Kesäillan kuvia

Vaasan taidehalli on edelleen uhanalainen, ja luulen että eilen illalla, perjantaina, avajaisissa oli tunnelma, joka oli käsinkosketeltava sen toiveen puolesta että saataisiin säilymään taidehalli, jonka vaasalaiset taiteilijat ovat aikoinaan perustaneet. Olisi syytä.

Näyttelyiden avajaisissa käyminen on henkireikä. Tapaa silloin tällöin ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä jo parikymmentä vuotta. Näyttäytyjiä ei ole. Mutta väriä oli: kauniita itäaasialaisia, kun yksi heistä oli pannut pystyyn oman näyttelyn Ibis-galleriassa. Siinä oli viidakon ihmisistä otettuja värillisiä muotokuvia. Joku meloi suurella joella, jota ajattelin Mekong-joeksi. Se nyt vain sattuu olemaan joki, joka kuuluu nuoruuteeni, siihen sodanvastaiseen nuoruuteen. Vaikka sitä on edelleen mutta ei marsseiksi asti enää.

Sodasta on tullut vakiotilanne. Ajattelin sitä kun lehdissä on Normandian maihinnoususta. Silloin en ollut vielä syntynyt edes.

Vaasalainen toimittaja ja vaasalaisia.info -yhteisöllisen blogin ylläpitäjä Tapio Parkkari teki yhden näyttelyn pitäjän, Caroline Pippingin haastattelun. Hänen teoksensa oli 1001 Buddhaa. Videon voi katsoa täältä, mutta haastattelusta ilmenee että helsinkiläiset ainakin ovat nähneet tämän jo. 

Juuri Buddha-seinien keskellä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Siinä ei kaivannut erityisemmin puhekumppania vierelleen. Piti kääntyä pois, jos joku lähestyi.

Muita Taidehallin taiteilijoita olivat Jouni Airaksinen, Jyrki Heikkinen, Anni Rapinoja, Jaakko Rönkkö ja Miina Äkkijyrkkä. Ripustus oli sellainen, jota saattoi ajatella toistensa tuntevien taiteilijoiden tekemiksi, mutta olin iloinen kun huomasin että he ovat vähän joka puolelta Suomea. Ripustuksen selkeys ja rauhallisuus tarkoittaa vain sitä, että kuvataiteilijoilla on yhteinen kieli, eikä se johdu asuinpaikasta lainkaan.

Joukkotiedotusvälineet eivät juuri tunne muuta kuin Helsingin taidekaupunkina, joskus harvoin Tampereen ja Turun. Paikalliset lehdet eivät juuri enää näyttelyistä edes kirjoita. Sen vuoksi täältäkin ollaan viemässä jopa tätä taidehallia. Kukaan ei parkaise, ja me joita itkettää, meillä ei ole valtaa.

Yksi keskustelu koski lähestyviä ylioppilasjuhlia, mutta minä päihitin kaikki, koska menen 50-vuotisjuhliin. Kirjoitin 49 vuotta sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden ero verrattuna muihin johtui siitä, että myöhästyin paikkakunnalta muuton vuoksi vuodella. Joka paikkakunnalla ei sitä paitsi ollut saksaa pitkänä kielenä käyttäviä kouluja. Eikä sitä voinut katkaista vuotta ennen kirjoituksia.

Toinen siihen surullisesti ettei koskaan käynyt ylioppilaaksi asti, vaan meni töihin. Mutta sellaisista tulee itsetekemiään ihmisiä taatusti varmemmin kuin meistä, joiden päähän päntättiin edellisten sukupolvien idioottimaisuuksia, eikä niistä oikein kunnolla ole päässyt irti ikinä. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri ne idiotiat piti kaataa puolustuskyvyttömiin pieniin päihin. Kun menin kouluun, niin ensimmäisenä päivänä naisopettaja tukisti minua, koska en heti oppinut paikkaani rivissä. Opettaja oli niin fiksu, että rivit menivät pituusjärjestyksen mukaan. Vasta kun kaikki olivat rivissä, opettaja otti lehmänkellon ja kilisti sitä. Minua sen oli pakko tulla tarttumaan tukasta ja repiä.

Eikä ketään oltu vielä koulussa mitattu ja punnittu, saati että olisin osannut arvata olinko pitempi vai lyhyempi edellä seisovaa. Menin sinä päivänä kotiin ja sanoin etten mene enää kouluun.

Sitä paitsi vain osa ihmisistä käy lukion. Eikä koulutus merkitse suuriakaan kun ihminen yrittää päästä töihin. Ehkä sillä on silloin ollut merkitystä, kun ylioppilaat ovat iänkaiken sitten käveleskelleet raitilla ylioppilaslakki päässä. Vanhoissa Suomi-filmeissä se porukka on aina jossain vaiheessa näkösällä. Ja sen on ehdottomasti puhuttava eri tavalla kuin tavallisen rahvaan.

Niistä tuli kamreereja, kunnankirjureita, kansakoulunopettajia. Luulen että ne elivät herroiksi ja naisiksi ja saivat oikein palkkaakin, kun muu väestö taisi elää kädestä suuhun enimmäkseen. Sitä ajattelin kun katselin niitä Ibis-gallerian kuvia. Nuoret itäaasialaisnaiset näyttivät eksoottisilta kukilta tavallisen suomalaisjäykän yleisön keskellä. Asunnot olivat tyhjiä, puhtaita.

Poikkeuksia olivat aina ne taiteisiin kallistuneet yksilöt, jotka olivat hauskoja ja huvittavia poikkeuksia muuten kunnollisten ihmisten keskellä.

Kuva: Pirketta Levón

No olihan meillä valopilkkuna Miina Äkkijyrkkä. Ja koko joukkio rupesi puhaltamaan pilleihin siinä avajaisissa. Äkkijyrkkä vetäisi lehmien kutsuhuudon ja lauloi yhden virren. Sillä ihmisellä on isot keuhkot. Olen käynyt kävelyllä Uutelassa ennen kuin Äkkijyrkkä ja kyytöt häädettiin siitä liian läheltä hienoa Aurinkolahtea. Yritin puhua parin kissan kanssa, jotka olivat siinä maitotonkkatelineellä puoliksi unessa, mutta kun näkivät vieraan, ne tulivat siitä vilkkaasti alas ja viis veisasivat kissittelystäni. Nyt lehmätaiteilija sanoi että kaikki ne ammuttiin. Joku kysyi että eikö hukutettu.

Näyttelyn nimi on hyvä: WHERE are you from? Varifrån kommer du? MISTÄ tulet? Jos minä osaisin tehdä kuvia seinille asti, niin olisi pakko sanoa että en ole mistään kotoisin. Mutta ei se ole yhtään kummallisempi vastaus kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Sitä voi sitten miettiä että mistä kukin on kotoisin. Minun kotini on kieli. Mutta kyllä se on myös joitakuita maisemia ja joitakin ihmisiä. Tapahtumiakin kulkee joskus päässä kuin elokuvissa. Täällä itsekseen ollessa kuvia tulee silmien eteen satunnaisessa järjestyksessä. Ne kuvat ovat melkein yhtä hyviä kuin unet. Eikä niitäkään voi välttää.

Helteiset ilmat tuovat udun. Illansuussa aurinko paistaa kuin kuu. Kissa on levoton. Yötä ei enää erota illasta, pimeimmän ajan voi nukkua. Olen saanut uudet silmät. Kun tulin sairaalasta kotiin, niin kissa oli ensimmäistä kertaa vuosiin sininen. En ole varma siitä mitä sininen tarkoittaa.