Jääkuori ja torakka

Kummallista kyllä ihminen ei jähmety vaikka kaiken ulkona peittää jääkuori. Mielelläni silti tähän aikaan vuodesta panisin takkaan tulen ja istuisin jakkaralla tulen ääressä. Siinä voisi olla muitakin ihmisiä.

Sellaista kuuluu sieltä ja täältä että suomalaiset olisivat hyytymässä, mutta se on kai lähinnä politiikkaa. Pääsin liukkaalta jäältä turvaan hissiin ja sinne tuli mukaan afrikkalainen nainen. Puhui tottakai suomea. Hymyili kun sanoin että tulee talvi. Piti hissiä auki kun yritin saada ovea pysymään kepilläni. Sitten hän lähti kevyesti.

Hänen on täytynyt olla minua paljon nuorempi. Tai sitten hän on elänyt parempaa elämää. Ehkä hänellä on paljon lapsia ja se on saanut elämän tuntumaan joltakin kaukana kotoa.

Tai ehkä tämä on hänen kotimaansa. Toivon että tuntee olevansa kotonaan, helppoa se ei varmasti ole.

Olen pari päivää lukenut Nadine Gordimerin tarinakokoelmaa nimeltä Beethoven was one-sixteenth black (Beethoven oli 1/16-musta). Kun näin otsikon halusin sanoa kaikille lukijoille, että ihonväriltään mustien ihmisten perimään ei kuulu kuurous.

Sain kirjan loppuun viime yönä. Eilen oli peräti hilpeä tarina luettavana. Siinä kirjailija tekee kiivaasti töitä saadakseen valmiiksi tutkimuksen Kafkan päiväkirjoista valmiiksi. Kirjailijan nimeä ei mainittu, mutta varmaan hän olisi voinut olla etelä-afrikkalainen kirjailija. Eräänä aamuna hän istahtaa italialaisen näytöllä varustetun kirjoituskoneen ääreen, kun jokin saa hänet kiinnittämään katseensa näytölle. Liikkuiko siellä iso kirjain omia aikojaan? Kirjailija puhdisti silmälasinsa.

Musta ja kiiltävä jatkoi vaelteluaan näytöllä. Minulla oli aikoinaan ystävä, jolla oli Olivetti-niminen sähkökirjoituskone, jossa oli muutaman rivin näyttö. Olen kirjoittanut sillä pelillä vähän matkaa, joten tiedän että ylimääräisestä liikkeestä saattaa tulla jopa sydänkohtaus, jos se tulee äkkiarvaamatta. Ja jos on syventynyt kirjoittamiseensa. Elettiin aikaa ennen tietokoneita.

Silmälasit olivat kirkkaat. Ne tarkentuivat koppakuoriaiseen, jonka nimi on torakka. En usko että ne ovat Etelä-Afrikassa russakoita. Toisaalta en voi olla siitä varma, koska Gordimerin vanhemmat olivat latvianjuutalaisia ja muuttivat Etelä-Afrikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Minulla on muistikuva, että maa olisi ollut silloin Venäjän vallan alla niin kuin Suomikin oli. Rus-sana kai viittaa punaiseen niin kuin karjalaisessa laulussa Ruskie neitsyt. Suomessa sanotaan ruskeata ruskeaksi eikä punaiseksi. En tunne baltti-kieliä. Mutta ne ovat kyllä indoeurooppalaisia kieliä toisin kuin viro ja suomi tai karjala. Tai liivi oli.

Setukaisilla on vielä omanlaisensa ugri-kieli, he elävät jossain lähellä Peipsijärveä. Venäjän raja on siinä aivan lähellä. Menee heidän maansa läpi, mutta rajariitaa ei ole sovittu. Minulla on C-kasetti jossain yläkerrassa, johon joku on äänittänyt setukaisten musiikkia. Kannessa on kuva vanhoista naisista värikkäät venäläistyyppiset vaatteet päällään. Mutta kaikkiaan: en ole ikinä tavannut elävää russakkaa, sen sijaan torakoita olen.

Ilmatiiviisti suljetun näytön sisällä oleva otus on englanniksi ”a roach” eli ”a cockroach”, ja niitä olen tavannut New Yorkissa kaikkialla missä olen ollut yötä. Ne olivat kiiltävän mustia. Kun sammutti valon, rupesi kuulumaan naps-naps, kun ne pudottautuivat katosta sängyn päälle.

Kirjailija risti otuksen tietysti Gregoriksi. Olisin itse varmaan alkanut viikon kuluessa jo samaistua Gregoriin, kenties olisin pienentänyt itseni aivan siihen näytölle ja ajatellut että teenpä sitten elämäntyöni näytöllä. Kirjailijan puhelimitse tavoittama ystävä, joka ei uskonut torakan olemassaoloon, sanoi kuitenkin kirjailijalle, että varokin ettei se muni sinne. Kirjailija sanoi että sen nimi on Gregor.

Kirjailija soitti vähän joka puolelle ja yritti saada apua. Kirjoituskoneen ohjekirja ei kertonut miten näytön saa puretuksi osiinsa. Kirjailijan nuori naapuri tuli hälytyksen saatuaan katsomaan, koska ei ollut mitenkään mahdollista että pienen näytön sisällä elää torakka. Nuori naapuri uskoi nähtyään. Joku toinen olisi varmasti vakuuttunut, että ei naapuri kirjailija ole, vaan jonkinlainen maagikko.

Naapuri löysi viimein pienen pienet ruuvimeisselit ja tongit ja muut työkalut optikon työhuoneesta, siis lainasi. Sitten hän alkoi ilman ohjekirjan apua purkaa näyttöä.

Tiedän että en saa panna tähän spoileria. En tiedä onko Gordimerin kirja suomennettu ja joka tapauksessa olen usein huomannut että novellikokoelma englanniksi ei välttämättä ole sama, siis sisällä samoja kertomuksia kuin suomeksi. Tämä opus on Bloomsbury-kustannustalon julkaisu vuodelta 2007. Gordimer on julkaissut paljon kertomuksia, samoin esseitä.

Toinen Afrikassa pitkään elänyt nobelisti, Doris Lessing, juuri kuoli. Hieno kirjailija mutta aivan erilainen kuin Afrikassa pysytellyt kollegansa. Gordimer on syntynyt vuonna 1923 ja siis täytti jo 90 vuotta. Tarinat kulkevat vuosikymmenestä toiseen vaivattomasti. Gordimer sai Nobel-palkintonsa 1991.

Tuli mieleen Kornei Tšukovskin kirjoittama runo Torakka. Sitä on esittänyt Radioateljee, mutta minulla on hämärä muistikuva jonkun ylioppilasteatterin tms. esitys samasta runosta. Joka tapauksessa olen ollut tietoinen venäläisen kirjallisuuden ja torakoiden yhdistelmästä jo kauan. Ehkä Nadine Gordimerin vanhemmat osasivat myös venäjää ja lukivat lapselleen runon?

Joka tapauksessa torakoiden olemassaolo on optimistinen asia. Ne ovat tiettävästi ainut hieman korkeammalla evoluution tikapuilla istuvia otuksia, joihin radioaktiivinen säteily ei juuri vaikuta. Ei ole pakko puhua kylmän sodan vuosien kauhun tasapainosta, voi vaikka ajatella Fukushiman ydinlaitosta, joka on nähtävästi epästabiili vielä aika kauan.

Elämää saattaa olla lopullisen kaaoksen jälkeen jossain muodossa. Sen pitäisi kai riittää meille? Ulkona myrskyää koko ajan. Kuljin mieheen nojaten lasinkirkkaiden jääteiden läpi kauppaan ja todistin uuden myrskyn tulon. Ellei uudelleen lämpene, ihmiset saavat pian luistella.