Fragmentteja

Olen onneksi ollut ennenkin tajunnan tällä reunalla.

Muistan vaatineeni synkkyyteen vajonneelta ystävältäni myrskypilven hopeareunan tietämistä. Se oli todennäköisesti kohtuutonta, koska myrskyillä on silmä ja siinä keskellä olevalla ei ole muuta todellisuutta. Keskustelu oli omaa itsepäistä jankutustani.

Koska oltiin keskellä kesää, ja siitä on todella jo aikaa, emmekä päässeet juuri sillä hetkellä siitä mihinkään, jatkoin puhumista seinille, vaikka syrjäsilmällä näinkin hänen tuijottavan huoneen nurkkaa. Mietin oliko hän elossa, siis oikeasti, ja tulisiko tästä ystävyydestä ylipäänsä mitään. Harkitsin hätänumeroon soittamista, vaikka lähin puhelin oli parin kilometrin päässä.

Koska hän oli hereillä, päättelin että hän menisi järveen eikä tulisi takaisin enää koskaan. En uskaltanut lähteä.

Lähdin kokemaan verkon, tuli pari lahnaa. Saunaa ja vettä lämmitin, hän istui verannalla ja poltti tupakkaa taukoamatta.Vein hänelle muistikirjan ja kynän. Hän tarttui niihin mikä oli todella hienoa. Onnittelin itseäni: normaalius voittaa, koska se on elämän puolella. Viheltelin kun menin hakkaamaan puita takkaa ja hellaa varten.

Olen nyt kuunnellut viikon verran radiokeskustelua joka onneksi ei ole käsitellyt ”romantiikan heinäkuuta” joka olisi tuntunut juuri nyt aika sietämättömältä. Ohjelmassa Juha Varto, filosofi, ja Liisa Veenkivi, toimittaja, keskustelivat tänään todellisuudesta. Kesäkohtaus tuli mieleen, siitä on kauan ja sen ytimessä oli selvästi kahden ihmisen erilainen todellisuus.

On erittäin hyvä että olemassaolon keskeinen teema tulee esiin myös loogis-rationaalisessa mielessä, ei pelkästään kertomuksena. Varto on tavattoman hyvä perustelija ja pitäytyy määritelmissä, mutta ei pönkitä niitä nimillä että se ja tämä on ilmoittanut asiasta sitä ja tätä. Varto oli valinnut vaikeamman tien: hänen oli itsensä otettava se todellisuus-teema käsiinsä ja tarkasteltava sitä joka puolelta.

Veenkivi esitti välissä näennäisen herttaisia kysymyksiä enkeleistä ja muista olennoista ja niiden todellisuudesta. Ohjelmassa syntyi luja konstruktio, joka haarautui sinne ja tänne, mutta pysyi muodottomuudessaan käsitettävänä.

En pääse yläkertaan etsimään yhtä Varton kirjaa joka kyllä on siellä. Siis ainakin yksi, saattaa olla myös joku antologia, muistelen, jossa hänen joku artikkelinsa on. Nyt kun kipsi on pois sormien ympäriltä kykenen kirjoittamaan taas ja pitämään käsissäni helpommin ohuita kirjoja. Ohuet kirjat ovat maukkaimpia, koska niiden tavara on tiivistä.

Hypin skuutterin kanssa eteisen kirjahyllyn viertä ja yhtäkkiä silmä osui siihen kirjaan jota etsin keväällä kun runoilija Anselm Hollo kuoli. Kirjan kannessa on Johanna Druckerin maalaus. Eilen mietittiin kuvaa, kun ystävä oli kylässä: mitä akvarelli esittää. Ystävämme sanoi että lintuja, minä sanoin että kaloja. Niinpä Lidia käveli keskelle lattiaa ja sanoi painokkaasti MIAU. Se ratkaisi senkertaisen todellisuus-ongelmamme: Lidia söisi niistä kummatkin.

Hollon kirjan nimi on Finite Continued (Blue Wind Press, Berkeley/1980) ja se on paljon parempi kuin muistinkaan.

Nyt kun tekijänoikeuslaki tulee eduskunnan käsiteltäväksi, aion käyttää sitaattioikeuttani ja kirjoittaa tähän yhden runon, joka on aivan yhtä validi kuin melkein mikä tahansa sitaatti kuumana kesäpäivänä:

hard as nails

hard as nails we are not

& there are no exceptions

but fragile as ”some strange melodious bird”

singing one continuous strain

in which one thought is expressed

deepening in intensity as it evolves in progress

”like wellcome already overshadowed

with coming farewell”

Sain ystäväni saunaan, pesin hänet kuin minkäkin pikkuvauvan, kuivasin, kampasin sotkuiset hiukset. Kaadoin hänen päälleen ämpärillisen kylmää järvivettä lopuksi. Ei hän kiljaissut, mutta loi syrjäsilmin katseen, jossa oli pilkahdus.

Viikkoa ennen juhannusta löysin sen muistivihon. Se oli lehtipinkan välissä. En ollut ikinä katsonut mitä siinä oli. Vihkon ensimmäisellä sivulla oli kirjoitusta. Teksti kulki pitkin ja poikin sivua, yhdestäkään sanasta ei saanut selvää.

Mutta ehkä olin kuitenkin katsonut sitä, viestiä ei ollut tai se oli salattu tai se oli jonkun hullun tekstiä. Käsittääkseni silloinen ystäväni samoin kuin minä itsekin olemme edelleen olemassa. Olisin kuullut jos hän olisi kuollut. Jos minä olisin kuollut niin hän olisi ehkä tullut hakemaan vihkonsa.

Tai ehkä se sekasotku ensimmäisellä sivulla oli vain merkityksetön episodi ja hänen elämäänsä tuli jokin toinen suunta. Olemassaolo tai ei, mutta kysymys taitaa olla järjetön.