7.6.14

Kesäillan kuvia


Vaasan taidehalli on edelleen uhanalainen, ja luulen että eilen illalla, perjantaina, avajaisissa oli tunnelma, joka oli käsinkosketeltava sen toiveen puolesta että saataisiin säilymään taidehalli, jonka vaasalaiset taiteilijat ovat aikoinaan perustaneet. Olisi syytä.

Näyttelyiden avajaisissa käyminen on henkireikä. Tapaa silloin tällöin ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä jo parikymmentä vuotta. Näyttäytyjiä ei ole. Mutta väriä oli: kauniita itäaasialaisia, kun yksi heistä oli pannut pystyyn oman näyttelyn Ibis-galleriassa. Siinä oli viidakon ihmisistä otettuja värillisiä muotokuvia. Joku meloi suurella joella, jota ajattelin Mekong-joeksi. Se nyt vain sattuu olemaan joki, joka kuuluu nuoruuteeni, siihen sodanvastaiseen nuoruuteen. Vaikka sitä on edelleen mutta ei marsseiksi asti enää.

Sodasta on tullut vakiotilanne. Ajattelin sitä kun lehdissä on Normandian maihinnoususta. Silloin en ollut vielä syntynyt edes.

Vaasalainen toimittaja ja vaasalaisia.info -yhteisöllisen blogin ylläpitäjä Tapio Parkkari teki yhden näyttelyn pitäjän, Caroline Pippingin haastattelun. Hänen teoksensa oli 1001 Buddhaa. Videon voi katsoa täältä, mutta haastattelusta ilmenee että helsinkiläiset ainakin ovat nähneet tämän jo. 

Juuri Buddha-seinien keskellä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Siinä ei kaivannut erityisemmin puhekumppania vierelleen. Piti kääntyä pois, jos joku lähestyi.

Muita Taidehallin taiteilijoita olivat Jouni Airaksinen, Jyrki Heikkinen, Anni Rapinoja, Jaakko Rönkkö ja Miina Äkkijyrkkä. Ripustus oli sellainen, jota saattoi ajatella toistensa tuntevien taiteilijoiden tekemiksi, mutta olin iloinen kun huomasin että he ovat vähän joka puolelta Suomea. Ripustuksen selkeys ja rauhallisuus tarkoittaa vain sitä, että kuvataiteilijoilla on yhteinen kieli, eikä se johdu asuinpaikasta lainkaan.

Joukkotiedotusvälineet eivät juuri tunne muuta kuin Helsingin taidekaupunkina, joskus harvoin Tampereen ja Turun. Paikalliset lehdet eivät juuri enää näyttelyistä edes kirjoita. Sen vuoksi täältäkin ollaan viemässä jopa tätä taidehallia. Kukaan ei parkaise, ja me joita itkettää, meillä ei ole valtaa.

Yksi keskustelu koski lähestyviä ylioppilasjuhlia, mutta minä päihitin kaikki, koska menen 50-vuotisjuhliin. Kirjoitin 49 vuotta sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden ero verrattuna muihin johtui siitä, että myöhästyin paikkakunnalta muuton vuoksi vuodella. Joka paikkakunnalla ei sitä paitsi ollut saksaa pitkänä kielenä käyttäviä kouluja. Eikä sitä voinut katkaista vuotta ennen kirjoituksia.

Toinen siihen surullisesti ettei koskaan käynyt ylioppilaaksi asti, vaan meni töihin. Mutta sellaisista tulee itsetekemiään ihmisiä taatusti varmemmin kuin meistä, joiden päähän päntättiin edellisten sukupolvien idioottimaisuuksia, eikä niistä oikein kunnolla ole päässyt irti ikinä. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri ne idiotiat piti kaataa puolustuskyvyttömiin pieniin päihin. Kun menin kouluun, niin ensimmäisenä päivänä naisopettaja tukisti minua, koska en heti oppinut paikkaani rivissä. Opettaja oli niin fiksu, että rivit menivät pituusjärjestyksen mukaan. Vasta kun kaikki olivat rivissä, opettaja otti lehmänkellon ja kilisti sitä. Minua sen oli pakko tulla tarttumaan tukasta ja repiä.

Eikä ketään oltu vielä koulussa mitattu ja punnittu, saati että olisin osannut arvata olinko pitempi vai lyhyempi edellä seisovaa. Menin sinä päivänä kotiin ja sanoin etten mene enää kouluun.

Sitä paitsi vain osa ihmisistä käy lukion. Eikä koulutus merkitse suuriakaan kun ihminen yrittää päästä töihin. Ehkä sillä on silloin ollut merkitystä, kun ylioppilaat ovat iänkaiken sitten käveleskelleet raitilla ylioppilaslakki päässä. Vanhoissa Suomi-filmeissä se porukka on aina jossain vaiheessa näkösällä. Ja sen on ehdottomasti puhuttava eri tavalla kuin tavallisen rahvaan.

Niistä tuli kamreereja, kunnankirjureita, kansakoulunopettajia. Luulen että ne elivät herroiksi ja naisiksi ja saivat oikein palkkaakin, kun muu väestö taisi elää kädestä suuhun enimmäkseen. Sitä ajattelin kun katselin niitä Ibis-gallerian kuvia. Nuoret itäaasialaisnaiset näyttivät eksoottisilta kukilta tavallisen suomalaisjäykän yleisön keskellä. Asunnot olivat tyhjiä, puhtaita.

Poikkeuksia olivat aina ne taiteisiin kallistuneet yksilöt, jotka olivat hauskoja ja huvittavia poikkeuksia muuten kunnollisten ihmisten keskellä.

Kuva: Pirketta Levón

No olihan meillä valopilkkuna Miina Äkkijyrkkä. Ja koko joukkio rupesi puhaltamaan pilleihin siinä avajaisissa. Äkkijyrkkä vetäisi lehmien kutsuhuudon ja lauloi yhden virren. Sillä ihmisellä on isot keuhkot. Olen käynyt kävelyllä Uutelassa ennen kuin Äkkijyrkkä ja kyytöt häädettiin siitä liian läheltä hienoa Aurinkolahtea. Yritin puhua parin kissan kanssa, jotka olivat siinä maitotonkkatelineellä puoliksi unessa, mutta kun näkivät vieraan, ne tulivat siitä vilkkaasti alas ja viis veisasivat kissittelystäni. Nyt lehmätaiteilija sanoi että kaikki ne ammuttiin. Joku kysyi että eikö hukutettu.

Näyttelyn nimi on hyvä: WHERE are you from? Varifrån kommer du? MISTÄ tulet? Jos minä osaisin tehdä kuvia seinille asti, niin olisi pakko sanoa että en ole mistään kotoisin. Mutta ei se ole yhtään kummallisempi vastaus kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Sitä voi sitten miettiä että mistä kukin on kotoisin. Minun kotini on kieli. Mutta kyllä se on myös joitakuita maisemia ja joitakin ihmisiä. Tapahtumiakin kulkee joskus päässä kuin elokuvissa. Täällä itsekseen ollessa kuvia tulee silmien eteen satunnaisessa järjestyksessä. Ne kuvat ovat melkein yhtä hyviä kuin unet. Eikä niitäkään voi välttää.


Helteiset ilmat tuovat udun. Illansuussa aurinko paistaa kuin kuu. Kissa on levoton. Yötä ei enää erota illasta, pimeimmän ajan voi nukkua. Olen saanut uudet silmät. Kun tulin sairaalasta kotiin, niin kissa oli ensimmäistä kertaa vuosiin sininen. En ole varma siitä mitä sininen tarkoittaa.


12 kommenttia:

  1. Käsittääkseni ympäri Suomea on tullut tutuksi taiteisiin liittyvien julkisten toimitilojen ja niihin liittyvien henkilöiden hyvinvointiin vaikuttavat sanat: lopettamisen uhka. Se on siitä merkillinen uhka, että se vaikuttaa lamaannnuttavasti paitsi ihmisiin, myös ilmapiiriin ja nimenomaan henkisiin arvoihin kuuluviin asioihin. "Ihminen ei elä pelkästä leivästä", tuttu sanonta.

    On surullista, että ns. toimiva taho, kaupungin- ja kuntien hallitukset ja niissä toimivat ihmiset eivät näytä tietävän tai ymmärtävän, mikä merkitys on kulttuurilla asukkaiden elämään. Ei voi muuta kuin huokaista. Lopettamisen uhka leijuu koko ajan ilmassa kuin musta lintu.

    VastaaPoista
  2. Liisu,

    en usko että kyse on tietämättömyydestä. Kuvittelen että kulttuurin byrokraatit osaavat lukea sentään tilastoja, joissa puhutaan sivistyksen, kielen ja historiantajun merkityksestä.

    Mutta kun niillä byrokraateilla on käsky panna nämä viimeiset vapaat ihmiset samanlaiseen jamaan kuin koko kansan. Sitä voi vain ihmetellä, että mitä tulevaisuutta ne sitten voivat itselleen odottaa.

    Eivät ne hallitsijat taida enää ihan ihmisiäkään olla.

    Mutta niin kauan kuin joitakin henkireikiä on, on käytävä hengittämässä.

    VastaaPoista
  3. Ehkä olet oikeassa, Ripsa, he tietävät, mutta kateus on yksi voimaannuttava tekijä meissä ihmisissä. Voimme,ajatella (monet ajattelevat), että "tuokin tuossa. Päivääkään ei ole tehnyt oikeaa työtä, senkun tepastelee ja istuskelee baareissa ja viettää kavereiden kanssa päiväkaudet aikaansa, mutta sehän luulee olevansa taiteilija", ja taiteilija sanotaan hyvin inhottavalla äänellä).

    Minullekin on sanottu ihan suoraan, että tekisit joskus kunnon työtä. Ja minähän.... Auton ovi kolahti, tulee vieraita... Pitää mennä tervehtimään... toisten jatketaan juttua. Tai tulihan tässä jo tarpeeksi sanottuakin?

    VastaaPoista
  4. Liisu,

    Semmoista kateutta on tullut kuulluksi puolen elämän, enemmänkin. Kasvoin n.k. kulttuurikodissa, siellä kävi kylässä taiteilijoita ja kirjailijoita ja muuta semmoista väkeä. Kävin taidenäyttelyissä ja teattereissa 8-vuotiaasta lähtien säännöllisesti.

    Kyllä moni koulukaveri katsoi vähän syrjäkarein, vaikka oppikoulu oli yksityinen, sinne pääsivät vain ne joille annettiin lupa. Tärkeintä tässä maassa on ollut aina pärjääminen ja varmaan monelle terotetaan edelleen että haaveilun voi lopettaa ja miettiä miten tienaa leipänsä.

    No sitähän eivät kuvataiteilijat tee vieläkään. Outoa porukkaa!

    Mutta kyllä kulttuuribyrokraatit tietävät kenen hartioilla ne istuvat ja keltä vievät leivän, aivan varmasti.

    VastaaPoista

  5. Anteeksi, Ripsa, mutta meille tuli tosiaan väkeä, ja siinä vierähti tunti jos toinenkin maapallon ongelmia ratkaistaessa :D.
    (Tuntuu, että puolet elämästäni on ollut keskusteluja, mitä pitäisi tehdä, että maapallo olisi parempi paikka asua, ja kun sitten on joskus yötä myöten "paranneltu" maailmanmenoa, tuntuu se tosiaan, niin kuin jokin olisi muuttunut, vaikka itse asiassa se on ollut pelkkää puhetta vailla mitään merkitystä - outo ilmiö, joka naurattaa, kun sitä ajattelee.)

    Tuosta kateellisuudesta piti vielä vähän jatkaa. Kun tässä vähän aikaa sitten onnittelin ihmistä, joka oli menestynyt kilpailussa, hän vastai: Niin, onhan se mukava asia, mutta se tietää että saan nyt vihamiehiä... Ja pahinta, että hän on oikeassa.
    Kokemusteni mukaan varsinkin taidepiireissä kateutta kyllä esiintyy. Toisaalta se on ymmärrettävää, kateus on ominaisuus, joka asuu meissä kaikissa, ja edellyttää hyvää itsetuntoa ja itsensä voittamista, ennen kuin pystyy (jos pystyy ollenkaan) iloitsemaan toisen menestyksestä, ellei hän satu olemaan lähiystävä tai perheenjäsen.

    Tästä aiheesta voisi yleisesti keskustella: miten kateus voitetaan, tai onko se yleensä edes mahdollista.

    Uskon että jo koulukiusaaminen johtuu paljolti kateudesta, tai sitten se on se paha, joka asuu ihmisessä jo lapsesta alkaen.
    Eli itseasiassa kysymys voisi kuulua: Miten pahuus voitetaan ja poistetaan maailmasta? - Ja senhän tiedämme, että se on mahdotonta. Tulos on siis plus miinus nolla.

    VastaaPoista
  6. Liisu,

    en tiedä taiteilijoiden välisestä kateudesta, koska olen vain taiteilijoiden ystävä. Voihan sitä olla niin kuin kaikenlaisia inhimillisiä syntejä.

    Pysyttelen syrjässä eturistiriidoista, ne eivät kiinnosta. Mutta yritän pyrkiä rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen jos vain suinkin kykenen.

    En juuri käy maailmanparannuskeskusteluja enää missään, enkä juuri tapaa ketään. Kissa tuntuu sellaiselta johon voi luottaa ja joka voi luottaa minuun. Tuo siniseksi jälleen muuttunut kissa.

    Jossakin lapsuudenaikaisessa kirjassa oli sininen kissa. Tai ehkä se oli postikortti jonka sain. Kuvista osaan sanoa aika paljon, vaikkei minulla ole n.k. muodollista koulutusta, olen vain katsonut kuvia niin kauan kuin olen nähnyt.

    Lapsena en tietenkään ymmärtänyt kaikkia niiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden kertomuksia. Mutta muistan muun muassa sen, että Paloheimon Tirlittan kertoi sellaisesta perheestä joka sitten räjähti.

    Aivan niin kuin se talo joka paloi ja Tirlittan lensi kanavaan. Pahempaakin on kuin perheiden räjähtely, mutta luulen että ne räjähdykset ovat silti aika lailla se perustason räjähdys.

    Sen jälkeen tulevat puolten valinnat, sodat ja tappaminen, joka vain jatkuu. Ainakin osaton kulttuuriväki voisi jatkaa rauhanliikettä, koska rauhantila mahdollistaa myös muutoksen.

    Mutta miten siihen sitten suhtautuu loppu kansasta? Sitä ei voi tietää.

    VastaaPoista
  7. "Paikalliset lehdet eivät juuri enää näyttelyistä edes kirjoita." Tämä on hämmentävä tragedia, erittäin todellista ja yksi syy siihen, minkä vuoksi en pidä nykyistä alue- ja paikallis(valta)lehdistöä sinänsä sen kannatettavampana kuin valtakunnallistakaan.

    Oulussa työskentelin vähän aikaa taidegalleriassa. Silloin hämmensi, kun Kaleva kirjoitti uudesta näyttelystä vain muutamia rivejä, mutta kemiläinen Pohjolan Sanomat paljon pidemmästi. Kemistä on lähes yhtä pitkä matka Ouluun kuin Kokkolasta Vaasaan. Sattui näet olemaan, että Pohjolan Sanomissa oli kuvataiteesta oikeasti kiinnostunut avustava toimittaja, joka silkan taideintohimonsa tähden matkasi Ouluun katsomaan näyttelyjä ja laati niistä artikkelit omaan lehteensä. Pienemmässä lehdessä sellainen oli mahdollista.

    VastaaPoista
  8. Keiju,

    kiinnostavaa. Kun tuohon vielä sitten lisää sen, että arvosteluja ketjutetaan maakuntalehdissä, niin eipä kulttuuria juuri enää lehdissä voi kehua.

    Tämä on paha juttu näyttelynpitäjille, varsinkin näille "alkutuottajille" eli taiteilijoille (joiden kuuluu vakuuttaa itsensä Maanviljelijöiden yrityseläkevakuutuksin, sosiaaliturvaa ei kuitenkaan kerry yhtään sen enempää kuin ennenkään), jotka eivät saa arvioita näyttelyistään yleisön tietoon. Aivan taatusti myös museot ja galleriat kärsivät, eivätkä ne tietenkään ole panostaneet mainostamiseen ja tiedottamiseen yhtään sen enempää kuin ennenkään.

    Arvostelijat sentään yleensä ovat jonkinmoisen opin saaneita ihmisiä. En kannata salaliittoteorioita, mutta kulttuurin alasajo vaikuttaa ainakin maanlaajuiselta jo.

    Tärkein, eli yleisökasvatus, kuvataiteen analyysi ja esimerkiksi koulujen taidekasvatus kärsivät tästä aivan ilmiselvästi jo nyt.

    VastaaPoista
  9. Kyllä. Listaat yllä aika hyvin niitä tekijöitä, joiden vuoksi nyt täytyisi mielestäni luoda kokonaan uusi mediaverkosto ja vaatia luopumaan nykyisestä korruptoituneesta mediasta. Nettipohjalta on hyvä aloittaa, vaikken itse usko printtimedian kuolevan ollenkaan siinä tahdissa kuin monet nyt tykkäävät ennustaa. (Eihän tuo vinyylilevykään kadonnut historian lehdille, vaikka minua lukuun ottamatta niin ennusteli 20 vuotta sitten likipitäen jokainen.)

    Ilman taidetta ihmisellä ei ole muuta irrationaalista elämänsisältöä kuin hänen oma mielikuvituksensa. Sitäkään ei ihmisissä tueta, eihän se ole _sinänsä_ taloudellisesti tuottavaa. Joka "liian" hyvin hyödyntää mielikuvitustaan, päätynee nyky-yhteiskunnassa psykoosidiagnoosin uhriksi.

    VastaaPoista
  10. Keiju,

    onneksi tuo nettikirjoittelu alkaa näkyä jo. Kuvataiteet ovat sitä paitsi oikein ihanteellinen alue esimerkiksi blogeille juuri kuvien vuoksi.

    Jostain syystä kirjallisuusblogeja on kuitenkin vielä enemmän. Ehkä kyse on siitä, että asiantuntevia kuvataideihmisiä, jotka osaavat myös kirjoittaa on vähemmän. Rupesin miettimään tätä.

    Oikeastaan en tunne edes itseni ikäisiä opiskelutovereita kovin monta, joilla oli taidehissa pääaineena. Vähän heitä on.

    Sitten on joitakin kuvataiteilijoita, jotka myös kirjoittavat, onneksi. Kunhan ihmiset saavat joukkonsa kasaan, niin ehkä jotain alkaa tapahtua.

    Mutta: aivan pienet paikkakunnat jäävät katveeseen. Semmoiset, joista maakuntalehdet ovat ennen kirjoittaneet. Tuo ketjuttaminen on oikeasti kenkku juttu, koska eihän se lisää ihmisten tietämystä oman alueensa näyttelyistä!

    Minä olen joskus saattanut lähteä täältä jonkun näyttelyn perään Tampereelle tai Helsinkiin, mutta kriitikonpalkkio ei riitä edes matkakuluiksi enää. Ei tainnut kunnolla riittää edes silloin kun olin nuori.

    Joo, rahasta ei ole voinut puhua aikoihin, ei varmaan edes kohtuullisesta toimeentulosta. Ei mikään taho, ehkä isoja museoita lukuunottamatta.

    VastaaPoista
  11. ripsa

    ymmärtääkseni siellä missä kuvataiteet ovat kukoistaneet käsitetään, että kuvataide tarvitsee ympärilleen edistyksellisiä museoita ja gallerioita, kuvataidetta käsitteleviä aikakauslehtiä ja kirjallisuutta.

    toinen puoli minusta ajattelee kuitenkin niin, että se paras taidekokemus löytyy usein gallerian seinien ulkopuolelta. esimerkiksi muutama päivä sitten turun sirkkalankadulta, jossa kaksi katulamppua tanssi kovassa tuulessa. tai miten valo piirsi elokuussa kalliolaisen kiviseinän pintaan kiinalaisia kanji-merkkejä

    yhtäkkinen taidekin on hieno juttu. kun olin yhdeksän vanha isä lähti anglialla jyväskylän putkilahteen. kun hän saapui, hänen kainalossaan oli ruskeaan pahviin ja paperiin kääritty pitkulainen paketti . . . kun paketin viimeiset pahvit oli revitty auki, näin edessäni ruskean läikehtivän soittimen. tuijotin sitä mykistyneenä. en ollut ikinä nähnyt sellaista. isä oli ostanut viulun.

    meri

    VastaaPoista
  12. Meri,

    meillä voidaan aina sanoa että maa on niin pieni. Suuria kaupunkeja ei yksinkertaisesti ole. Helsinkikin on pieni, verrattuna jopa Venäjän Pietariin tai Ruotsin Tukholmaan.

    Ainut mitä minä tuossa Taidehallin lopettamisuhassa rutisen on se, että kuvataiteilijat, nämä paikalliset, ovat taidehallin avanneet ja huolehtineet pitkään, kunnes kaupunki suostui ottamaan huolehtimisen niskoilleen.

    Kulttuuri ei silloin ollut erityisemmin raha-asia (näillä taiteilijoilla ei hirveästi ole ikinä rahaa ollutkaan), ei se olisi nytkään. Mutta arvostusta ei kertakaikkiaan ole, virkamiesten päissä ainakaan.

    Tottakai, nämä tuulet ja myrskyt ja kesän puhkeaminen ja värien ryöpsähdys, ne ovat olemassa. Mutta eiväthän ne ole artefakteja.

    Useimmat ihmiset näkevät luonnonkin kauneuden, jopa keskellä kaupunkia, jos sitä edes jossain määrin on, mutta en ymmärrä miten nämä virkamiehet osaavatkin sulkea kaikelta mielenkiintoiselta ja oikealta silmänsä.

    Unohduin miettimään tätä tuolla näyttelyssä samoin kun kävelin kameran kanssa läheisessä puistossa pari päivää sitten. Miksi minä en näe noita lehdestä tuttuja naamoja käveleskelemässä siellä sun täällä?

    Tämä on kuitenkin aika pieni kaupunki.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista