Isänmaan kieli

Tämän jutun nimi voisi olla vaikka isänmaa. Mutta väistämättä tulen lukeneeksi maata kirjallisuuden silmin. Tai kirjallisen kulttuurin silmälasien läpi. Päätekijöitä ovat tietenkin kirjailijat ja heidän tuotantonsa.

Löytyi ihan alkajaisiksi runokin nimeltä Isänmaa, J.K. Ihalaisen ja Sándor Vályin esittämänä.

Sen voi kuulla täällä. Mutta sitten siellä Tampere-talossa oli Vaasasta henkilö, jota YLEn TV-selostaja itsenäisyyspäivänä kutsui ”aika vähän tunnetuksi kirjailijaksi”: Ralf Andtbacka. Hän oli LittFestin alkuaikoina järjestämässä Vaasan kaksikielisiä festareita. Selostajan ilmaisu oli mielenkiintoinen. Ehkä se johtuu siitä, että häntä ei ole suomennettu. Sen sijaan toinen Österbottenista kotoisin oleva, Peter Sandström, oli tunnetumpi koska häntä on suomennettu?

Kävin kirjastossa hakemassa Marko Tapion Arktinen hysteria I, osaa II ei kirjastosta löytynyt. Kirjastovirkailija ei ollut Marko Tapiosta koskaan kuullutkaan. Onko mahdollista että Marko Tapiota ei ole koskaan käännetty ruotsiksi? Kirjailijoiden tunnetuksi tuleminen taitaa olla vaikeaa maassa jossa on kaksi virallista kieltä. Yleisöjäkään ei ehkä löydy niin paljon kuin muuten voisi.

Siis koko valtakunnan määrässä, kirjakaupoista on tullut krääsäkauppaa eikä Suomalaisesta kirjakaupasta löydä hyviä kirjoja, vaikka kieli olisi oikeakin. Vain niitä joita kirjakauppias ajattelee tulevan myydyksi. Pokkareita ja dekkareita.

Vaasan ensimmäisiä LittFestejä luotsasi runoilija Ralf Andbacka. Muistan taiteiluni Tritonian tiedekirjastoon marraskuun jäätä pitkin alas. Kirjailijatkin olivat vähän ihmeissään että missä ovat. Ehkä Vaasassa ei kovin usein kokoonnuta muutenkaan. Tritonia oli kaunis ja uusi rakennus, melkein meren rannassa. Maarit Verronen oli läsnä ensimmäisissä festareissa ja rupesi puhumaan minun kanssani. Sittemmin kuulin että hän on Keskipohjanmaalta kotoisin.

Olin kirjoittanut jo silloin muutamasta Verrosen kirjasta. Pidin niistä. Mutta takaraivossa naksutti, että en esittele itseäni, hän saattaisi muistaa kirjoittamani, eikä kriitikon tarvitse olla tunnettu. Kirjailija sitä tarvitsee, tarpeen tulla luetuksi, koska mitä mieltä on muuten julkaista mitään.

Paneelikeskustelut olivat uuvuttavia. Kuulosti siltä että sekä järjestäjät että vieraat olivat valmistaneet puheenvuoroja eikä niissä ollut niin kutsuttuja irtiottoja. Keskusteluiden väliajalla pihalla matkalla ruokalaan oli keskustelua kirjailijoiden kanssa siitä, kumpi kirjallinen kieli, suomi vai ruotsi, selviävät tulevaisuuteen asti. Se oli niin kauan sitten, että kustannustalojen osto- ja myyntiliikennettä ei ollut vielä tapahtunut.

Tuskin oli kirjailijoita jotka olisivat menettäneet kustantajansa kesken kaiken. Siis ilman että heidän tekstinsä olisivat muuttuneet yhtäkkiä kelvottomiksi. Nyt heitä ilmeisesti jo on. Ja joka tapauksessa kirjailija-blogit ja varsinkin runoilijoiden ovat tulleet ilahduttavan monilukuisiksi. Minusta henkilökohtaisesti olisi mukavampaa lukea kaikkia kirjoja paperilta, mutta se ei ole enää mahdollista.

Yksi merkillisimmistä kirjailijakohtaloista on Hannu Helinin runoilijanura. Muistan lukeneeni ja ostaneenikin hänen kirjojaan kun hän oli nuorempi. Ei hän kovin paljon minua vanhempi ole, mutta on kuitenkin. Sitten hänen nimeään ei enää näkynyt lehdissä pitkään aikaan. Yhtäkkiä hän tuli vastaan runoblogissaan, joka on lukemisen arvoinen: Work in Progress. Runouden suhteen olen valitettavasti diletantti, luen, mutta niistä on vaikea puhua, pidän, mutta pitämystäni on vaikea perustella.

Helin on mielestäni hieno runoilija. En ymmärrä miksi hänen julkaistujakaan runojaan ei juuri edes arvostella enää. Tiedän kyllä että kriitikoita on potkittu urakalla ulos lehdistä, olen yksi heistä. Mutta en ole koskaan arvioinut runoutta, siis sanomalehdissä, kun en osaa. Se on henkilökohtainen ongelmani, josta edelleen yritän päästä eroon.

Ulkona marraskuun viimassa hytisevä kirjailijoiden ja kirjallisuuden ystävien epävirallinen paneeli ei päässyt täyteen yhteisymmärrykseen Suomen kirjallisuuden kielistä. Suomen kirjallisuudelle toivoimme lisää lukijoita Venäjän Karjalasta. Sittemmin on tullut se käsitys, että karjalaisuus alkaa olla menetetty identiteetti sielläpäin. Sitten ajateltiin että suomenruotsalainen kirjallisuus voisi saada lisää lukijoita Ruotsista. Joku väitti siihen, että ruotsalaiset eivät ymmärrä suomenruotsalaista kulttuuria eivätkä elämänpiiriä. Sitä samaa sanoi joskus Finlandia-palkintonsa aikoihin pohjalaisrunoilija Gösta Ågren.

Pienet kielet ovat varmasti vaikeuksissa. Kirjallisuus olisi tärkeä asia ihmisten identiteetin ylläpitäjänä, mutta lukevatko ihmiset edelleen?

Pääsin alun vaikeuden jälkeen vauhtiin Marko Tapion kirjan kanssa. Tänään sain käsiini myös kakkososan. Kirja on jäänyt minulta lukematta. Se on ilmestynyt vaellusvuosieni aikana eikä ole tullut jostain syystä eteeni aiemmin.

Koska Marko Tapio on jo kuollut, hänen kirjojaan ei tule enää ilmestymään. Hänen veljensä, kirjailija Harri Tapperkin jo kuoli. Samoin kuoli kolmas veli Kain Tapper, kuvanveistäjä. Tulin ajatelleeksi Harri Tapperin puhetta radiosta kuunnellessani miten noin lahjakas veljessarja on mahdollinen. Sitä on kai mahdoton selittää, luulisin että kolmasosa on perimää, kolmasosa ympäristöä ja viimeinen kolmasosa tuntematon tekijä.

Ehkä Arktinen hysteria kertoo minulle siitä jotain lisää. Ainakin tekstissä on koski ja muistan veljesten vastustaneen oman koskensa patoamista joskus 1970-luvulla. Vai mahtoiko se olla vielä myöhemmin? Mutta syy vastustukseen oli pätevä: veljekset menettäisivät luomiskykynsä, ellei koski ole talon vieressä. Oikeudessa sitä ei tietenkään hyväksytty.