Sinne ja takaisin

Heinäkuu meni kulkiessa. Takaisin vasta elokuun puolivälissä. Kaupungissa oleminen, siinä välillä, jäi ilman kovin vahvoja muistijälkiä. Pakastimessa on mustikoita. Marjat tuntuvat ja maistuvat. Olin siis kuitenkin enemmän poissa, koska oli siitä hyötyäkin.

Kun tapasin tätini pitkän ajan jälkeen, hänellä oli tapanaan tarkistaa mitä pidän päälläni ja mitä on repussani. Hän hypisteli villatakkia tai lakkia ja kysyi mistä olen ne hyötynyt. Mustikoita ei kyllä niinä aikoina hyödytty, kyllä ne piti itse kerätä.

Keväällä tuntuu, että en ole koskaan metsän peitossa ollutkaan. Siitä lähtee kaipaus. Yksi tuttu tunne siellä tuli heti: tie tuli talvipaikoista sinne, mutta sitä pitkin oli vaikeaa mennä omia jälkiä takaisin. Piti riuhtaista. Suurin asia nyt oli helpotus siitä että kotka on tullut takaisin. Vaikka on niitä ennenkin näkynyt, mutta ei aivan siinä kohdalla.

Kesän alussa joku poliitikko vastusti tietulleja senkin takia, että auto on oltava että pääsee huvilalleen. Se oli rikas vanhempi nainen tietenkin. Varmaan tietää myös että maalta ovat julkiset kulkuvälineet hävinneet lopullisesti, nyt kun myös junaliikennettä on ruvettu lopettamaan.

Loma tuli kalliiksi, kun piti vuokrata auto. Toisaalta pääsin sillä autolla katsomaan ihmisiä, jotka eivät kyenneet itse enää liikkumaan. Ennen kulkivat kylän raitilla ja pysähtyivät kertomaan mitä on tapahtunut sitten edelliskesän, kun jonkun mutkan kautta ovat sukuakin. Pitäjästä muutetaan nyt pois, koska ei nuorille ole työpaikkoja.

Katselin vanhan emännän pään yli pihaa. Liiveri ensin, sitten vähän kauempana kolme vai neljä aittaa. Kun olin pieni, olin aina herättelemässä talon nuorimpia lapsia, että mennäänkö uimaan. Ne tekivät pitkiä päiviä talon töissä, mutta uimakavereiksi ehtivät kyllä. Järvi oli niin matala että rannasta pääsi kahlaten läheiselle saarelle. Kuljetettiin ruuhta mukana ja lähdettiin siitä soutamaan toiselle puolen järveä, jos oli sunnuntai.

Pysähdyin tähän talvikaupunkiin vähäksi aikaa, niin kauaksi että ehdin käydä barokkimusiikkikonsertissa Isonkyrön vanhassa kirkossa. Sielläkin olin ollut paljon pienenä, kun isän serkku asui pappilassa. Sunnuntaisin serkun mies saarnasi siinä kirkossa ja minä katselin kuvia seinillä. Ne olivat pyhimyksiä. Pappilassa olikin sitten kuvitettu legenda-kirja, joissa oli ainakin joitakin pyhimyksiä, mutta en osannut vielä lukea enkä sitten vieläkään tiedä mitä pyhimyksiä ne olivat ja mihinkä vaivoihin ne vaikuttaisivat.

En tiedä kuinka paljon kykenin keskittymään musiikkiin, kun pelkät seinät saivat muistamaan ne ihmiset ja paikat. Säveltäjillä on ehkä aivan samanlaisia muistoja kuin minullakin, mutta sitten ne kertovatkin niistä viulun äänin, ehkä cembalolla? Barokkimusiikkia on ehkä kuultu siinä kirkossa ennenkin, se on rakennettu ilmeisesti 1500-luvulla (ei 1300-luvulla niin kuin tienviitassa lukee). Musiikki on erilainen kieli kuin se millä kerron kulkemisesta isoäidin kylän raitilla 1950-luvun alussa.

Emännän mielestä ympärillä oleva riittää. Ehkä hän ajatteli kotipihaa työnään, osana häntä itseään. Emäntä oli säveltänyt talon sisustuksen, päättänyt mitä puita ja mitä marjapensaita tahtoo siihen liiverin ympärille. Takahuoneessa olivat kangaspuut. Hän oli itse tehnyt ryijyt seinille.

Olen asunut elämäni aikana monissa paikoissa. En ehkä olisi muuttanut koko ajan, jos olisin syntynyt sellaiseen suureen maalaistaloon. Ajattelen eteisen lasista näkyvää ohrapeltoa. Isoäidin ohrasekareikäleipä oli parasta ruokaa mitä tiesin, enkä tiennyt ruuasta juuri mitään niin kuin en vieläkään.

Kuuntelen Paul Hindemithiä. Ulkona paistaa tänä elokuuna harvinainen aurinko. Ajattelen sitä kotkansulkaa jonka löysin mökkitieltä. Kesätalo on mökki sen takia, että se laajenee heti ulko-ovelta metsäksi ja järveksi. Maisema ei ole kenenkään tekemä, se tiedä itsestään eikä kukaan voi väittää omistavansa sitä. Maisema ei ole hetkeäkään yksi eikä sama.

Tiedän kyllä että kulttuuri on tarkoittanut maanviljelystä. Yksi syy ihmisten metsässä olemiseen on raivata puita pois ja tasoittaa metsän pohja pellon pohjaksi. Kun asuin mökissä kesät kaiket, niin opin tuntemaan kivet ja puut, osasin kulkea polkuja pitkin, tiesin mustikkapaikat. En ole löytänyt enää niitä polkuja. Sen sijaan syvemmällä metsässä on hirveitä raiskioita, ei enää pääse kulkemaan. Metsä ei ole enää entisensä, ei sama marjametsä niin kuin aivan vähän aikaa sitten. Aika on kyllä yhä suhteellisempi käsite. Mutta kylällä eivät kaikki talot ole enää asuttujakaan ja eläintenkin koti on tuhoutunut.

Musiikki on sillä tavalla hyvä, että se tuo olemiseen voimaa. Kaupungissa voimaa on yritettävä saada jostain muusta kuin tuulesta metsän latvuksissa ja äkkiä pihalla läpi ruumiin puhaltavasta kylmyydestä. En ole syksyä, talvea enkä kevättä siellä. Musiikki astuu sen sijaan. Viulun ja alttoviulun duetto on juuri nyt tavattoman kaunis.

Viulua soittaa jo nuorena paljon kuuntelemani David Oistrah ja alttoviulua Igor Boguslavsky, orkesteri on Neuvostoliiton radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Gennady Rozdestvensky (nimet englantilaisittain) ja Paul Hindemithin konsertot on taltioitu 1962, 1967 ja 1970. Säveltäjästä sanotaan hienosti: ”Hindemith was the ’fiddler’ among 20th century composers.”. Olen samaa mieltä. Niin oli kyllä Oistrahkin. Ja vaikka en muista nyt Boguslavskyn nimeä, olen aika varmasti kuullut häntä silloin pienenä. Copyright on ilmoitettu Melodialle vuosina 1962, -68, -70, mutta levymerkki on BMG (saksalainen levy-yhtiö, jonka omistaa Bertelsmann, omistussuhteet ja -vaiheet erittäin monimutkaiset, googlaamalla löytää jotain) , RCA Classics. Tämän CD-levyn ilmestymisvuosi näyttää olleen 1996.

Alkuperäistä Melodian tuottamaa LP-levyä (?) ei ollut lapsuuskotonani. Aika varmasti olen hankkinut/saanut lahjaksi levyn Oistrahin vuoksi, ah, onneksi toinen kotimme ihminen muisti kuka lahjan antoi. Oistrahin soiton olen vuosikymmenten myötä oppinut tunnistamaan. Tässä levyssä hämmästyttää nopea tempo, Oistrah ei juuri pääse unelmoimaan viulullaan.

Olen joka tapauksessa utelias levyn suhteen. Hindemith kuulostaa kunnianhimoisen modernilta neuvostomusiikin julkaisuksi. Ehkä taltiointi oli tehty sitten kolmeen kertaan? Ehkä levytyksestä on keskusteltu kiivaasti?

Kivinen metsä ja ranta

Kuulin keväällä että moni veneilijä kolisi kiville koska talven aikana kivet kasvavat jään alla. Koko kesän ryskyi, karikartat piirrettiin uudelleen. Ilmatieteen laitos sanoi joskus kesäkuussa, että merivesi on kovasti alhaalla.

Miten maa on päässyt sillä lailla kallistumaan, että vesi on muuttanut Ruotsiin? Ehkä se johtuu kulttuurivuodesta toisessa päässä, Uumajasta. Vettä vetäviä tekijöitä on ollut. EU:n kulttuurivuosi on kyllä kuulunut täällä ja sielläkin, kun musiikkijuhlien konsertit on lähetetty kummassakin päässä.

Vähän aikaa sitten pääsin kokeilemaan surkastunutta tasapainoaistiani täällä maailman kivisimmällä laidalla. Näytti siltä että siirtolohkareiden välissä kulki polkuja. Mutta ne olivat järkyttävän kapeita ja päädyin ottamaan tukea milloin miltäkin puolelta valtavia lohkareita. Kavereille ehdin näyttää kädessä olevia mustikoita ja puolukoita, eivät kauhistelleet että minut pitäisi raahata reppuselässä takaisin tielle. Olin vikkelä silmistäni: näin puolukat ja mustikat ennen muita.

Meistä nuorin, 9-vuotias, pääsi loikkimaan lohkareelta lohkareelle. Päätin että polut eivät ole ihmispolkuja vaan peurojen tai hirvien. Suuri uros tai vanhempi hirvilehmä ei pääsisi siitä menemään vaan tarttuisi kyljistään kiinni lohkareisiin.

Lähituntuma metsään on uskomaton. Männyt tuoksuvat kuin mikäkin voimallinen hajuvesi, päässä alkoi surista. Lähdettiin laskeutumaan alemmas. Hitaus lisäsi varmuutta. Pääsin kokeilemaan uusia silmiäni jotka näkivät vaivatta ja siristelemättä lahden toiselle puolelle. Mutta hämärä oli laskeutumassa.

Vesi oli kylmää. Pohjalla ei näkynyt voimakkaita neonvärisiä viivoja niin kuin uimahallissa, vaan kuolleita kortteita. Näihin aikoihin, vain ehkä vähän myöhemmin, vesimassat kääntyvät ympäri ja pohjalle vajoaa pinnan lämpimämpi vesi. Sillä lailla vesistö pitää huolen kasvusta. Se ei jatku kuin vasta keväällä, mutta siksi eläimet ja kasvit on pidettävä hengissä.

Ei luonto mitään tarkoita. Se on vain sattunut kehittymään tarkoituksenmukaisesti, niin että kaikki liittyvät kaikkiin ja kaikki riippuu kaikesta.

Kun tummat pilvet reunustivat lahtea ja kiinnikasvava kannas muuttui ääriviivaksi, ylhäälle syttyi tavattoman kirkas sininen taivas. Korkeammat männyt leimahtivat tulenkarvaisiksi. Lampsittiin uimarannalle, jossa ei enää ollut ketään. Miksi olisi? Täälläpäin on kalastajia, jotka tuskin välittävät karaista nahkaansa liiemmälti kulkiessaan verkoilla, ei moni aloita talviuintia. Kalastajien vaimojen luulen selvittävän verkkoja. Enpäs tiedä. Ehkä kalastajan vaimo käy kylässä kotisairaanhoitajana tai muutaman kilometrin päässä seurakuntakeskuksessa töissä.

Hiekassa näkyi paljon jälkiä, isoja ja pieniä. Lähellä on kylä, mutta lapset ovat jo koulussa. Kun pimeys alkaa tosissaan marraskuun myötä, en voi kuvitella meren rannan yksinäisyyttä. Voiko kukaan olla niin yksinäinen kuin joku rannalla kävelijä marraskuussa?

Takaisin tullessa kaupungin valot alkoivat pehmentää hämärää. Oli enemmän ruskean, oranssin ja keltaisen sävyjä, ihmisiä alkoi ilmaantua kulkemaan tien vierillä. Mieleen jäi kuva kun sillalta näkyi keskellä selkää pieni vene, jossa seisoi ihminen onkivapa kädessään. Ihmisen on täytynyt tietää että tuuli ei nouse juuri sinä iltana.

Joillakin on ollut myöhäinen illallinen. Tai ehkä kaloista tuli seuraavan päivän kalakeitto? Ja lapset, osaavatko he syödä kalan ruodot niin, että yksikään ei takerru kurkkuun kiinni?

Nuorena olen ollut meren perään. Nytkään en kyllä vastusta sitä (tuskin se vastalauseistani piittaa, elementti), mutta pysyn vähän etäällä. Arvaamaton tapaus, meri. Myrskyää vaikka radiosta myrskystä ei olisi ollut mitään tietoa, huojuttaa pylonisiltaa, niin että punaiset valot syttyvät palamaan.

Silloin pitää kääntyä takaisin ja huokaista syvään kun koti on kaupungissa. Ajatella sitä että joillakin on edelleen pimeys turvanaan. Siihen voi kääriytyä ja siihen on tyytyminen kun vuodenajat tulevat toistensa perään välinpitämättöminä ihmisten mielille.  

Tässä vielä linkki suositteluksi eräästä kirjasta, sopivan raastava kirja syksyn pimeyttä vasten.

Matkakuvia ja ajatuksia

On aivan ilmeisesti syy siihen miksi nuoret ihmiset synnyttävät ja hoitavat lapsia. Se on se nuoruus.

Puhutaan meidän isovanhempien osuudesta lasten elämään. Luulen että se on tärkeä. Se voisi olla paljon tärkeämpi. Nyt kävi niin että lapsiparat sairastuivat ja lähdin hoitamaan heitä kahdeksi viikoksi kauas etelään. Matka oli sekä rankka että ajatteluttava että kumma kyllä virkistävä.

Helsinki, entinen kotikaupunkini, muuttuu joka käynnillä oudommaksi. Ei sitä kodikseen tunnista. Saati jos joutuu seikkailemaan sellaisessa epäpaikassa kuin Espoo. Pyörin väkkäränä ympäri ensiksi löytääkseni kaupan, eskarin ja päiväkodin. Lapset nimittäin olivat peräkkäin sairaina, tottakai. Se on kaikkien lastentautien ominaisuus.

Mutta Espoo oli hajainaisuudestaan, esikaupunkimaisuudestaan huolimatta valoisa, puita oli. Lauantai-iltapäivänä lähdettiin retkelle Nuuksioon. Lapsilla ei ollut sinä päivänä kuumetta. Nuuksio on kansallispuisto ja siellä kulki ainoastaan sivistyneitä ihmisiä. Missään ei ollut roskaa, ei edes pienen pientä karkkipaperia.

Nuuksio on ikivanhaa ylänköä, joka oli kuuluisan ruuhenkappaleen mukaan käytössä jo 12 000 vuotta sitten. Silloin se oli saaristoa, jossa ruuhella varmaankin kalastettiin. Minulle oli yllätys löytää tällainen keidas keskeltä ei-mitään.

Ei tämän porukan kanssa ruvettu urheilemaan. Itse varmaan olin eniten urhea nivelrikkoineni ja paranevine leikkaushaavoineni. Mutta oli mukavaa ja rauhallista siitä huolimatta että aurinkoisena päivänä ihmisiä oli liikkeellä paljon.

Perhe otti rauhallisesti, ja ympäröivät korkeat puut katselivat meitä pieniä kulkijoita ystävällisesti. Kysyin olivatko yöpyneet puistossa. No eivät vielä, kunhan lapset kasvaisivat niin sitten.

Sitten illalla Ida ja hänen äitinsä tekivät kaurakeksejä. En tiedä mitään hienompaa kuin mukillinen iltateetä ja kaurakeksejä. Siinä täydellistyy hieno päivä. Tässä pienempi lapsi, Elsa ja hänen äitinsä odottavat kärsivällisesti keksien kypsymistä:

Pihalle alkoi päivien mittaan kerääntyä lehtiä. Kukaan ei enää istunut pihakeinussa. Ihmiset kulkivat pikkutietä pitkin kiireisinä, lapset kouluista, vanhemmat töistä. Taloja oli juuri siinä paikassa paljon. Yritin kysyä miksi talojen pitää olla niin erillään ja tuntevatko ihmiset ketään. Lapset vakuuttivat että heillä on vaikka kuinka paljon kavereita.

Minä astuin vähän väliä vahingossa ääniä tuottavan muumikirjan päälle ja tuotin rääkäisyjä ja musiikin tapaista. Mutta satuin lukemaan kirjaa muumeista. Joissakin kohdissa kirjaa tuli ongelmia, mutta apu oli lähellä. Ida (6 v.) tunsi muumit suunnilleen täydelleen. Käytin häntä siis tämän jutun kirjoittamiseen. Eivätkös muumit ole lähinnä lasten lukemistoa? Vai?

Sillä välin kesän viimeiset kukat puhkesivat täyteen kukkaan pihakeinun vieressä.

Ihan metsässä

En ole nähnyt suomalaisessa metsässä naavaa aikoihin. Nyt näin. Pääsin käymään mustikassa ystäväni kanssa vähän kauempana kaupungista. Naava on metsän saasteettomuuden merkki.

Meidän maailmanperintökohteemme täällä on Merenkurkun saaristo. Meillä on puhtaat vedet ja luulen että sitä myötä metsätkin ovat puhtaat. Täällä kotona on jossain laatikossa vieläkin Heurekasta saatu ympyrä, jonka päällä on pyöritettävä kiekko. Ympyrä osoittaa konkreettisesti veden kierron ja sen pitäisi todistaa todisteluni veden kierrosta puhtaana ja ravitsevana ja metsiä – siinä ohessa tietysti myös ihmisiä – hellivänä ja parantavana voimana. M.o.t.



Tulin takaisin aivan tolkuttoman iloisena. Olen yhä vankemmin sitä mieltä että kaupungeissa pitäisi olla oikeita metsälaikkuja, jonne ihmiset pääsevät vaikka vain jaloittelemaan tai fillaroimaan. Se edellyttäisi kaupunkien isiltä ja äideiltä parempaa suunnittelua, varsinkin sitä että moottoriajoneuvoilla pärisyttelemistä pystyttäisiin oikeasti vähentämään.

Saasteiden keskellä olemisesta voi tulla vain pää kipeäksi. Ja sitä myötä sitä tulee vihaiseksi ja rupeaa vähitellen hautautumaan sisätiloihin ja hautomaan vihaa kaikkia pöriseviä koneita käyttäviä tahoja kohtaan.

Käsittääkseni meillä on Euroopassa vieläkin alueita, joissa ainoat pärisijät ovat pärskähtelevät ja hirnuvat hevoset.

En tarkoita että pitäisi ruveta nostalgiatalkoisiin, mutta en todellakaan pidä nurkan takana väijyvistä city-maastureista pukumiehet sisällään sen paremmin kuin sen saman nurkan takana minua odottelevista viritetyillä mopoilla kaasuttelevista pikkupojistakaan.

Ja oi voi, jos menen valittamaan korvia huumaavasta metelistä (siis minun varttikuuloisenkin!) pihalla, jonka aiheuttavat puhaltimet. Kyllä, meillä käytetään niitä näiden isänmaan toivojen eli opiskelijoiden tuottamien roskien ajelemiseen keskelle jalkakäytävää. Tämän kesän pihan hitti ovat rikotut pullot. Siitä ne on sitten helppo noukkia kapean, yhtä lailla murisevan, lakaisukoneen uumeniin.

En näe enkä koe maaseutua sen paremmin paratiisina, kyllä se alkaa olla koneita täyteen ahdettu sekin. Ahdistavaa asumista.

Mutta paikka jossa sain olla käymässä viitisen tuntia (ja marjojen noukkiminen kyllä tuntuu edelleen koukistajalihaksistossa, auts), oli hiljainen. Löysin aivan hurjan mustikkapaikan, jossa ei voinut kääntyä astumatta vahingossa marjojen päälle.



Kesken kaiken kuulin jonkun linnun tirskuttavan. Ajattelin että se varoittaa minusta poikasiaan. Nousin seisomaan ja näin yhden linnun menevän piiloon kuusen taakse. Sitten seuraavassa puussa joku lintu tuli uskaliaasti hypellen yhä alemmas: sehän oli utelias!

Sitten huomasin että kuuset olivat täynnä hyppeleviä ja minulle nauravia lintuja. En tiedä mitä ne olivat, koska ne olivat vastavalossa kohti pientä merenlahtea. Mutta metsä kyllä vaikutti juuri sellaiselta, joita olen kuvissa nähnyt, kuukkelimetsältä.