Romua

Minulla on hammaslääkärifobia. Se on sellainen pysyvä tila jota ei voi traumaterapoida eikä leikata irti pois aivoista. Tila ei ole kauhean paha koska kykenen menemään kuitenkin lääkäriin – sitä tarvetta tulee pula-ajan sekundana jatkuvasti. Siis kun ei ollut ruokaa tarpeeksi heti sodan jälkeen.

Musta pörssi taas oli taloudellis-eettis-juridinen ongelma isolle osalle suomalaisia. Itse en vauvana voinut juuri vaikuttaa olosuhteisiin. Mutta sodanvastainen ihminen minusta tuli muun muassa rikkonaisten hampaiden vuoksi.

Heinäkuun 1. päivänä oli hammaslääkäriaika iltapäiväksi. Ajattelin että nyt pitää unohtaa koko tyhmä fobia ja läksin siis hurvittelemaan ferrarinpunaisella Jopollani kirjastoon. Pääsin vauhtiin, mutta jo pihalla tuli äkkipysäys.

Hiekkaa osui takapyörän alle, oli kiirus päästä suojaan pelolta enkä keskittynyt ympäristöön. Jälkikäteen on sitten mukava psykologisoida että voisi kuunnella päätään tarkemmin ja pitää hammaslääkäripäivät ihan omassa lokerossaan, keskittyä pelon läpi menemiseen ja pitkän illan lääkäristä toipumiseen. Lääkäri on mukava ja tietää mitä tekee, mutta rationalisointi ei tässä oikein toimi.

Kaaduin päistikkaa vasten metallista siivoustelinettä, pää osui sen reunaan. Pää oli onneksi kypärässä. Mieleen nousee nytkin jylisevä Vesa-Matti Loirin tulkinta Pentti Saarikosken runosta ”Nyt pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä/ jos kävisikin kalpaten sotatiellä!” kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Valtakunta vuodelta 1967. Olen kuullut että älppäriä ei saa enää mistään. En aio panna omaani myyntiin, vaikka sitä on kinuttukin ja vaikka levysoittimeni on romuna.

Nyt miltei kaksi viikkoa ja kahden sairaalan jälkeen olen kipsattuna (vasen ranne, kumpikin kyynärpään ohittava luu irtipoikki) ja ortoosissa (vasemman polven alapuolella höttöiseen luuhun naulatulla titaanilevyllä varustettuna: kaikkea nuo medisiinari-inssit keksivätkin!) aika pöllämystyneenä yrittämässä opetella sisä-skuutterin kanssa pyörimistä. Pitää oppia tekemään piruetteja oikean jalan ja käden avulla.

Mutta siis myös muut luut kuin hampaat ovat romuna. Ei ollut aavistustakaan siitä että olivat siinä tilassa. Ruumiini on pettänyt minut!

Minun on nyt kiitettävä kaikkia Vaasan keskussairaalan lääkäreitä, kirurgeja, kandeja, fysioterapeutteja, hoitajia, siivoojia, kokkeja, astianpesijöitä ja vahtimestareita ynnä ambulanssikuskeja ja keskussairaalan jälkeen kaupunginsairaalan vastaavia hienoja ihmisiä hyvästä hoidosta.

Olen edelleen aika lailla kivusta sekaisin joten mielikuvat eivät ole mitenkään vielä selviä. Muistan kyllä muutamaan otteeseen raivonneeni, syytä en muista. Ainut tekosyyni on kipu, joten anteeksi!

Tulinpa tutustuneeksi hoitotakuuseen (?) ja miettineeksi tulevaa lainsäädäntöä sieltä sairaalasängyn pohjalta. Erikoissairaanhoito on erinomaisella tolalla. Olisipa ennaltaehkäisyyn käytetty enemmän varoja ja aikaa. Ehkä sillä ei minun kohdallani olisi voittanut mitään koska olen pula-ajan lapsi. Hmm. Historia on minut tuominnut?

Mutta tulinpa tietämään, että kukaan ei kuitenkaan kohdellut minua kuin romua. Kiitos!