Lukemista jouluksi

Radiosta kuulin että eivät ihmiset enää kuulu pitäjäseuroihin ja sitä myötä eivät myöskään lue joululehtiä. Muistan itse, kuinka hartaasti luettiin joulun aikana kaikki mahdollisia jouluksi tulevia lehtiä.

Niitä oli paljon. Tavalliset sanomalehdet julkaisivat paksuja joululukemistoja, joissa oli kertomuksia, runoja, esseitä, kritiikkejä – kaikki aivan vain sen takia, että lehdet eivät ilmestyneet joka päivä (ainakaan maalla) ja koska erityislehdet halusivat muistaa asianharrastajia kuluneesta vuodesta. Ja pyhät olivat pitkiä.

Isälle tuli esimerkiksi historiallinen aikakauslehti, joka oli täynnä mitä kummallisimpia tekstejä uusista historiantutkimuksen käänteistä. Erityisen innostunut olin pitkistä reportaaseista, joissa kerrottiin milloin missäkin päin maailmaa löytyneistä raunioista ja ankarissa olosuhteissa työskentelevistä arkeologeista. Pentti Saarikoski runoili sittemmin että ”Tule kuopasta ylös, arkeologi!” ja Muksut tekivät runoon sävelen.

Kai Saarikosken mielestä arkeologi on itse muuttunut muumioksi oltuaan ikuisuuden pimeässä kaivannossa. Vaikka runoilija itse kyllä oli varmasti lukenut paljon pölyisiä kirjoja ja pölyisiä kieliä, joista hän sitten suomensikin joitakin. Ainakin Odysseia on yläkerran kirjahyllyssäni, P.S.:n suomentama.

Isä oli opiskellut arkeologiaa ja ollut kaivamassa Pompeijia esiin yhden kesän ajan. Niinpä luin hänen kanssaan niitä sankarimatkailijoiden tarinoita. En ollut niinkään kiinnostunut pääsemään hänen mukaansa Pompeijiin, se on vain Italiassa, mutta sen sijaan Kaksoisvirtain maassa olisi ollut vaikka minkälaisia raunioita tutkittavana. Isä kyllä yritti. Mutta Unesco oli se taho joka kaivauksia silloin – ja varmaan vieläkin – rahoitti, eikä isää valittu kaivauksiin Kaksoisvirtainmaahan.

Nyt isä olisi taatusti ollut epätoivoinen Kaksoisvirtainmaan tilanteesta. Siellä on sodittu ties kuinka kauan eikä kukaan ole varmaan tarkistanut mitä kaikkea muinaisessa Niniven kaupungissa on jo tuhoutunut. Sodan alkuvaiheessa museot ryöstettiin järjestelmällisesti. Tuskin kaikkea siitä korvaamattomasta tavarasta on saatu enää takaisin.

Kaiken lisäksi Turkki otti ja patosi vuorilta alas syöksyvät vedet ja kahdesta virrasta, Eufratista ja Tigriksestä ei ole enää kastelemaan alangon viljelysmaita. Isä olisi miettinyt mistä hän ja hänen arkeologinperheensä saavat sitten enää sapuskaa. Enemmän vielä hän olisi huolestunut siitä, että siellä jo valmiina olleet ihmiset köyhtyvät ja kurjistuvat.

Äidille tuli Parnasso jonka joulunumero oli paksu kuin kirja. Lisäksi tuli Suomalainen Suomi, joka taitaa olla sama lehti kuin Kanava, mikäli sitä vielä julkaistaan. Suomalainen Suomi oli tylsä, mutta

Parnassossa oli lukemista pitkälle kevääseen.

Istuin juuri syömässä voileipää ja lukemassa entisen ammattiliittoni lehteä Meteliä. Se on teatterilaisten lehti, mutta liittoon kuuluu muitakin, esimerkiksi tanssijoita. Opiskelutoverini Marjo Kuusela, joka oli minua vuotta alemmalla kurssilla Tampereen yliopiston Draamastudiossa, käy lehdessä läpi tanssin maailmaa 1960-luvulta lähtien.

Siinä on huima kaari. En ole nähnyt hänen mainitsemiaan esityksiä kuin joitakin. Tampere ei ollut erityinen tanssikeskus. Meillä kävi Draamastudiossa opettamassa Ruth Matso, joka oli järjestänyt oppitunnit maanantaiaamuiksi. Koko liikuntatunteja harrastava porukka kiroili ajankohtaa, mutta kävi.

Ruth Matso joutui opettamaan suurinta osaa meistä kuin keitä tahansa opiskelijoita. Liikunnasta ei tietoakaan. Suurin osa meistä ei ollut asunut lähelläkään minkäänlaista tanssin opetusta, liikunnan opetus oli pesäpalloa ja hiihtoa. Radiosta kuulin että ehkä tanssijat saavat oman talon. Mutta se tulee olemaan tietenkin Helsingissä. Opiskelukaverini Marjo on varmaan tyytyväinen. Kyllä minäkin rakastan tanssia.

Eikä Draamastudiotakaan ole. Koulutuspolitiikka oli sellaista, että Helsingissä päätettiin ettei Pirkanmaalla tarvita omaa koulua, koska Helsinki pystyy vastaamaan koko maan tarpeeseen. En minä erityisesti Helsinkiin olisi halunnut koskaan, mutta varmaan siellä edelleen on töitä kaikenlaisille komeljanttareille. En tiedä mahtaako muualla olla.

Taidealan koulutus halutaan edelleen ajaa alas, koska niissä opiskelevat ihmiset eivät työllisty. Se on viime aikoina ollut tärkein asia. Työllistymistä halutaan, vaikka harvemmin kuvataiteilijalla on palkkatyöpaikka, ainakaan vakinainen sellainen. Yleissivistystä ei kannata tukea korkeakoulutuksessa, koska tekniikan ja talouden alueella luovista ajatuksista ei kuitenkaan olisi mitään käyttöä.

Tekniikka ja talouskaan eivät kannata, koska Nokiakin lopetti, vaikka kuinka vei tehtaita Kiinaan.

Lahden ja Kankaanpään kuvataideosastot lopetetaan. Niistä ei ole Suomelle mitään hyötyä ja Suomi on kriisissä. Olen miettinyt pääni puhki, miten kriisitietoisuuteen kasvetaan ilman että kaikki tulevat säikyiksi.

Kriisit tarkoittavat potkuja vähintään. Nyt potkuja tulee kuvataiteilijoille, jotka opettavat.

Isän suku on kotoisin Nurmosta. Nurmoo-seuran kustantama Nurmon joulu tuli muutama päivä sitten. Siinä on paljon lukemista ja lukemiset tuovat mieleen ne joulut mitkä olen viettänyt sukutalossa. Enää niitä jouluja ei tule. Suku meni poikki ja katki, kun vanhimmat kuolivat.

Olen katsellut vanhoja kuvia lehdessä, miettinyt keitä ne ihmiset olivat. Suunnilleen kaikki olivat sukua ennen. Muutama vuosi sitten olin viikon verran siellä entisessä yhteisessä talossa, pyöräilin kirkolle, katsastin kirjaston.

Kaupan jonossa tuli vanha täti sanomaan käsipäivää, sanoi asuvansa nyt kirkolla, mutta ennen siinä meitä lähellä. Olin yhtenä kysymysmerkkinä. Täti hymyili ja sanoi että ”Ekkös sinoo niitä luoman

varren flikkoja?”. Oli myönnettävä.

Sukunäölleen ei taida voida mitään. Tädit ovat sitä paitsi tarkkanäköisiä. Tämä on saattanut olla pikkuserkku tai kääpiöserkku kaiken lisäksi. Ja miksen minä kehdannut kysyä hänen nimeään?