koliini, Nyki-Saltun sukulainen ja hyvä tuttava. Saatuaan näin tarkan tiedon ketä Kujanpäässä majaili, astu Nyki-Salttu samaan iloiseen seuraan että topsahti. Siellä syntyi hämmästys, ilo ja riemu. Vähän aikaa riemuittuaan läksi Salttu Koliinin luokse yöksi. Aamulla pantiin Koliinin isoon harmaan suuhun suitset, Nyki-Salttu ja Koliini istuivat molemmat harmaan selkään ja ajaa karauttivat ratsuin Hyyppään, missä asui Nyki-Saltun sisar. Salttu kyseli, häntä nimittäin ei tunnettu siellä sillä vuosia oli vierinyt kun hän oli Nurmossa käynyt, lehmiä ostaa. Vähän aikaa esiinnyttyään vieraana lahtarina, hän lopulta ilmaisi itsensä. Vaikea oli Salttua tuntea. Mutta uskoa kuitenkin täytyi kun hän selosti matkojaan ja esitteli vanhoja tuttuja asioita. Nyki-Salttu kävi tutummissa paikoissa vierastelemassa vaan puolittain piileskellen. Eikö monta päivää kulunut, kun hän katosi paikkakunnalta, jonka jälkeen ei häntä ole Nurmossa näkynyt. Tietämätöntä on sukulaisille ja tuttaville, minnekä Nyki-Salttu on mennyt, missä elänyt ja kuollut.

Kirjoittanut Herman Luomanni, julkaistu Nurmon nuorisoseuran Touhu-lehdessä 17.12.1916. (Julkaisu: Kotiseutukirja III/Nurmo, 2012)

* * *

Niin.

Alkaa tulla pitäjänlehtien joulunumeroita. Hermanni Luomanni oli isosetäni ja kuoli tuosta vain kahden vuoden kuluttua Tampereen valtauksessa. Oli siihen mennessä saanut talon pitääkseen ja oli ollut tarkoitus jatkaa. Häntä vanhempi isoisäni löysi hänet Tampereelta etsittyään tarpeeksi kauan. Isoisä kulki Punaisen Ristin junalla Seinäjoen ja Tampereen väliä.

Huomaan että isosetä on osannut kirjoittaa. Hän on selvästi kuvitellut osan asioita, on miettinyt Siperian vangin mietteitä ja selvästi asettunut hänen päänsä sisälle. Hermanni oli syntynyt vasta 1894, joten hän ei ole mitenkään voinut Siperian vankia nähdä, mutta ilmeisesti siinä on ollut sen ajan sensaatio.

Surullista että tuli kuolema. Nyt kun on itsenäisyyspäivä niin ajattelen että kaksinverroin surullista.

Sukutalo olisi ehkä nyt vieläkin asuttu. Hermannin isoisän raivaamista pelloista ei olisi tehty golf-kenttää. En ainakaan halua uskoa sitä. Mutta olen aivan varma siitä että talo olisi asuttu. En usko että hän olisi tahtonut tehdä siitä suurta kartanoa, kunhan olisi tuonut elannon.

Minulla olisi ehkä joulupaikka minne mennä.

Mutta ei joulupaikalla ratkaisevaa merkitystä ole. Olisi ehkä ollut hauskaa päästä vanhaan joulusaunaan. Olisi istuttu saunan jälkeen tuvassa ja Hermannin lapset ja lapsenlapset olisivat kertoneet lisää tarinoita, joita en ole koskaan vielä kuullut.

P.s. Perjantaina 7.12. lähetettiin Radio Yle 1:n Kultakuumeessa kokonainen haastatteluohjelma professorista ja tietokirjailijasta Matti Klingestä. Haastattelu onnistuu tuomaan perspektiivin Klingen maailmankuvaan, syihin miksi hänestä tuli hän ja samalla tulee selväksi se, miksi Klinge on tahtonut tuoda päiväkirjansa julkaistaviksi. Niissä on aikalaistodistuksia Suomen sivistyneistöstä sotien jälkeisestä Suomesta.

Itsenäisyys tässä maassa on jo 95 vuotta ollut tosiasia, vaikka rajamaa Suomi on edelleen. Siitä saatetaan keskustella millainen rajamaa se on ja voidaan määritellä minkälaisten valtioiden rajalla se on ja miksi. Tai onko rajalla olemisella jotain erityistä uutta syytä, miksi se pitäisi erityisesti ottaa huomioon. Pidin Klingen puheenvuorosta paljon.

Sattumoisin lähdin tässä jutussa liikkeelle juuri Klingen yhdestä kirjasta. Se on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen sekin. Vaikka kaikessa tässä on kysymys historiasta, jostain sellaisesta, joka ei suoraan meitä kosketa juuri nyt, niin jos me ajattelemme sillä tavalla, emme ole ehkä ymmärtäneet miksi historia on nimenomaan se tekijä joka muovaa meitä koko ajan.

Aina välillä pitää pysähtyä katsomaan minkälaisia merkkipaaluja voi Suomenkin historiassa nähdä. Tällä kertaa puhuin siitä myös Viron vuoksi, yritykseni on nähdä miksi myös virolaiset ovat naapureitamme ja miksi he ovat meille niin tärkeitä. Kannattaa siis sukeltaa kirjoihin ja miettiä!