Kivinen metsä ja ranta

Kuulin keväällä että moni veneilijä kolisi kiville koska talven aikana kivet kasvavat jään alla. Koko kesän ryskyi, karikartat piirrettiin uudelleen. Ilmatieteen laitos sanoi joskus kesäkuussa, että merivesi on kovasti alhaalla.

Miten maa on päässyt sillä lailla kallistumaan, että vesi on muuttanut Ruotsiin? Ehkä se johtuu kulttuurivuodesta toisessa päässä, Uumajasta. Vettä vetäviä tekijöitä on ollut. EU:n kulttuurivuosi on kyllä kuulunut täällä ja sielläkin, kun musiikkijuhlien konsertit on lähetetty kummassakin päässä.

Vähän aikaa sitten pääsin kokeilemaan surkastunutta tasapainoaistiani täällä maailman kivisimmällä laidalla. Näytti siltä että siirtolohkareiden välissä kulki polkuja. Mutta ne olivat järkyttävän kapeita ja päädyin ottamaan tukea milloin miltäkin puolelta valtavia lohkareita. Kavereille ehdin näyttää kädessä olevia mustikoita ja puolukoita, eivät kauhistelleet että minut pitäisi raahata reppuselässä takaisin tielle. Olin vikkelä silmistäni: näin puolukat ja mustikat ennen muita.

Meistä nuorin, 9-vuotias, pääsi loikkimaan lohkareelta lohkareelle. Päätin että polut eivät ole ihmispolkuja vaan peurojen tai hirvien. Suuri uros tai vanhempi hirvilehmä ei pääsisi siitä menemään vaan tarttuisi kyljistään kiinni lohkareisiin.

Lähituntuma metsään on uskomaton. Männyt tuoksuvat kuin mikäkin voimallinen hajuvesi, päässä alkoi surista. Lähdettiin laskeutumaan alemmas. Hitaus lisäsi varmuutta. Pääsin kokeilemaan uusia silmiäni jotka näkivät vaivatta ja siristelemättä lahden toiselle puolelle. Mutta hämärä oli laskeutumassa.

Vesi oli kylmää. Pohjalla ei näkynyt voimakkaita neonvärisiä viivoja niin kuin uimahallissa, vaan kuolleita kortteita. Näihin aikoihin, vain ehkä vähän myöhemmin, vesimassat kääntyvät ympäri ja pohjalle vajoaa pinnan lämpimämpi vesi. Sillä lailla vesistö pitää huolen kasvusta. Se ei jatku kuin vasta keväällä, mutta siksi eläimet ja kasvit on pidettävä hengissä.

Ei luonto mitään tarkoita. Se on vain sattunut kehittymään tarkoituksenmukaisesti, niin että kaikki liittyvät kaikkiin ja kaikki riippuu kaikesta.

Kun tummat pilvet reunustivat lahtea ja kiinnikasvava kannas muuttui ääriviivaksi, ylhäälle syttyi tavattoman kirkas sininen taivas. Korkeammat männyt leimahtivat tulenkarvaisiksi. Lampsittiin uimarannalle, jossa ei enää ollut ketään. Miksi olisi? Täälläpäin on kalastajia, jotka tuskin välittävät karaista nahkaansa liiemmälti kulkiessaan verkoilla, ei moni aloita talviuintia. Kalastajien vaimojen luulen selvittävän verkkoja. Enpäs tiedä. Ehkä kalastajan vaimo käy kylässä kotisairaanhoitajana tai muutaman kilometrin päässä seurakuntakeskuksessa töissä.

Hiekassa näkyi paljon jälkiä, isoja ja pieniä. Lähellä on kylä, mutta lapset ovat jo koulussa. Kun pimeys alkaa tosissaan marraskuun myötä, en voi kuvitella meren rannan yksinäisyyttä. Voiko kukaan olla niin yksinäinen kuin joku rannalla kävelijä marraskuussa?

Takaisin tullessa kaupungin valot alkoivat pehmentää hämärää. Oli enemmän ruskean, oranssin ja keltaisen sävyjä, ihmisiä alkoi ilmaantua kulkemaan tien vierillä. Mieleen jäi kuva kun sillalta näkyi keskellä selkää pieni vene, jossa seisoi ihminen onkivapa kädessään. Ihmisen on täytynyt tietää että tuuli ei nouse juuri sinä iltana.

Joillakin on ollut myöhäinen illallinen. Tai ehkä kaloista tuli seuraavan päivän kalakeitto? Ja lapset, osaavatko he syödä kalan ruodot niin, että yksikään ei takerru kurkkuun kiinni?

Nuorena olen ollut meren perään. Nytkään en kyllä vastusta sitä (tuskin se vastalauseistani piittaa, elementti), mutta pysyn vähän etäällä. Arvaamaton tapaus, meri. Myrskyää vaikka radiosta myrskystä ei olisi ollut mitään tietoa, huojuttaa pylonisiltaa, niin että punaiset valot syttyvät palamaan.

Silloin pitää kääntyä takaisin ja huokaista syvään kun koti on kaupungissa. Ajatella sitä että joillakin on edelleen pimeys turvanaan. Siihen voi kääriytyä ja siihen on tyytyminen kun vuodenajat tulevat toistensa perään välinpitämättöminä ihmisten mielille.  

Tässä vielä linkki suositteluksi eräästä kirjasta, sopivan raastava kirja syksyn pimeyttä vasten.