Lapsi ja sen flikat lähtivät pari
päivää sitten.
Ensimmäiseksi pää humisee, sitten
hiljaisuus alkaa huutaa. Yhtäkkiä kuulen kissan pienenpienet
naukaisut. Tajuan että Lidia-raukka on nyt stressaantunut. Se ei ole
ikinä kestänyt isoja volyymeja, siis ääntä, ja sitä riittää
ilman lapsiakin yhden kuuron ja yhden kuulevan ihmisperheessä.
Joskus kun en kuule ja karjaisen että
MITÄ, niin Lidia juoksee henkensä hädässä saunan lauteiden alle
piiloon. Saati jos väärinkuulemisen vuoksi on asia sotkeutunut ja
sen selvittämisen aikana kumpikin ihmisosapuoli yrittää
artikuloida mahdollisimman selvästi, niin äänen volyymi ja
terävyys ja baritonin/sopraanon vaihtelu saa kattiparan niin
sekaisin, että hän menee piileksimään moneksi tunniksi johonkin
nurkkaan.
Harmaata kissaa ei erota varjoista.
Kumpikaan ei asunnon uloimmaiseen nurkkaan kuule kissan naukaisuja.
Sitä olen tässä siunaillut äänimyrskyssä, että onneksi katti
ei ole saanut päähänsä yrittää tunkea pientä nättiä päätään
yläkerran parven pienojen väliin, piiloon komeroiden päälle.
Siinä olisikin tekeminen. Pitäisikö soittaa palokunta vai
ambulanssi? Mutta eihän meillä ole rahaa, ambulanssit on
tarkoitettu vain ihmisten hätätiloja varten. Turhasta käytöstä
joutuu maksamaan paljon.
Eläinten hyväksi palveluiden käyttö
on tietenkin turhaa. Lukuunottamatta eläinlääkäriä, jota ei ole
tarvittu sen jälkeen, kun Lidia emovaistoineen joutui tekemisiin
maksatulehdusta sairastavan kissanpennun kanssa. Ei sen pennun
isäntäkään vaikuttanut kyllä ihan terveeltä, ja kissan meinasin
pitää ihan sen isännän kunnon vuoksi. Kumpikaan meistä ihmisistä
ei kyllä sairastunut, että ehkä isännällä oli jotain muuta
vikaa, jos oli elämä kohdellut liian ankarasti.
En minä sillä, saavat ihmiset ja
kissat ja kaikki olla vähän outoja ja kummallisia. Mutta ei saa
satuttaa, pienempiään varsinkaan.
Suomen Blogistanissa liikkuu meemi.
Harvemmin niitä tulee omalle kohdalle mutta nyt tuli Anitalta täältä
oikein tunnustus, niin että kyllä se pitää kehdata mainita.
Yleensä tämmöiset tunnustukset saavat minut voivottelemaan ja
joskus peräti itkemään. Nyt ei niin käynyt, vaan menin heti
lukemaan Putte Wilhelmssonin blogia
jota olin kyllä seurannut silloin tällöin. Siellä sattui olemaan
hyvin muotoiltu ja koottu mielipide rasismi-keskustelusta, jota olen
seurannut vähän ihmeissäni.
En taida olla perillä siitä, mitä
ihmisten päässä liikkuu. Olen ollut kyllä selvillä rasismin
läsnäolosta, mutta enemmänkin syrjinnän vuoksi ja enemmänkin
umpisuomalaisen itseni vuoksi siinä vaiheessa, kun kaikkien
työnantajien mielestä olin 60-vuotiaana liian vanha. Olen kuullut
että nykyään vanha voi olla jo 45-vuotias. Se tarkoittaa siis sitä
että suomalainen on työelämään kelpaava 25-45-vuotiaana, ei
muulloin. Sitä paitsi juuri koulusta/yliopistosta valmistuneen
25-vuotiaan pitää olla työssään hyvä ja kokenut, mitä en ole
ikinä oikein ymmärtänyt. Miten se muka olisi mahdollista?
Ikäsyrjintää en muista olleen kun
olin pieni. Mutta silloin taisi olla lähes täystyöllisyys. Sodan
ja sen jälkeisen pulan ja terveyden heikkenemisen ja tolkuttoman
kovan työn vuoksi sotasukupolvi oli vanhennut nopeasti. Silloin
50-vuotias oli varmasti jo aika vanha. Isä ja hänen pikkuveljensä
kuolivat jo 50-vuotiaina. Siinä ei ollut mitään omituista. Eikä
sydäninfarkteille osattu tehdä vielä mitään vuonna 1970. Eikä
senkään jälkeen pitkään aikaan.
Muistinvaraisesti siteeraan aiheesta
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun Herra
Piipoota:
Herra Piipoo oli noita.
Hän huusi ”Hiihoo” ja sitten
maata polkaisi
ja vespalla hän ajeli. ---
Mutta se oli Herra Piipoon suuri
erehdys.
Näet noidan mahti
ei pysty
koneisiin
ei moottoriin,
ei mutteriin,
ei polkimiin:
kertakaikkiaan koneella on koneen
tahti.
Runo jatkuu loogisesti edestakaisin
tuosta. Kirja on puhkiluettu ja unohtunut jonnekin ullakolle. En voi
siis tarkistaa. Mutta muistan luettuani sitä pikkusiskolle ja
-veljelle, millaisen kysymysryöpyn se aiheutti. Meidän piti kesken
lukemisen mennä ulos katsomaan isän mopedia. Ja minun piti selittää
mikä on kone ja moottori ja mutteri ja poljin.
Meistä kenestäkään ei tullut edes
teknikkoa saati sitten insinööriä. Mitähän minä olen
10-vuotiaana osannut selittää? Saati nyt.
Tarkoitukseni oli vain ihmetellä sitä,
miten isot tehtaat tai niiden isot johtajat, ne patruunat, mitenkään
voivat kuvitella, että se iso tehdas toimisi ilman ihmisiä. Niin ne
kuitenkin tekevät. Ne ajattelevat olevansa noitia, jotka taikovat
koneet käyntiin.
Koneita varten riittää rahaa. Ihmiset
joutavat työttömiksi tai eläkkeelle.
Meemi on luettavissa Anitan blogista ja
pantakoon sitä eespäin. Minä arvostan kaikkia tuossa blogirullassa
olevia kirjoittajia ynnä monia muita. Täytyykin tehdä semmoinen
uudenvuoden lupaus että mainitsen aina silloin tällöin muutaman
blogikokemuksen.
Kyllä niitä voi tulla päivittäin monta.
