Vuonna 1860 tehtiin ensimmäistä
rautatietä Suomeen: Helsingin tietä. Sinne pestasivat
pohjalaisetkin työmiehet itsensä vuosikaupalla. Nurmostakin oli
paljon miehiä Helsingin rautatiellä. Mainitsen kuitenkin tässä
vain nimellisesti yhden: Louvonmäen vanhan Jaakon poika Salamoni.
Paikkakunnan kesken tunnettu ”Nyki-Saltun” -nimellä.
Niin, etelässä tehtiin rautatien
töitä. Kerran meni työmiehiä iso joukko; liekö ruokavaroja
ostelemaan tai muulle asialle erääseen suureen kartanoon, jonka
isäntä ”patruuna” ei vähintäkään suvainnut kartanossaan
käymässäkään rautatien työmiehiä. Patruuna karkoitti heti
joukon pois kotoaan, saattoipa heitä vielä renkinsä kanssa ulos
hyvään matkaan. Vaan siinä karkoituksen humussa sai patruuna kovan
iskun puukangesta. Patruuna kuoli ennen pitkää saamastaan iskusta.
Kaikille oli tuntematonta, kenen syy oli tuohon murhaan. Pidettiin
poliisitutkinta murhan johdosta. Mitenkään ei saatu selvää koko
asiasta, mutta joku tunnusti tekonsa. Hän oli pohjalainen
nurmolainen, edellä mainittu Nyki-Salttu.
Kun Salttu tunnusti itsensä
vikapääksi tuohon Patruunan murhaan, tuli hän heti suoranaisesti
karkoitettavaksi pakkotyöhön Siperiaan, kuten sen ajan laki
murhasta tuomitsi. Nyki-Saltulla tosin oli heti karkausyritykset
mielessä. Koska Nurmon pappilasta oli joku vuosi takaperin
tuntemattomalla tavalla palanut riihirakennus, tunnusti Nyki-Salttu,
että hän sen oli polttanut. Saltulla oli toivo päästä tänne
Lapuan käräjille siten paremmin onnistuakseen karkausyrityksessä.
Mutta sitä hänelle ei suotu. Vietiin vain Siperiaan
karkoitusvankina.
Kun siellä Siperian pakkotöissä
oli paljon miestä, tapasi Nyki-Salttu paljon suomalaisiakin. Ennen
pitkää oli hänellä siellä hyviä tuttavia. He tekivät, noin
kymmenkunta suomalaista, liiton että pois lähdetään karkujalkaan
kun vain työnteettäjäin, pomojen silmät välttää. He alkasivat
olemaan hyvin iloisia poikia. Tanssivat, lauloivat ja nauroivat. He
saivat pomojen suosion. Työnteettäjät uskoi, että nuoren poikain
on hyvä olla Siperiassa. Suomen pojat hivuttivat hiljakseen
vapauttaan iloisella naamalla. Vapaus kehittyi kehittymistään,
kunnes vihdoin viimein he pääsivät vapaudessaan niin kauas, ettei
pomojen silmä nähnyt. Silloin sitä oltiin karkujalalla. Tämän
jälkeen ei Nyki-Salttu ole tovereitaan nähnyt, sillä he
hajaantuivat ja Salttu luisti Aasian aroja hiiviskellen.
Kun hän oli muutamia viikkoja
karkujalalla, kyllästyi hän siihen mahdottomaan kävelemiseen.
Venäjällä, eräässä paikassa hän ilmoitti olevansa kotoisin
Suomesta, Alijärveltä. Hän toivoi saavansa kruununkyytiä, ettei
tarvitsisi jalkapatikassa taivaltaa. Siinä toivossaan hän onnistui
mainiosti, sillä Nyki-Salttu tuotiin vankikyydillä Venäjältä
aina Pohjanmaalle Alijärvelle saakka. Se oli lauvantai-ilta kun
Salttu tuotiin Alijärvelle vanginkuljettajan luo. Illalla kun
talossa mentiin kylpemään, pyysi Salttu myöskin päästä saunaan.
Hän sai luvan siihen. Kun kaikki talonväki oli kylpenyt, meni
Salttu isännän kanssa lopuksi saunaan. Riisuuntui tupaan
päällysvaatteensa, heitti alusvaatteensa saunan ulkopuolelle. Kun
Salttu oli isännän kanssa sauna lavalla ja alkoi tulla lämmintä
löylyä, sanoi Salttu ”Kovastipa minua nyt pyörryttää” ja
käveli ulos. Otti ulkona olevat alusvaatteensa ja katosi syksyisen
yön pimeyteen. Hän ei tohtinut kulkea maantietä pitkin, vaan johti
kulkunsa ulommaksi lakeuksilta. Hän kävi metsäpolkuja myöten.
Tuli vastaan joku ihmisasunto keskellä metsää. Salttu tutki ja
urkki kartanoon; puotin suulla oli avain. Hän arveli, jos puodissa
on ihmisiä, mitä hän niille sanoisi. Vaan samassa hän rohkaisi
itsensä, oli mitä oli, onneaan täytyy koettaa. Salttu avasi puodin
lukosta ja astui sisään. Ei ristin sielua, vaatteita vain ympäri
seiniä ja juustoja lukemattomia, iso voipytty, komeat korkosaappaat
ym. Salttu puki päälleen verkapuvun, veti korkosaappaat
jalkoihinsa, otti useampia juustoja ja löi niitten väliin paksulti
voita. Otti juustokimpun kainaloonsa, astu ulos puodista, veti oven
perässään kiinni ja lähti jatkamaan matkaansa tuntien
tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.
Sunnuntaiaamulla kun Kauhavan kirkkoon
kokoontui väkeä jumalanpalvelusta kuulemaan. Makaili Nyki-Salttu
kirkkotien vieressä tiheässä puskikossa ja söi siellä juustojaan
aamiaiseksi. Vaan likellä oli jo Nurmo. Ei hän kauvan joutanut
levätä kun taas läksi taivaltamaan. Illalla oli Lapuan isoo silta
nuorta väkeä täynnä; siinä oli tanssiaiset. Nyki-Salttu
ponnisteli vain läpi ahtaantungoksen toiselle puolelle siltaa. Ja
niin hän tuli innokkaasti kohti Nurmoa. Salttu tuli Nyybakan mäen
kohdalla. Oli sydänyö, yksi tuli loisti vähässä matkassa. Häntä
vastaan tuli kaksi nuorta miestä.
”Mistä tuo tuli näkyy?”, kysyi
Salttu.
”Se on Kujanpäästä.”
”Mitähän siellä näin yöllä
valvotaan?”
”Ukot juopottelevat ja pelaavat.”
”Ketähän siellä on?”, utelee
Salttu edelleen.
Pojat ottivat ja luettelivat kaikki
nimellisesti, sillä hekin olivat olleet siellä. Mm. oli Kujanpäässä
Koliini, Nyki-Saltun sukulainen ja hyvä tuttava. Saatuaan näin
tarkan tiedon ketä Kujanpäässä majaili, astu Nyki-Salttu samaan
iloiseen seuraan että topsahti. Siellä syntyi hämmästys, ilo ja
riemu. Vähän aikaa riemuittuaan läksi Salttu Koliinin luokse
yöksi. Aamulla pantiin Koliinin isoon harmaan suuhun suitset,
Nyki-Salttu ja Koliini istuivat molemmat harmaan selkään ja ajaa
karauttivat ratsuin Hyyppään, missä asui Nyki-Saltun sisar. Salttu
kyseli, häntä nimittäin ei tunnettu siellä sillä vuosia oli
vierinyt kun hän oli Nurmossa käynyt, lehmiä ostaa. Vähän aikaa
esiinnyttyään vieraana lahtarina, hän lopulta ilmaisi itsensä.
Vaikea oli Salttua tuntea. Mutta uskoa kuitenkin täytyi kun hän
selosti matkojaan ja esitteli vanhoja tuttuja asioita. Nyki-Salttu
kävi tutummissa paikoissa vierastelemassa vaan puolittain
piileskellen. Eikö monta päivää kulunut, kun hän katosi
paikkakunnalta, jonka jälkeen ei häntä ole Nurmossa näkynyt.
Tietämätöntä on sukulaisille ja tuttaville, minnekä Nyki-Salttu
on mennyt, missä elänyt ja kuollut.
Kirjoittanut Herman Luomanni, julkaistu
Nurmon nuorisoseuran Touhu-lehdessä 17.12.1916. (Julkaisu:
Kotiseutukirja III/Nurmo, 2012)
* * *
Niin.
Alkaa tulla pitäjänlehtien
joulunumeroita. Hermanni Luomanni oli isosetäni ja kuoli tuosta vain
kahden vuoden kuluttua Tampereen valtauksessa. Oli siihen mennessä
saanut talon pitääkseen ja oli ollut tarkoitus jatkaa. Häntä
vanhempi isoisäni löysi hänet Tampereelta etsittyään tarpeeksi
kauan. Isoisä kulki Punaisen Ristin junalla Seinäjoen ja Tampereen
väliä.
Huomaan että isosetä on osannut
kirjoittaa. Hän on selvästi kuvitellut osan asioita, on miettinyt
Siperian vangin mietteitä ja selvästi asettunut hänen päänsä
sisälle. Hermanni oli syntynyt vasta 1894, joten hän ei ole
mitenkään voinut Siperian vankia nähdä, mutta ilmeisesti siinä
on ollut sen ajan sensaatio.
Surullista että tuli kuolema. Nyt kun
on itsenäisyyspäivä niin ajattelen että kaksinverroin surullista.
Sukutalo olisi ehkä nyt vieläkin
asuttu. Hermannin isoisän raivaamista pelloista ei olisi tehty
golf-kenttää. En ainakaan halua uskoa sitä. Mutta olen aivan varma
siitä että talo olisi asuttu. En usko että hän olisi tahtonut
tehdä siitä suurta kartanoa, kunhan olisi tuonut elannon.
Minulla olisi ehkä joulupaikka minne
mennä.
Mutta ei joulupaikalla ratkaisevaa
merkitystä ole. Olisi ehkä ollut hauskaa päästä vanhaan
joulusaunaan. Olisi istuttu saunan jälkeen tuvassa ja Hermannin
lapset ja lapsenlapset olisivat kertoneet lisää tarinoita, joita en
ole koskaan vielä kuullut.
P.s. Perjantaina 7.12. lähetettiin Radio Yle 1:n Kultakuumeessa kokonainen haastatteluohjelma professorista ja
tietokirjailijasta Matti Klingestä. Haastattelu onnistuu tuomaan
perspektiivin Klingen maailmankuvaan, syihin miksi hänestä tuli
hän ja samalla tulee selväksi se, miksi Klinge on tahtonut tuoda
päiväkirjansa julkaistaviksi. Niissä on aikalaistodistuksia Suomen
sivistyneistöstä sotien jälkeisestä Suomesta.
Itsenäisyys tässä maassa on jo 95
vuotta ollut tosiasia, vaikka rajamaa Suomi on edelleen. Siitä
saatetaan keskustella millainen rajamaa se on ja voidaan määritellä
minkälaisten valtioiden rajalla se on ja miksi. Tai onko rajalla
olemisella jotain erityistä uutta syytä, miksi se pitäisi
erityisesti ottaa huomioon. Pidin Klingen puheenvuorosta paljon.
Sattumoisin lähdin tässä
jutussa liikkeelle juuri Klingen yhdestä kirjasta. Se on
mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen sekin. Vaikka kaikessa tässä
on kysymys historiasta, jostain sellaisesta, joka ei suoraan meitä
kosketa juuri nyt, niin jos me ajattelemme sillä tavalla, emme ole
ehkä ymmärtäneet miksi historia on nimenomaan se tekijä joka
muovaa meitä koko ajan.
Aina välillä pitää pysähtyä
katsomaan minkälaisia merkkipaaluja voi Suomenkin historiassa nähdä.
Tällä kertaa puhuin siitä myös Viron vuoksi, yritykseni on nähdä
miksi myös virolaiset ovat naapureitamme ja miksi he ovat meille
niin tärkeitä. Kannattaa siis sukeltaa kirjoihin ja miettiä!
