Sumun hitaat värit

Sanoin itselleni että kirjastoon voi mennä. Lapsuudenkodissani ei ollut fundamentalismin henkeä, sellaista, ettei saanut istua lukemassa. Kaikki siinä perheessä ja lähisuvussa lukivat. Se oli tapa mennä muualle kesken tavallista arkea ja askareita, toisiin todellisuuksiin, vaikkei kukaan niin hienoin sanankääntein asiaa ilmaissutkaan.

Päivittäin netissä tulee vastaan tietoa uusista kirjoista. Ja monien kirjailijoiden lukemisessa olen pahasti jäljessä. Nyt suuntasin etsimään vanhaa tuttua, Arto Kytöhonkaa, jonka varhaista kirjaa olin lukenut unettomana yönä. Runoilijan myöhempiä kirjoja ei ollut paikalla. Tahdoin löytää Venetsialaissarjan. Olen lukenut sen ystävän kotona vuosia sitten. Se vaikutti minuun lujasti, mutta en muista miksi.

Kirjastoon voi tilata kirjoja muualta Suomesta. Kirjastolaitos on edelleen ylistettävä tapaus, enkä väsy kiittämään sen ihanuutta ikinä.

Paitsi jos joku poliitikko pääsee vaatimaan että kirjoja saa lainata vain maksusta. Ehdotuksia on siihen suuntaan tietenkin jo tehty. Rahasta on kovasti pulaa tai sitten raha ei palaudu kunnille ja valtioille niin kuin pitäisi. Matkalla kirjastoon päädyin olemaan vihainen yksityiselle lääkäritalolle, jossa työskentelevät maksavat vähemmän veroja, koska heillä on enemmän talon osakkeita ja osakkeet makaavat jossain veroparatiisissa.

Neonvalot mainostivat sitä taloa matkalla kirjastoon. Sitä en kyllä käsitä etteivät lääkärit tajua kirjastolaitoksen hienoutta. Ehkä he eivät osaa lukea runoutta? Olen varma siitä, että jos he ymmärtäisivät runoutta, he lopettaisivat ”verosuunnittelunsa”, joka on ilmeisesti hyväksyttävä sana veronkierrolle.

Kävellessäni alakertaan tapasin tutun, joka puhkesi ylistämään hiljakkoin näkemäänsä elokuvaa. Se oli espanjalainen ja nimeltään Mehiläispesän henki. Iltaani avautui aukko, jolloin saatoin etsiä Teemalla esitetyn elokuvan YLEn Areenasta ja katsoa sen. Minä maksan prosenttini YLE-veroa, jota kannetaan kaikilta tässä maassa asuvilta ihmisiltä.

On hienoa että en ole enää täysin riippuvainen televisio-nimisestä laitteesta, joka ei suinkaan aina suostu toimimaan. Se alkaa lakkoilla yhä enemmän, enkä tiedä minkä vuoksi. Itse televisio tuntuu toimivan, mutta kaapelin kautta ei vain siihen koneeseen asti jaksa tulla kuvaa. Jostain syystä joskus TV:n lakkoillessa tietokoneeseen kyllä tulee kuva ja kokonaisia ohjelmia sekä radiosta että televisiosta.

Lähistöllä ei asu insinöörijärkisiä ihmisiä, joten tyydyn ihmettelemään. Useimmiten lakon sattuessa rupean lukemaan. Mutta Mehiläispesän henki oli hieno elokuva. En tullut katsoneeksi elokuvan tietoja ennen kun rupesin katsomaan sitä, mutta visuaalisesti se osoittautui lumoavan kauniiksi.

Sitä myötä tarina oli surullinen. Herkeämätön maiseman ankaruus, maanläheiset värit: ruskea-oranssi-keltainen ja valon jatkuva sumu, niin että värit loistivat kultaisina. Elokuvan maisemien saattoi ajatella olevan peräisin välimerellisestä talvesta. Meri puuttui tarinasta, mutta sen sijaan läsnä olivat vanhat puut ja talot. Loputtomat kynnöspellot olivat oleellinen osa tarinaa. Oltiin pikkukaupungissa maalla II maailmansodan aikaan.

Käsittääkseni elokuva on vielä nähtävissä, joten en kerro sen tarinaa. Sen kamera-ajot olivat kyllä hienoja ja hitaita, hyvin tarkovskimaisia. Andrei Tarkovski oli tarkka elokuvan painavuudesta johon liittyi hidas liike. Yksi syy espanjalaiselokuvan hitauteen oli varmasti elokuvan valmistumisvuosi, 1973. Se oli vielä eurooppalaisen Uuden aallon aikaa.

Ajattelin että kameramies ja ohjaaja tunsivat hyvin kuvataidetta. Yksittäiset maisemat olivat väreiltään lähes täydellisiä. Ihmisten kasvot tulivat lähikuvina aivan silmäripsiä myöten näkyville ja nousivat pimeästä.

Meillä on ollut mehiläisiä ajat sitten. Niiden hoitaminen vaatii hidasta liikkumista ja tyyntä mieltä. Mehiläiset aistivat jos pesän hoitaja on hermostunut tai pelkää surisevia hyönteisiä, niiden pistoa. Ennen kuin pesän kansi otetaan pois, pesään puhalletaan savua, joka saa mehiläiset entistäkin rauhallisemmiksi.

Mehiläispesä on yhteisö, oma maailmansa aivan samalla tavoin kuin muurahaispesät. Pesällä on hierarkiansa. Keskus on mehiläiskuningatar, emo, jonka ympärillä on työläisiä ruokkimassa sitä ja sen munimia munia. Sitten on kuhnureita, joiden tehtävä on hedelmöittää munat, paitsi että sitten muuta työtä ne eivät teekään.

Sen lisäksi mehiläiset tanssivat. Kun ne tulevat siitepölyn ja meden kanssa takaisin pesälle, ne suorittavat monimutkaisen lentävän tanssin, joka kertoo missä kukkia on. Valoisaa aikaa ei ole kauan, kaikkien on kerättävä ruokaa että pesä voi hyvin. Meillä oli kaksi pesää ja pesän mehiläisillä aikaa vainc kesä kerätä hunajaa. Suurimman osan medestä ja siitepölystä mehiläisemme saivat kanervista, koska paikalla oli metsää ja soita.

En ole varma siitä minkälainen henki pesässä vallitsee lukuunottamatta hurjaa hyörintää. Mutta niin on Albert Einstein sanonut, että jos mehiläiset kuolevat, ihmisillä on enää neljä vuotta aikaa elää. Mehiläiset ovat pölyttäjiä, joita ilman ei ole viljaa, hedelmiä. Kasvu loppuu. Ihmiset ja eläimet eivät saa enää ruokaa.

Elokuva oli tehty kauan ennen nykyisiä mehiläisten joukkokuolemia, 40 vuotta sitten. Tauteja mehiläisillä oli silloinkin, mutta ei niitä kuollut joka puolella ja massoittain. Sellainen käsitys minulle jäi, että elokuvan pesä oli jossain päin Kastiliaa. Espanjan maaperällä ei sodittu silloin, lapset kävivät koulua ja heidän vanhempansa olivat töissä.

Lapset ovat elokuvan toinen keskus mehiläisten ohella. Lapset kasvoivat ja katselivat aikuisten maailmaa. Kylään tuli kiertävä elokuvateatteri, kunnantalolle, ja elokuvana oli Frankenstein (alkuperäinen kirja on Mary Shelleyn kirjoittama: Frankenstein or, The Modern Prometeus,1931), tiedemiehen omituinen luomus, keinotekoinen ihminen. Elokuvassa on öinen kohtaus, joka luo koko tarinalle kehykset: Frankenstein tapaa pienen tytön.

Läpi elokuvan kamera seuraa lapsia. He katselevat vaitonaisesti maisemaansa, tutkivat sitä, tottelevat vanhempiaan ja opettajaa. Kunnes jotain tapahtuu.