Himskatti!

Talvi on hitaasti kääntymässä kevääksi. Tuntuu siltä että tänä vuonna yhtäjaksoista talvea on kestänyt kestämistään ja ihmisparalla on pimeyden ja kylmän kanssa kestäminen. Sinänsä ei se haittaa kovin paljon, koska sisätiloissa riittää tekemistä.

Lainasin juuri kirjastosta kirjan sähköisen lukulaitteen. Silmät ovat kyllä sen vuoksi vähän punaiset. Kontrasti on liian pieni verrattuna tietokoneeseen. Siinä ei ole mitään ongelmaa, voin ladata Gutenberg-projektista vaikka kuinka paljon kirjoja, mutta olin ajatellut että jospa voisin lukea pitkälläni kirjaa niinä päivinä kun polvea kolarin jälkeen särkee.

Säryn suhteen olen kyllä oppinut jo sen verran, että koska kipu on subjektiivinen juttu, niin oikeasti sitä ei tietenkään satu, koska vakuutusfirma on sen näin todennut. Tämänikäisillä on luonnollista kulumaa ja vaikka säryt äityvät kuin tauti aina kun joku auto törmää minuun ja kaadun (tai edes kun uhkaa törmätä ja kaadun), niin se on vakuutuslaitoksen mukaan pelkkää sattumaa eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Todellisuus on siis se polvi jonka kannattamana raahustan vesijumppaan että polvi voisi vähän paremmin vaikka se ei voikaan. Ihmeparantuminen ei vain ota tapahtuakseen.

Tästä en rupea filosofeeraamaan yhtään enempää, koska vakuutuslaitos on ihmistä viisaampi. Niillä on lääkäreitä jotka kirjoittelevat koulutukseensa kuuluvasti että ei voi sattua, niin ei ole mitään tapaustakaan. Oikeastaan minun pitäisi kuvitella että auto otti ja lensi ylitseni, se ei tullut lainkaan edes sitä katua pitkin, jossa vihreät paloivat minulle. Oikeastihan autolla on nimenomaisesti lupa ajaa kevytliikenteen päälle. Jossain on varmasti instanssi joka laskee pisteitä niille autoille. Joku puhui lehdessäkin autopuolueesta.

Istun siis ja psyykkaan itseäni valmiiksi huomiseen marssiin kaupungin läpi. Vesi on kyllä hieno elementti kun pääsen sinne asti. Se kannattelee ja se on sininen. Voisi vielä toivoa vähän aurinkoa, mutta siitä ei juuri ole huomenna toivoa, vain tuulesta ja rännästä.

Ilman vuodenaikoja ei voi elää. Syön egyptiläisiä makeita ja halpoja appelsiineja kilokaupalla ja jollain perustasolla olo muuttuu niiden mukana toivorikkaaksi. Appelsiineista ymmärtää että aurinko on vielä olemassa.

Netissä on keskustelua filosofi Pekka Himasesta ja pääministeri Jyrki Kataisesta. Olen äitynyt keskustelemaan asiasta ystäväni Petrin kanssa. En olisi ehkä kiinnittänyt asiaan paljon huomiota, ellei blogituttu olisi ottanut debattia esille täällä ja minusta perusteellisella tavalla, jonka minäkin ymmärsin. Ja koska Eufemia tuntee tutkijoita, samoin kuin Petri, uskalsin sanoa muutaman sanan itsekin.

Petrin kanssa päästiin muinaisiin kreikkalaisiin ja kyklooppiin. Olin unohtanut sen luolakohtauksen, jossa Odysseus puhkaisee kykloopin silmän. Sitten kyselijälle ilmoittaa että Ei-Kukaan on puhkaissut silmän, koska niin Odysseus esitteli itsensä. Siitä tuntuu olevan kysymys tässä valtiojohtoisessa sopassa.

Kuuntelin tänään iltapäivällä toimittaja Anu Silfverbergin ja yhden tiedetutkijan (nimi katosi päästä) mielipiteitä kulttuuritunnilla (Radio Yle 1, Kultakuume) ja kuulin radiotoimittajan ja Long Play-nimisen nettilehden Silfverbergin keskustelua filosofian ihmeestä nimeltä Himanen ja pääministeristä, Suomen valtion, joka pitää hänestä. En käsitä vieläkään oikein mitä on tapahtunut, mutta olen loukkaantunut, koska mielestäni kysymys on tieteen riippumattomuudesta. Täsmennys: Suomen valtio ei ole sama kuin pääministeri, joten en väitä Suomen valtion pitävän Pekka Himasesta.

Olen ollut yliopistossa vuosina 1965-95, aina välillä töissä ja aina välillä opiskelemassa ja rakastanut opinahjoani, opettajat ovat olleet hienoja ja opiskelukaverit jääneet monet ystäviksi lopuksi elämää. En ole viihtynyt yhdessäkään työpaikassa niin hyvin kuin yliopistossa. Se johtuu siitä, että siellä oleminen on saanut minut tuntemaan itseni riippumattomaksi. Saan ajatella mitä haluan, tietysti tietyin rajoin sikäli mikäli myös kirjoitan asiasta jotain, mutta työpaikassa minun on noudatettava ehdottomasti sääntöjä joita pomo käskee.

Pomot ovat kuin valuvassa peililasissa vääristyneitä proffien ja yliopistolehtoreiden kuvia. Niiden antamat säännöt ovat sattumanvaraisia, eikä niihin useimmiten ole mitään sen kummempaa syytä. Melkein aina pomo on ollut huonommin koulutettu kuin minä. Ne kerrat jolloin se ei ole ollut huonommin koulutettu, se on ollut vinksahtanut. Tämä oli yleistys, koska joskus on ollut oikein hyviäkin pomoja. Laskeskelin joskus, että kuitenkin harvassa olivat hyvät.

Sitten kun olen taas päässyt takaisin työttömäksi olen voinut mennä uudestaan yliopistoon. Siellä olen pitänyt eniten kirjastoista, niiden rauhasta ja siitä suunnattomasta ilosta, mikä lisääntyy niteiden lukemisen myötä.

Miksi sitä iloa pitäisi kuvata? Se ehkä lähenee varhaislapsuuden ensimmäisiä oivalluksia, kykyä kutsua ilmiöitä jollain nimellä, kykyä liittää ilmiöitä ihmisiin ja muihin olioihin ja lopulta myös itseeni. Jossain vaiheessa minusta on tullut tajuinen ihminen. Ilo syntyy siis siitä, että ymmärrän uusia asioita ja tiedän että koska ne ovat tiedekirjoissa, niin ne ovat totta. Siis totta niin kauan kuin tulee uusi kirja, joka löytää uuden ilmiön ennen tutkitun tilalle, esimerkiksi. On hyvä ettei pysyvää ole, koska elämäkään ei ole pysyvää. Sillä tavoin ihmiset voivat kokea olevansa yhtä muiden ilmiöiden ja olentojen kanssa.

Olen tietoinen siitä, että tiedon tutkiminen ei ole kaikille ihmisille iloisin ja uusin asia. Kaikilla on oma suuntansa, kaikilla ei voi olla samaa, koska ihmiset ovat erilaisia. Mutta muistan vieläkin sen miltei hartaan tunteen kun pääsin lukiosta pois ja pääsin vapaan tieteen ja vapaiden ideoiden keskelle. Se oli vapautumista koulun kahleista.

En vieläkään oikein tiedä, miksi koulu oli pitänyt rakentaa sekä instituutiona että rakennuksena vankilan näköiseksi. Ei sillä ainakaan tulevia opiskelijoita kovasti kannustettu. Minulla onneksi oli kaiken aikaa isä ja sen sisko ja sittemmin muutama muu läheinen, joiden mielestä olin aivan oikealla tiellä, vaikka siitä ei tullutkaan virkaa eikä valtaa eikä rahaa.

Tässä Himas-tapauksessa on kyse jostain muusta kuin oppimisen ylistyksestä. En voi käsittää sitä, mitä kukaan on hyötynyt tästä omituisesta piiloleikistä.