Jo vuosia sitten kävin kuuntelemassa
vanhaa musiikkia täällä kirkossa. Paikallinen ev.lut.-kirkko antaa
tilojaan konsertteihin. Muusikot sanovat että kirkon akustiikka on
hyvä, jälkikaikua ei ole ja muusikko kuulee itse oman soittonsa.
Sillä lailla tietää miten soittaa.
Silloinen orkesteri oli virolainen ja
nimeltään Hortus Musicus. Kokemus barokkimusiikista oli
ensimmäiseni ja jäi jotenkin mielen pohjalle kummittelemaan. Vaikka
kuulenkin huonosti, niin osaan edelleen erottaa orkesterien soittaman
musiikin soundit niin, että kykenin aivan heti yhdistämään vuosia
aikaisemmin kuulemani viikko sitten samassa kirkossa vierailulla
olevan Suomalaiseen Barokkiorkesterin soundiin.
Pystyin myös jossain määrin
erittelemään instrumentteja. Cembalo, huilut, barokkisello. Sen
lisäksi olin tässä välillä kuunnellut joskus barokkikonsertteja
radiosta, joten instrumentit olivat jo aika tavalla tuttuja.
Ymmärsin myös niiden historiasta
jotain. Cembalo on varhainen piano. Se poikkeaa modernista
flyygelistä sillä tavalla, että sillä ei kannata yrittää
brassailla. Barokki-sellossa on suolikielet. Sellaista crescendoa ei
saa syntymään, että ääniaallot velloisivat eestaas kirkon
kiviseiniä, saati että alkaisivat tuntua kipuna huonokuuloisissa
korvissa. Soundi on mieto.
Sama pätee muuhunkin
barokkimusiikkiin. Se on tarkoitettu pienille yleisöille, se on
omiaan kamarimusiikkina, sitä kuvaa helposti vanha aateliskartano ja
hienosti pukeutunut väki siellä salissa. Äänten sorinaa ei kuulu,
sen sijaan nuoret miehet ja naiset tavoittelevat toistensa katseita.
Musiikki kuulostaa leikiltä. Se kuulostaa tanssilta, jota pienet
orkesterit ovat varmasti säestäneetkin.
Viikko sitten ensimmäisenä olivat
Bach ja Telemann. Niitä soitetaan myös modernein
instrumentein, mutta olen käsittänyt että musiikkia on pitänyt
muuttaa modernille orkesterille, sen instrumenteille, sopivaksi.
Aikakausi on siinä välissä muuttunut niin kuin musiikkikäsityskin.
Olen miettinyt nyt viikon, mitä
musiikista on ajateltava. Barokkimusiikki on muodollista. Muodollista
on myös mikä tahansa sinfoninen nykymusiikkikin: orkesteri on
tuolla edessä ja yleisö vastaanottajana täällä istumassa
penkeillä, jotka ovat kirkoissa tavanmukaisen epämukavia. Mikä
tahansa elävä musiikki herättää päässä mielikuvia,
kuuloaistimukset ovat niin paljon voimakkaita. Yleensä musiikki ei
sitä paitsi ole satunnaisia ääniä, niin että rakenne kuuluu
siihen.
Kauimmaksi satunnaisista äänimassoista
kulkee mielestäni juuri barokkimusiikki, koska se on järjestetty
niin hirveän säännölliseksi. Juju on siinä, että on mentävä
kehysten sisälle ja kuunneltava sieltä. Oltava eri tavalla sisällä.
Järjestetty ääni on tehty kehykseksi
tapahtumille, joista ovat vastuussa instrumenttien välinen
vuoropuhelu. Soolojakin on, on viulu- ja sellosooloja. On parin
viulun kaksoissoolo-osuuksia, väliin soittelee cembalo aivan
itsekseen. Sitä voisi kutsua luritteluksi. Se on ehdottomasti hyvin
herttaista, niin voisi sanoa, ellei adjektiivia olisi varattu
käytettäväksi kissanpentuja, pikkulapsia ja sensellaisia varten.
Koska musiikki ei ole kovin
jokapäiväinen alue minulle, siitä puhumiseen on vaikea löytää
sanoja. Päädyn käsittämään asian niin, että kuuloaistimukset
koskettavat aivojen tunnealueita ja herkistävät niille. Koska
barokkiorkesterissa ei synny hirmuista tungosta sooloilevien
viulistien tai alttoviulistien tai pianistien välille, pelkistä
sävelkuluista syntyy tunnekokemuksia, jotka yksinkertaisesti
elähdyttävät.
Suomalaisessa barokkiorkesterissa oli
tuttu sellisti ja näin läheltä hänen instrumenttinsa. Sellossa ei
ollut piikkiä, joka olisi pidellyt sitä paikoillaan, sen sijaan se
oli melkein soittajan sylissä. Soittajat olivat kaikki nuoria, he
vaikuttivat iloisilta, näki että he olivat läheisiä toisilleen,
huomasin hymyjä, joita he lähettivät toisilleen.
Soittajat eläytyivät biiseihin. Olli
Virtaperko (Ambrosian Delights, konsertin nimimusiikki!)
oli viimeinen säveltäjä ja hänen biisinsä olikin sitten aivan
nykymusiikkia. Orkesterin keskelle asetettiin syntetisaattori nimeltä
knifonium. Se on yhdenlainen instrumentti. Säveltäjä puhui
ennen sävellyksen esittämistä ja kertoi että hän harrastaa
barokkimusiikkia. Hän ei mitenkään sattumalta ollut rakentanut
juuri konsertissa kuullun kaltaista syntetisaattoria. Lisäksi hänkin
oli nuori ihminen, mutta aikuinen silti niin kuin kaikki kuulemani
muusikotkin. Ei ollut ainut kerta kun olen kuullut barokkiorkesterin
soittavan nykymusiikkia.
Beethovenmainen fortissimo siitä ehkä
puuttuu, vaikka vertauskuva onkin kehno, ehkä pitäisi sanoa
schönbergmainen fortissimo. Mikä ylipäänsä on musiikin
nykyaikaa, kuka siitä päättää ja kuka sen arvottaa?
Musiikkikritiikki on harvoin saanut ainakaan minua kuuntelemaan
yhtään mitään. Virtaperkon osuus oli minusta kaunis, sointi
maalasi ilmaan värejä, mutta aivan erityisesti pidin rummuista
jotka toivat jäntevyyttä musiikkiin. Svengasi hyvin!
Kun katselin ja kuuntelin orkesteria,
tuli mieleen lastenkutsut. Hyvinkäyttäytyvää nuorisoa, joka
tahtoo istuttaa itsensä kehykseen ja niissä raameissa tekee
ehdottomasti kaiken minkä osaa. On orkesterissa pitämättä meteliä
itsestään.
Sattui vielä niin hassusti että sain
kuullakseni pari päivää myöhemmin irlantilaista barokkimusiikkia.
Orkesterin nimi on The Hibernian Muse, eli Irlantilainen
muusa. Siinä soitti erilaista musiikkia kolmen naisen trio: huilu,
cembalo ja sello.
Olin puhtia täynnä Kuntsin
nykytaiteen museosta kotiin päin kävellessäni. Kehykseen oli
asettunut yksi tekijä lisää: kaikenmaailman musiikki. Olen aivan
varma siitä, että irlantilaisen barokkimusiikin taustalla on
kansanmusiikki.
Ja miksi ei muka Bachinkin sävellyksen
takana voi yhtä hyvin olla joku saksalainen kansantanssi? Ei kai
kukaan rupea säveltäjäksi rajoittaakseen itseään? Päinvastoin:
kun tyylilaji on selvä, voi tulkitsija, kulloinenkin orkesteri,
ottaa säveltäjän musiikillisista ajatuksista esiin ne mitkä sitä
eniten innostavat.
Sillä tavalla tehdään elävää
musiikkia. Tuntuu siltä että alan ehkä vähitellen ymmärtää
barokkimusiikkia. Musiikki on musiikkia, ei se sanoilla selviä.
Tiedän varmasti sen, että se saa minut voimaan paremmin joka
tavalla, aivan fyysisestikin.
Se saattaa kyllä olla kaiken musiikin
ydin. On yksi toinen taidealue jonka avulla voi kuvata musiikkia. Se
on arkkitehtuuri. Kävin yli vuosi sitten katsomassa Seinäjoen uuden
kirjaston, joka on sisältä kuin monimutkainen musiikkilaatikko. Tuolla edellä on kuvia siitä.
