Kehyksissä

Jo vuosia sitten kävin kuuntelemassa vanhaa musiikkia täällä kirkossa. Paikallinen ev.lut.-kirkko antaa tilojaan konsertteihin. Muusikot sanovat että kirkon akustiikka on hyvä, jälkikaikua ei ole ja muusikko kuulee itse oman soittonsa. Sillä lailla tietää miten soittaa.

Silloinen orkesteri oli virolainen ja nimeltään Hortus Musicus. Kokemus barokkimusiikista oli ensimmäiseni ja jäi jotenkin mielen pohjalle kummittelemaan. Vaikka kuulenkin huonosti, niin osaan edelleen erottaa orkesterien soittaman musiikin soundit niin, että kykenin aivan heti yhdistämään vuosia aikaisemmin kuulemani viikko sitten samassa kirkossa vierailulla olevan Suomalaiseen Barokkiorkesterin soundiin.

Pystyin myös jossain määrin erittelemään instrumentteja. Cembalo, huilut, barokkisello. Sen lisäksi olin tässä välillä kuunnellut joskus barokkikonsertteja radiosta, joten instrumentit olivat jo aika tavalla tuttuja.

Ymmärsin myös niiden historiasta jotain. Cembalo on varhainen piano. Se poikkeaa modernista flyygelistä sillä tavalla, että sillä ei kannata yrittää brassailla. Barokki-sellossa on suolikielet. Sellaista crescendoa ei saa syntymään, että ääniaallot velloisivat eestaas kirkon kiviseiniä, saati että alkaisivat tuntua kipuna huonokuuloisissa korvissa. Soundi on mieto.

Sama pätee muuhunkin barokkimusiikkiin. Se on tarkoitettu pienille yleisöille, se on omiaan kamarimusiikkina, sitä kuvaa helposti vanha aateliskartano ja hienosti pukeutunut väki siellä salissa. Äänten sorinaa ei kuulu, sen sijaan nuoret miehet ja naiset tavoittelevat toistensa katseita. Musiikki kuulostaa leikiltä. Se kuulostaa tanssilta, jota pienet orkesterit ovat varmasti säestäneetkin.

Viikko sitten ensimmäisenä olivat Bach ja Telemann. Niitä soitetaan myös modernein instrumentein, mutta olen käsittänyt että musiikkia on pitänyt muuttaa modernille orkesterille, sen instrumenteille, sopivaksi. Aikakausi on siinä välissä muuttunut niin kuin musiikkikäsityskin.

Olen miettinyt nyt viikon, mitä musiikista on ajateltava. Barokkimusiikki on muodollista. Muodollista on myös mikä tahansa sinfoninen nykymusiikkikin: orkesteri on tuolla edessä ja yleisö vastaanottajana täällä istumassa penkeillä, jotka ovat kirkoissa tavanmukaisen epämukavia. Mikä tahansa elävä musiikki herättää päässä mielikuvia, kuuloaistimukset ovat niin paljon voimakkaita. Yleensä musiikki ei sitä paitsi ole satunnaisia ääniä, niin että rakenne kuuluu siihen.

Kauimmaksi satunnaisista äänimassoista kulkee mielestäni juuri barokkimusiikki, koska se on järjestetty niin hirveän säännölliseksi. Juju on siinä, että on mentävä kehysten sisälle ja kuunneltava sieltä. Oltava eri tavalla sisällä.

Järjestetty ääni on tehty kehykseksi tapahtumille, joista ovat vastuussa instrumenttien välinen vuoropuhelu. Soolojakin on, on viulu- ja sellosooloja. On parin viulun kaksoissoolo-osuuksia, väliin soittelee cembalo aivan itsekseen. Sitä voisi kutsua luritteluksi. Se on ehdottomasti hyvin herttaista, niin voisi sanoa, ellei adjektiivia olisi varattu käytettäväksi kissanpentuja, pikkulapsia ja sensellaisia varten.

Koska musiikki ei ole kovin jokapäiväinen alue minulle, siitä puhumiseen on vaikea löytää sanoja. Päädyn käsittämään asian niin, että kuuloaistimukset koskettavat aivojen tunnealueita ja herkistävät niille. Koska barokkiorkesterissa ei synny hirmuista tungosta sooloilevien viulistien tai alttoviulistien tai pianistien välille, pelkistä sävelkuluista syntyy tunnekokemuksia, jotka yksinkertaisesti elähdyttävät.

Suomalaisessa barokkiorkesterissa oli tuttu sellisti ja näin läheltä hänen instrumenttinsa. Sellossa ei ollut piikkiä, joka olisi pidellyt sitä paikoillaan, sen sijaan se oli melkein soittajan sylissä. Soittajat olivat kaikki nuoria, he vaikuttivat iloisilta, näki että he olivat läheisiä toisilleen, huomasin hymyjä, joita he lähettivät toisilleen.

Soittajat eläytyivät biiseihin. Olli Virtaperko (Ambrosian Delights, konsertin nimimusiikki!) oli viimeinen säveltäjä ja hänen biisinsä olikin sitten aivan nykymusiikkia. Orkesterin keskelle asetettiin syntetisaattori nimeltä knifonium. Se on yhdenlainen instrumentti. Säveltäjä puhui ennen sävellyksen esittämistä ja kertoi että hän harrastaa barokkimusiikkia. Hän ei mitenkään sattumalta ollut rakentanut juuri konsertissa kuullun kaltaista syntetisaattoria. Lisäksi hänkin oli nuori ihminen, mutta aikuinen silti niin kuin kaikki kuulemani muusikotkin. Ei ollut ainut kerta kun olen kuullut barokkiorkesterin soittavan nykymusiikkia.

Beethovenmainen fortissimo siitä ehkä puuttuu, vaikka vertauskuva onkin kehno, ehkä pitäisi sanoa schönbergmainen fortissimo. Mikä ylipäänsä on musiikin nykyaikaa, kuka siitä päättää ja kuka sen arvottaa? Musiikkikritiikki on harvoin saanut ainakaan minua kuuntelemaan yhtään mitään. Virtaperkon osuus oli minusta kaunis, sointi maalasi ilmaan värejä, mutta aivan erityisesti pidin rummuista jotka toivat jäntevyyttä musiikkiin. Svengasi hyvin!

Kun katselin ja kuuntelin orkesteria, tuli mieleen lastenkutsut. Hyvinkäyttäytyvää nuorisoa, joka tahtoo istuttaa itsensä kehykseen ja niissä raameissa tekee ehdottomasti kaiken minkä osaa. On orkesterissa pitämättä meteliä itsestään.

Sattui vielä niin hassusti että sain kuullakseni pari päivää myöhemmin irlantilaista barokkimusiikkia. Orkesterin nimi on The Hibernian Muse, eli Irlantilainen muusa. Siinä soitti erilaista musiikkia kolmen naisen trio: huilu, cembalo ja sello.

Olin puhtia täynnä Kuntsin nykytaiteen museosta kotiin päin kävellessäni. Kehykseen oli asettunut yksi tekijä lisää: kaikenmaailman musiikki. Olen aivan varma siitä, että irlantilaisen barokkimusiikin taustalla on kansanmusiikki.

Ja miksi ei muka Bachinkin sävellyksen takana voi yhtä hyvin olla joku saksalainen kansantanssi? Ei kai kukaan rupea säveltäjäksi rajoittaakseen itseään? Päinvastoin: kun tyylilaji on selvä, voi tulkitsija, kulloinenkin orkesteri, ottaa säveltäjän musiikillisista ajatuksista esiin ne mitkä sitä eniten innostavat.

Sillä tavalla tehdään elävää musiikkia. Tuntuu siltä että alan ehkä vähitellen ymmärtää barokkimusiikkia. Musiikki on musiikkia, ei se sanoilla selviä. Tiedän varmasti sen, että se saa minut voimaan paremmin joka tavalla, aivan fyysisestikin.

Se saattaa kyllä olla kaiken musiikin ydin. On yksi toinen taidealue jonka avulla voi kuvata musiikkia. Se on arkkitehtuuri. Kävin yli vuosi sitten katsomassa Seinäjoen uuden kirjaston, joka on sisältä kuin monimutkainen musiikkilaatikko. Tuolla edellä on kuvia siitä.