Eläminen kiertyy kyllä lopulta aina
asumisen ympärille. Mutta on se paljon tärkeämpääkin: koko
rakennettu ympäristö. Eläminen tarkoittaa kulkemista paikasta
toiseen. Rakentamisen tavasta sitten riippuu se, miten hyvin
kulkeminen onnistuu.
Ihmisillä on oma koti, oma kotikunta,
oma maa. Mutta ei läheskään aina. Olemassa ihmisiä joilla ei ole
varmuutta mistään. Venäjän suunnalla olen monasti ajatellut
kodittomuutta tai ihmisten epätoivoa ja toivon pilkahduksia. En
tunne sitä maata kuin taiteen ja kirjallisuuden kautta, eikä
minulla useimpien maiden suhteen muuta tapaa olekaan. Taiteissa on
kyse kommunikaatiosta.
Jos voi asua jossain, on helppoa ja
yksinkertaista myös lähteä pois. Vielä parempi: jos on asunut
sellaisessa paikassa, paikkakunnalla, maassa, jossa ihminen on
hyväksytty, on uudessakin paikassa helpompi olla hyväksytty. Mikään
ei ole itsestään selvää.
Vöyrinkaupunkia, Vaasa
Olen kieppunut kahden venäläisen,Viktor
Jerofejevin ja Joseph Brodskyn esseiden välissä.
Jerofejevin kirjan nimi on ytimekkäästi että Miehet,
Brodskyn yhtä ytimekkäästi että Keräilijän kappale.
Kumpikin on esseekirja, Brodskyn vuodelta 1995 ja Jerofejevin 2001.
Ei siinä ole paljoa aikaeroa. Lisäksi kumpikin kertoo lähinnä
miehistä ja niistä lähimpänä on oma itse, joka on maskuliininen.
Se ei riitä että on maskuliininen, täytyy lisätä että on
venäläisellä tavalla maskuliininen.
Brodsky elää maanpakolaisvuosiaan ja
joutuu ties mistä syystä jonkinmoiseen kulttuurikokoukseen Rio de
Janeiroon. Näin hän miettii ympäristöään:
Mitä tulee favelojen köyhyyteen,
niin antakoot minulle anteeksi ne jotka siihen kykenevät, kun
totean, että köyhyys on sopusoinnussa sikäläisen maiseman
ainutlaatuisuuden kanssa. Tällaista meren ja vuorten muodostamaa
taustaa vasten eivät sosiaalista draamaa katsele epäluuloisin
silmin vain katselijat vaan myös uhrit. Kauneus tekee todellisuuden
aina jotenkin merkityksetttömäksi; täällä kauneus muodostaa
todellisuuden pääosan.
Brodsky viittaa usein esseissään
todellisuuden tekemiin kampituksiin. Oletan että niiltä ei säästy
kukaan. Mutta vielä suuremmalla todennäköisyydellä Brodsky tulee
miettineeksi maailmansa ympäristöjä, koska hänet on viskattu
maanpakolaisuuteen. Hän ottaa sen roolin tavattomalla ankaruudella
vastaan. Kysymys on myös kyvystä suunnistaa: jossakin vaiheessa
surkuhupaisaa Rion ”kokousta” Brodsky päätyy yöllä tai
myöhään illalla meren rannalle, kun jotkut tahtovat uida. Varmasti
hait päivystävät niin kuin aina. Brodsky potee rintakipua, humala
haihtuu päästä ja hän rupeaa selviämään nopeasti kun on
epävarma siitä missä on hotelli Gloria.
Asumassani kaupungissa on yksi
elokuvateatteri ja sen nimi on Gloria. Siinä on paljon
elokuvateattereita. Numero 5:ssä oli viime viikolla Michael
Hanekenin ohjaama elokuva nimeltä Rakkaus, ranskaksi
Amour ja se oli vanhojen ihmisten rakkaudesta kertova elokuva. Asunto
oli ehkä Pariisissa, se oli iso ja tilava ja täynnä tavaraa.
Pääosassa oli eteishalli. Sen varrella oli ovia sisähuoneisiin,
ulospäin oli yksi värilasein rakennettu pitkä ikkuna. Kun elokuva
alkoi, asuntoon meni sisään ambulanssihenkilökunta ja
pelastusmiehistö. Pitkä ikkuna oli auki. Siinä vaiheessa ei
kerrottu, miksi ikkuna oli auki tai mitä se tarkoitti, se vain oli
auki.
Yksi huoneiston ovi oli kiinni ja
pelastusmiehistö käyttäytyi kuin riivattu ja tahtoi mennä sinne
sisälle. Sisältä löytyy tummansiniseen pukuun puettu vanha nainen
sängyltä ja hänellä on kukkia kädessään ja ympärillään.
Kamera sujahtaa nopeasti naisen yli ja menee takaisin
pelastushenkilökunnan touhuun. Kaikki näyttävät avaavan
ikkunoita.
Michael Haneken ohjaama elokuva on
parhaita sisätilakuvauksia mitä olen koskaan nähnyt . Yksikään
kuvakulma ei ole liikaa, se kuuluu asiaan. Tulen ajatelleeksi omaa
kuolemaani ja huomaan toivovani että olisin myös makaamassa
sängyssä ja kukkia ympäriinsä. Minua kiinnostaisi tavattomasti se
idea, että olisin sängyssä kuin mysteeri.
Koska meillä on aina ollut kissoja,
kuvittelen että näky ei olisi ehkä aivan yhtä ylentävä kuin
elokuvassa. Kissa olisi suljettu sisään huoneistoon, joten se olisi
nälissään syönyt minua, riippuen ajasta, saattaisin olla
luuranko.
Elokuva on voittanut monia palkintoja
ja sen vuoksi Haneke on onnistunut tuomaan sanomansa laajemmalle
katsojajoukolle, kuin mitä yksinkertaisesta lavastuksesta olisi
voinut ajatella. Haneke pani esille tavallisen elämän lopun. Se
mikä siinä oli tavatonta oli sen elämän loppu. Sitä ei yleensä
näytetä.
Eikä tilakaan yleensä ole se mikä se
oli nyt: tavallinen hieman liian täyteen ahdettu kaupunkiasunto.
Ehkä siitä jopa näkyi se, että ihmiset eivät olleet hirveän
rikkaita. Flyygeli oli vaikuttava. Se ei ollut olohuoneessa
silmänvangitsijana, vaan siksi että se oli kahden ihmisen
työväline. Ehkä myös tyttären, joka on kolmantena ihmisenä
elokuvassa läsnä, mutta vain käymäsillään.
Etelähelsinkiläisen talon pääty
Haneke ja venäläiset kirjailijat
tuntuvat sopivan yhteen sen takia, että he kuvaavat tiloja.
Jerojefev muistaa paikat joissa on tavannut niitä tai näitä
ihmisiä. Hän kuvaa yksityiskohtia hyvin tarkkaan, samoin ihmisiä.
Hän muistaa tapaamisen Brodskyn ja Jevgeni Jevtušenkon
kanssa. Se on ollut Jevtušenkon
luona Moskovassa. Seinillä on ollut moderneja taideteoksia ja
kirjoituspöydän laatikossa vihreitä seteleitä.
Mutta minua edelleen kiinnostavat
maanpakolais-Brodskyn ajatukset Riosta. Brodsky kyllä keskittyy
kiitettävästi omaan itseensä ja lähestyvään infarktiin, mutta
hän näkee kaiken aikaa asioita ympärillään, mikä on minusta
aika merkillistä. Brodskystä useimmat muistavat Nobel-palkinnon ja
yksinäisen maanpakolaisuuden.
Hän myös kuoli infarktiin.
Aiheesta lisää täällä.
