Rauha

Lapsi ja sen flikat lähtivät pari päivää sitten.

Ensimmäiseksi pää humisee, sitten hiljaisuus alkaa huutaa. Yhtäkkiä kuulen kissan pienenpienet naukaisut. Tajuan että Lidia-raukka on nyt stressaantunut. Se ei ole ikinä kestänyt isoja volyymeja, siis ääntä, ja sitä riittää ilman lapsiakin yhden kuuron ja yhden kuulevan ihmisperheessä.

Joskus kun en kuule ja karjaisen että MITÄ, niin Lidia juoksee henkensä hädässä saunan lauteiden alle piiloon. Saati jos väärinkuulemisen vuoksi on asia sotkeutunut ja sen selvittämisen aikana kumpikin ihmisosapuoli yrittää artikuloida mahdollisimman selvästi, niin äänen volyymi ja terävyys ja baritonin/sopraanon vaihtelu saa kattiparan niin sekaisin, että hän menee piileksimään moneksi tunniksi johonkin nurkkaan.

Harmaata kissaa ei erota varjoista. Kumpikaan ei asunnon uloimmaiseen nurkkaan kuule kissan naukaisuja. Sitä olen tässä siunaillut äänimyrskyssä, että onneksi katti ei ole saanut päähänsä yrittää tunkea pientä nättiä päätään yläkerran parven pienojen väliin, piiloon komeroiden päälle. Siinä olisikin tekeminen. Pitäisikö soittaa palokunta vai ambulanssi? Mutta eihän meillä ole rahaa, ambulanssit on tarkoitettu vain ihmisten hätätiloja varten. Turhasta käytöstä joutuu maksamaan paljon.

Eläinten hyväksi palveluiden käyttö on tietenkin turhaa. Lukuunottamatta eläinlääkäriä, jota ei ole tarvittu sen jälkeen, kun Lidia emovaistoineen joutui tekemisiin maksatulehdusta sairastavan kissanpennun kanssa. Ei sen pennun isäntäkään vaikuttanut kyllä ihan terveeltä, ja kissan meinasin pitää ihan sen isännän kunnon vuoksi. Kumpikaan meistä ihmisistä ei kyllä sairastunut, että ehkä isännällä oli jotain muuta vikaa, jos oli elämä kohdellut liian ankarasti.

En minä sillä, saavat ihmiset ja kissat ja kaikki olla vähän outoja ja kummallisia. Mutta ei saa satuttaa, pienempiään varsinkaan.

Suomen Blogistanissa liikkuu meemi. Harvemmin niitä tulee omalle kohdalle mutta nyt tuli Anitalta täältä oikein tunnustus, niin että kyllä se pitää kehdata mainita. Yleensä tämmöiset tunnustukset saavat minut voivottelemaan ja joskus peräti itkemään. Nyt ei niin käynyt, vaan menin heti lukemaan Putte Wilhelmssonin blogia jota olin kyllä seurannut silloin tällöin. Siellä sattui olemaan hyvin muotoiltu ja koottu mielipide rasismi-keskustelusta, jota olen seurannut vähän ihmeissäni.

En taida olla perillä siitä, mitä ihmisten päässä liikkuu. Olen ollut kyllä selvillä rasismin läsnäolosta, mutta enemmänkin syrjinnän vuoksi ja enemmänkin umpisuomalaisen itseni vuoksi siinä vaiheessa, kun kaikkien työnantajien mielestä olin 60-vuotiaana liian vanha. Olen kuullut että nykyään vanha voi olla jo 45-vuotias. Se tarkoittaa siis sitä että suomalainen on työelämään kelpaava 25-45-vuotiaana, ei muulloin. Sitä paitsi juuri koulusta/yliopistosta valmistuneen 25-vuotiaan pitää olla työssään hyvä ja kokenut, mitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt. Miten se muka olisi mahdollista?

Ikäsyrjintää en muista olleen kun olin pieni. Mutta silloin taisi olla lähes täystyöllisyys. Sodan ja sen jälkeisen pulan ja terveyden heikkenemisen ja tolkuttoman kovan työn vuoksi sotasukupolvi oli vanhennut nopeasti. Silloin 50-vuotias oli varmasti jo aika vanha. Isä ja hänen pikkuveljensä kuolivat jo 50-vuotiaina. Siinä ei ollut mitään omituista. Eikä sydäninfarkteille osattu tehdä vielä mitään vuonna 1970. Eikä senkään jälkeen pitkään aikaan.

Muistinvaraisesti siteeraan aiheesta Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun Herra Piipoota:

Herra Piipoo oli noita.

Hän huusi ”Hiihoo” ja sitten maata polkaisi

ja vespalla hän ajeli. ---

Mutta se oli Herra Piipoon suuri erehdys.

Näet noidan mahti

ei pysty

koneisiin

ei moottoriin,

ei mutteriin,

ei polkimiin:

kertakaikkiaan koneella on koneen tahti.

Runo jatkuu loogisesti edestakaisin tuosta. Kirja on puhkiluettu ja unohtunut jonnekin ullakolle. En voi siis tarkistaa. Mutta muistan luettuani sitä pikkusiskolle ja -veljelle, millaisen kysymysryöpyn se aiheutti. Meidän piti kesken lukemisen mennä ulos katsomaan isän mopedia. Ja minun piti selittää mikä on kone ja moottori ja mutteri ja poljin.

Meistä kenestäkään ei tullut edes teknikkoa saati sitten insinööriä. Mitähän minä olen 10-vuotiaana osannut selittää? Saati nyt.

Tarkoitukseni oli vain ihmetellä sitä, miten isot tehtaat tai niiden isot johtajat, ne patruunat, mitenkään voivat kuvitella, että se iso tehdas toimisi ilman ihmisiä. Niin ne kuitenkin tekevät. Ne ajattelevat olevansa noitia, jotka taikovat koneet käyntiin.

Koneita varten riittää rahaa. Ihmiset joutavat työttömiksi tai eläkkeelle.

Meemi on luettavissa Anitan blogista ja pantakoon sitä eespäin. Minä arvostan kaikkia tuossa blogirullassa olevia kirjoittajia ynnä monia muita. Täytyykin tehdä semmoinen uudenvuoden lupaus että mainitsen aina silloin tällöin muutaman blogikokemuksen.

Kyllä niitä voi tulla päivittäin monta.