Radiosta kuulin että eivät ihmiset
enää kuulu pitäjäseuroihin ja sitä myötä eivät myöskään
lue joululehtiä. Muistan itse, kuinka hartaasti luettiin joulun
aikana kaikki mahdollisia jouluksi tulevia lehtiä.
Niitä oli paljon. Tavalliset
sanomalehdet julkaisivat paksuja joululukemistoja, joissa oli
kertomuksia, runoja, esseitä, kritiikkejä – kaikki aivan vain sen
takia, että lehdet eivät ilmestyneet joka päivä (ainakaan maalla)
ja koska erityislehdet halusivat muistaa asianharrastajia kuluneesta
vuodesta. Ja pyhät olivat pitkiä.
Isälle tuli esimerkiksi historiallinen
aikakauslehti, joka oli täynnä mitä kummallisimpia tekstejä
uusista historiantutkimuksen käänteistä. Erityisen innostunut olin
pitkistä reportaaseista, joissa kerrottiin milloin missäkin päin
maailmaa löytyneistä raunioista ja ankarissa olosuhteissa
työskentelevistä arkeologeista. Pentti Saarikoski runoili
sittemmin että ”Tule kuopasta ylös, arkeologi!” ja Muksut
tekivät runoon sävelen.
Kai Saarikosken mielestä arkeologi on
itse muuttunut muumioksi oltuaan ikuisuuden pimeässä kaivannossa.
Vaikka runoilija itse kyllä oli varmasti lukenut paljon pölyisiä
kirjoja ja pölyisiä kieliä, joista hän sitten suomensikin
joitakin. Ainakin Odysseia on yläkerran kirjahyllyssäni,
P.S.:n suomentama.
Isä oli opiskellut arkeologiaa ja
ollut kaivamassa Pompeijia esiin yhden kesän ajan. Niinpä luin
hänen kanssaan niitä sankarimatkailijoiden tarinoita. En ollut
niinkään kiinnostunut pääsemään hänen mukaansa Pompeijiin, se
on vain Italiassa, mutta sen sijaan Kaksoisvirtain maassa olisi ollut
vaikka minkälaisia raunioita tutkittavana. Isä kyllä yritti. Mutta
Unesco oli se taho joka kaivauksia silloin – ja varmaan vieläkin –
rahoitti, eikä isää valittu kaivauksiin Kaksoisvirtainmaahan.
Nyt isä olisi taatusti ollut
epätoivoinen Kaksoisvirtainmaan tilanteesta. Siellä on sodittu ties
kuinka kauan eikä kukaan ole varmaan tarkistanut mitä kaikkea
muinaisessa Niniven kaupungissa on jo tuhoutunut. Sodan alkuvaiheessa
museot ryöstettiin järjestelmällisesti. Tuskin kaikkea siitä
korvaamattomasta tavarasta on saatu enää takaisin.
Kaiken lisäksi Turkki otti ja patosi
vuorilta alas syöksyvät vedet ja kahdesta virrasta, Eufratista ja
Tigriksestä ei ole enää kastelemaan alangon viljelysmaita. Isä
olisi miettinyt mistä hän ja hänen arkeologinperheensä saavat
sitten enää sapuskaa. Enemmän vielä hän olisi huolestunut siitä,
että siellä jo valmiina olleet ihmiset köyhtyvät ja kurjistuvat.
Äidille tuli Parnasso jonka
joulunumero oli paksu kuin kirja. Lisäksi tuli Suomalainen Suomi,
joka taitaa olla sama lehti kuin Kanava, mikäli sitä vielä
julkaistaan. Suomalainen Suomi oli tylsä, mutta
Parnassossa oli lukemista pitkälle
kevääseen.
Istuin juuri syömässä voileipää ja
lukemassa entisen ammattiliittoni lehteä Meteliä. Se on
teatterilaisten lehti, mutta liittoon kuuluu muitakin, esimerkiksi
tanssijoita. Opiskelutoverini Marjo Kuusela, joka oli minua
vuotta alemmalla kurssilla Tampereen yliopiston Draamastudiossa, käy
lehdessä läpi tanssin maailmaa 1960-luvulta lähtien.
Siinä on huima kaari. En ole nähnyt
hänen mainitsemiaan esityksiä kuin joitakin. Tampere ei ollut
erityinen tanssikeskus. Meillä kävi Draamastudiossa opettamassa
Ruth Matso, joka oli järjestänyt oppitunnit
maanantaiaamuiksi. Koko liikuntatunteja harrastava porukka kiroili
ajankohtaa, mutta kävi.
Ruth Matso joutui opettamaan suurinta
osaa meistä kuin keitä tahansa opiskelijoita. Liikunnasta ei
tietoakaan. Suurin osa meistä ei ollut asunut lähelläkään
minkäänlaista tanssin opetusta, liikunnan opetus oli pesäpalloa ja
hiihtoa. Radiosta kuulin että ehkä tanssijat saavat oman talon.
Mutta se tulee olemaan tietenkin Helsingissä. Opiskelukaverini Marjo
on varmaan tyytyväinen. Kyllä minäkin rakastan tanssia.
Eikä Draamastudiotakaan ole.
Koulutuspolitiikka oli sellaista, että Helsingissä päätettiin
ettei Pirkanmaalla tarvita omaa koulua, koska Helsinki pystyy
vastaamaan koko maan tarpeeseen. En minä erityisesti Helsinkiin
olisi halunnut koskaan, mutta varmaan siellä edelleen on töitä
kaikenlaisille komeljanttareille. En tiedä mahtaako muualla olla.
Taidealan koulutus halutaan edelleen
ajaa alas, koska niissä opiskelevat ihmiset eivät työllisty. Se on
viime aikoina ollut tärkein asia. Työllistymistä halutaan, vaikka
harvemmin kuvataiteilijalla on palkkatyöpaikka, ainakaan vakinainen
sellainen. Yleissivistystä ei kannata tukea korkeakoulutuksessa,
koska tekniikan ja talouden alueella luovista ajatuksista ei
kuitenkaan olisi mitään käyttöä.
Tekniikka ja talouskaan eivät kannata,
koska Nokiakin lopetti, vaikka kuinka vei tehtaita Kiinaan.
Lahden ja Kankaanpään
kuvataideosastot lopetetaan. Niistä ei ole Suomelle mitään hyötyä
ja Suomi on kriisissä. Olen miettinyt pääni puhki, miten
kriisitietoisuuteen kasvetaan ilman että kaikki tulevat säikyiksi.
Kriisit tarkoittavat potkuja vähintään.
Nyt potkuja tulee kuvataiteilijoille, jotka opettavat.
Isän suku on kotoisin Nurmosta.
Nurmoo-seuran kustantama Nurmon joulu tuli muutama päivä
sitten. Siinä on paljon lukemista ja lukemiset tuovat mieleen ne
joulut mitkä olen viettänyt sukutalossa. Enää niitä jouluja ei
tule. Suku meni poikki ja katki, kun vanhimmat kuolivat.
Olen katsellut vanhoja kuvia lehdessä,
miettinyt keitä ne ihmiset olivat. Suunnilleen kaikki olivat sukua
ennen. Muutama vuosi sitten olin viikon verran siellä entisessä
yhteisessä talossa, pyöräilin kirkolle, katsastin kirjaston.
Kaupan jonossa tuli vanha täti
sanomaan käsipäivää, sanoi asuvansa nyt kirkolla, mutta ennen
siinä meitä lähellä. Olin yhtenä kysymysmerkkinä. Täti hymyili
ja sanoi että ”Ekkös sinoo niitä luoman
varren flikkoja?”. Oli myönnettävä.
Sukunäölleen ei taida voida mitään.
Tädit ovat sitä paitsi tarkkanäköisiä. Tämä on saattanut olla
pikkuserkku tai kääpiöserkku kaiken lisäksi. Ja miksen minä
kehdannut kysyä hänen nimeään?
