31.12.14

Säitä


Olen kohta ollut olemassa 70 vuotta enkä ole ikinä nähnyt säässä näin suurta päättämättömyyttä kuin tämän vuodenvaihteen tienoilla. En ole ainut joka päivittelee: rastaita tuli niin paljon että niitä putoili hennon pitkän koivun oksilta alas. Ei rastaiden pitäisi olla täällä päinkään.

Ehkä säiden mukana linnuilta sitten menee suuntavaistokin. Kylmän pitäisi ajaa ne pois, mutta kun pakkaset olivat menoteillään, ne vasta päätyivät tähän Suomen puolivälin alapuolelle. Joku lintuihminen tietäisi mistä ne ovat tulleet, etelästä vai pohjoisesta.

Eivät kyllä Lapista asti ainakaan. Sään päättämättömyys on siellä ollut koko ajan kuitenkin joissakin järjellisissä rajoissa, toisin kuin täällä rannikolla. Tai mistäs sen tietää mistä Jäämerellä on tuullut? Jos on vaikka sadetta tuullut koko ajan, eivätkä tuulet tiedä millaisissa vaatteissa ja muussa olomuodossa vesi milloinkin kulkee?

On aika tavalla sietämätöntä että on tuijotettava säätiedotuksia ja sorruttava jopa niin kummalliseksi, että avaa radion uutisten aikaan, kun silloin ehkä tulee oikea sää eikä arvailtu. Mutta tällä kohtaa Ruotsissa on korkeat tunturit, elleivät ne kutsu niitä vuoriksi siellä, ja täällä pelkkää lakeutta. Vedet ja tuulet mukautuvat maaperän muotoihin.

Kun olen joskus ääneeni pohtinut ilmojen epävakautta, ystävä päätyi toivomaan että ääneenpohdintaani ei päädy kuulemaan meteorologi, koska silloin joudun häpeämään. Hymyilihän hän sen sanoessaan.

Ei sanonut että olen lapsellinen, koska se on ilmiselvää. Kun säät ja ilmat on oppinut tuntemaan noin vuodenikäisestä, niin niiden tuntemisesta ei hirveän mielellään opi pois. Poisoppimista kyllä suositaan näinä aikoina, jolloin ihmiset eivät ole hirveän paljon mitään oppineetkaan. Niistä tulee tyhjiä tynnyreitä.

Erilaiset päät pitävät sisällään erilaisia asioita. Usein tulee ihmisten suista ulos vain silppua. Se olisi surullista ellei se olisi niin hassua. Ihmisille ei saa nauraa suoraan ja peittelemättä. Hymyillä joskus saa. Lapsille opetettiin ennen tapoja jotka auttaisivat lasta selviämään kiperissä paikoissa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole tapana nauraa. Valitettavasti sellaisia vakavikkoja on paljon. Tosikoitakin on ja sellaisten seurassa ei ehkä kannata edes hymyillä.



Lumet sulavat vaihteeksi. Yöllinen sade on loppunut, niveliä kolottaa edelleen. Päädyin lukemaan Ryokan– suuri hupsu –opuksen suuria oivalluksia. Tiesin kyllä vaikutuksen jo etukäteen: syventyminen rauhoittaisi.

Yksi pieni ihminen ei voi ilmaston muuttumiselle mitään, mutta kansojen yhteenliittymä voisi. Se ei kuitenkaan halua. Silti Ryokania ei kukaan voi lukea epätoivon häivyttämiseksi. Siihen mestari, erakko, munkki ja runoilija on liian kevyt ja liian painava. Ja kaikkia niitä yhtä aikaa.

Sitä paitsi hän viihtyi myös keisareiden ja muiden hallitusherrojen palatseissa ja teki heille kalligrafiallaan runoja, ainakin joskus, aivan samoin kuin erakkomajassa poikkeavalle kulkijalle, joka ymmärsi sitä pyytää. Kirjassa on paljon vuoropuhelua runoitse: yksi kirjoittaa yhden ja toinen vastaa toisella runolla. Niin keskustelun kyllä pitäisikin mennä.


Samaan loppusointuun
Lyhty palaa yössä myrskyjen ikkunan ääressä,
yö on hiljainen, lumihiutaleet lentävät.
Joutilaan vaellus: sen oivallamme molemmat,
Mikä siinä olisi oikein, mikä väärin.

(Teichinin runo:
Pohjoistuulen puuskat kohahtelevat,
vuoroin sataa vettä, vuoroin lentää lunta.
Mitä muistelet tänä yönä?
Keskustellaan joutessamme oikeasta ja väärästä.)

Runojen suomentaja Kai Nieminen on tässäkin teoksessa syventynyt työhönsä ja tehnyt meidän kaikkien lukijoiden iloksi runoilijasta elämänkerta-artikkelin, jota voi lukea ja jota voi mietiskellä samalla kun lukee runoja ja pieniä proosakatkelmia.

Ryokan kulkee pitkiä matkoja, tapaa ihmisiä, kertoo heistä. Hän päätyi luopumaan porvarillisesta elämästä sen vuoksi että sellainen elämä ei antanut vapautta ja tilaa tehdä mikä oli tarpeellista. Hän ymmärsi myös, että muiden auttaminen on yhtä tärkeää ja tarpeellista, ja muiden kanssa eläminen.

Silla tavalla runoilijat ovat aivan tavallisia ihmisiä. He saavat runoista ja maalauksista ja kalligrafiasta ruokaa, eikä muuta sitten tarvitakaan kun erakkomaja jo on. Munkit kerjäävät työkseen, niin kuin he ovat aina tehneet.




Uuden vuoden aattona napsautan kuulokojeen pois päältä ja juon kuumaa suklaateetä.  

12 kommenttia:

  1. Rastaista huolimatta, ja muusta luonnottomantun tuisesta maailman käyttäytymisestä, Hyvää Uutta Vuotta Ripsa.

    Täällä myös rastaat ovat parvina pihlajoissa marjastamassa. Yhtenä päivänä kuvasin Pauluksen kanssa niitä eteisen ikkunan lävitse.

    Ei minunkaan lapsuudessani tämmöistä ollut, ja kun rastaiden (sekä tilhien mm.) käyttäytymisen erilaisuus verrattuna muutaman kymmenen vuoden takaiseen näyttää jatkuvan vuodesta toiseen nykyisellään, niin aletaan uskoa rahvaankin, sekä muiden skeptisten, parissa nopean, ihmisen itsensä toiminnoista johtuvan ilmastonmuutoksen todellisuuteen.

    Itseäänhän ihminen ei uskalla kovin laajasti vieläkään ilmiöstä syyttää. Se vain hokee, että ainahan ilmasto on muutoksen kourissa ollut. Omatunnolle täytyy jokin peitto yöksi laatia.

    Pohjoisesta muuttolinnut yleensä alemma tulevat, mutta voi olla, että myös idästä. Elikä siirtyvät ruuan loppumisen ja säiden kylmenemisen mukana etelää kohden kuten normaalistikin, mutta aina vain myöhemmin. Joutseniakin mm. oli vielä Kajaanijoessa pari viikkoa sitten.

    VastaaPoista
  2. Valto,

    ihminen on aina ollut raukkis kun on kyse sen itsensä aiheuttamista ongelmista. Sitten aina joskus joku käskee: katso ihmistä!

    Strindberg sanoi että "Ihmistä käy sääliksi" (Det blir synd om människan), sanojana on Indran tytär. Jumaluudet säälivät ja ihmiset toilailevat. Oli todella suuri vahinko, että se hölmö ja hullu, homo sapiens, oli niin viisas että kykeni keksimään miten kaivetaan öljy ja muu kasviperäinen aines sieltä kiven välistä poltettavaksi.

    Keksiihän se koko ajan lisää. Esimerkiksi nämä tietsikat ovat varsinainen keksintö: ihmisiä ei tarvitse mennä kohti, riittää että kommentoi jonkun sanomisia netissä.

    Jäävät puuttumaan eleet ja ilmeet, punastumiset ja itkut ja naurut. En muuten tullut ajatelleeksikaan, että voihan rastaita muuttaa idästäkin. Niin tässä on ehkä käynyt. Tilhiä ei ole näkynyt, yleensä jo tähän aikaan vuodesta ovat jo käyneet.

    VastaaPoista
  3. Käyn lukemassa aina mutta viisaita sanoja ei aina mulla ole jättää. Vain nyt haluan toivoa hyvää uutta vuotta, hyvää terveyttä ja jatkuvaa kirjoittamisintoa! Kippis!

    VastaaPoista
  4. Marja-Leena,

    aivan samoin minäkin teen: luen blogiasi aina, mutta läheskään aina en kommentoi. Taidat kirjoittaakin useammin kuin minä.

    Samoja asioita toivotan sinulle. Terveys taitaa olla tällä erää tärkein asia, sitä tarvitaan! On mukavaa että lapsesi ja lapsenlapsesi ovat kuitenkin aika lähellä, saat seurata heidän elämistään. Minulla on onneksi paljon lapsia tässä korttelissa, ja semmoisia joiden kanssa on mukavaa pysähtyä ja jutella. Lapsia jotka ovat kotoisin kaikkialta maailmasta, jotka saavat Suomen tuntumaan isommalta.

    VastaaPoista
  5. Tuo Ryokan pitänee lukea. Viime vuoden alkupuolella luin Genjin tarinan suomennetut osat. Eihän se tarina, vaan ne runot. Oli ällistyttävää tajuta, että joskus ainakin, ehkä, on japanilainen viestinyt toiselle nopeasti kyhätyin arkisin runoin, joista pikaisuudesta huolimatta mitattiin ihmisen henkistä kykyä. Ei ollut tilaa tatamilla sermien takana, ellei tussi piirtänyt kauniita ajatuksia ja sanoja eikä miellyttänyt viuhkan taa piilotettuja kasvoja.

    Eipä siinä taida nykyajan tekstiviesteilijä oikein pärjätä.

    Tietysti aina ja kaikkialla, kullakin ajalla on kielensä, kielikuvansa ja metaforansa, jotka tulkitaan ja ymmärretään totutuin ja hyväksytyin tavoin. Vaikka se sitten olisi "haasteellista" joillekin, on se jo toisille kulunutta ja väsyttävää.

    Myötäiset tuulet puhaltakoot sinut uuteen vuoteen, uusiin seikkailuihin!

    VastaaPoista
  6. Heli,

    Ryokan on jatkuva ilonaihe, ei vähene vanhetessaan. Eli 1700-luvulla, jolloin meillä taisi Euroopassa vallita valistus. Valistuksen projekti jäi valitettavasti kesken. Ei niitä perusprinsiippejä ole koskaan otettu käyttöön.

    Valitettavasti nimi on kirjoitettu väärin: Ryokaniin o-kirjaimen päälle kuuluisi pitkä viiva, mutta en saanut koneita kirjoittamaan sitä minulle. Pitänee tutustua noihin merkkikarttoihin, tuolla ne ovat jossain koneen uumenissa.

    Japanilaiset eivät noihin aikoihinkaan vielä päästäneet länsimaisia ihmisiä maahansa. Yksi poikkeus oli, hollantilaiset laivat. Anekdootti kertoo, että hollantilaiset kauppamiehet olivat ainoita kylään tarjoutujia, jotka suostuivat polkemaan ristiä. Niinpä japanilaiset arvelivat että noista ei ole haittaa.

    Japanissa ei koskaan kristinusko ole saavuttanut kovin suurta jalansijaa ilmeisesti ihan tuon maihinnousukiellon vuoksi. Muut kuin hollantilaislaivat yritettiin upottaa ja pitivät tarpeellisempana omaa elämäänsä kuin kaupankäyntiä.

    Toivon että ulvovat pohjoistuulet väistyvät ja lumi laskeutuu nätisti maahan, jolloin vuodenvaihteen loska jäisi pahaksi uneksi. Sinulle lämpimiä ja lempeitä tuulia, jotka auttavat enemmän kuin mikääm!

    VastaaPoista
  7. ripsa

    tuskin jaksan odottaa kevättä. lasken päiviä että tulisi jo, ja mustarastas. laulaisi henkeä vetämättä iltauutisiin saakka. loppuisi tämä talvi ja alkaisi kaikki hyvä. mutta ehkä hyvissä asioissa on aina mukana pieni vastus?

    täällä on vielä talvinopeudet teillä - se kahdeksankympin lätkä. muistan että taiteilija hannu väisänen oli erityisen viehättynyt luvusta 80, koska siinä ovat vierekkäin ikuisuus ja paistinpannu.

    meri

    VastaaPoista
  8. Meri,

    Hesarissa vissiin viikonloppuna sanottiin että ne pahuksen rastaat eivät ole pois edes lähteneet. Muistan joskus parikymmentä vuotta sitten, ylikin, nähneeni mustarastaita Munkkivuoren lähettyvillä. No on siinä lähellä kyllä myös Talin golf-kenttä, mutta silti. Elettiin tammikuuta ja maassa oli lunta, mutta osin näytti kyllä myös sulalta.

    Ja nyt niin on näinkin kaukana pohjoisessa! Hesasta on tänne jotain 400 kilsaa, muistaakseni.

    Äh, olen nyt käännellyt kahdeksankympin lätkää ees taas enkä näe paistinpannua. Ellei sitten se ole sen makaavan kahdeksikon eli äärettömyyden vieressä makaava soikio?

    VastaaPoista
  9. ripsa

    äärettömyyden vieressä makaava soikio on se paistinpannu. hei, nyt rupesinkin kaipaamaan väisäsen lausetta. ja sitä ranskalaista pappilaa, jossa sillä on vesiletku terassilla, ja sillä vesiletkulla se ottaa aamuisin kylmän suihkun ennen joogaa.

    meri

    VastaaPoista
  10. Meri!

    Joo, on se 0 paistinpannu, mutta tein kokeita keittiössä: paistinpannu ei muutu nollamaisen soikeaksi, ellei kumarru alas ja katso sitä paistinpannua suoraan sivusta. Sama muuten pätee äärettömyys-kuvioon. Kun sitä katsoo etuviistosta, se saattaa hyvässä lykyssä näyttää ärettömyys-merkiltä eikä makaavalta kahdeksikolta.

    Huomasin myös, että silmiä pitää vähän siristää, niin että ne menevät vähän epäskarpiksi.

    Olen 100% varma, etten ole lukenut tuota Väisäsen lausetta. Kyllä minä muistaisin äärettömyyden ja paistinpannun yhteiselon. Pahus. Kävin juuri tänään kirjastossa, olis voinut etsiä kirjaa jossa on ranskalainen pappila. Väisänen on hyvä kirjailija. Ihan oikeesti.

    Sen sijaan lainasin jonkun A.V. Ervastin opuksen nimeltä AHMA - kertomus unohtuneitten maasta. Sen verran ehdin sitä selailla että kirjaa voi lukea varmaan rinnan Volter Kilven pienoisromaanien kanssa.

    Ervastin kirjassa lähdetään liikkeelle Wienan mereltä. Etu- ja takakannen sisäpuolella on tämän Ervastin matkojen karttoja. Niin että Solovetskin luostarisaaresta aloitetaan.

    Mietin kirjan poimiessani, että mahtaisiko Valto olla niin yllätyshullu että lähtisi Vienanmerelle, joka nyt jäi häneltä näkemättä. On hänen Karjalan-matkassaan ollut sentapaista, että Solovetsk voisi lisätä kierroksia...

    Valto! Mitä sanot?

    Ai nyt vasta huomasin tuon kylmän vesisuihkun aamuisin, siis Hannu Väisäsen. Hyi olkoon! Kiusata nyt itseään tuolla lailla! Mutta ei se kauas vie siitä, kun Valto hyppää uimaan pariasteisiin pikkujärviin jossain Karjalan korvessa. Huh.

    VastaaPoista
  11. Jahah, täällä on mulle suunnatu kysymys. En lähde ihan heti Venäjän suuntaan, se on selvä. On tässä sulattelua viime kesäisestä vielä jäljellä.

    Puola tuntuisi mielenkiintoiselta pyöräilyn kannalta ja siinä mennessä tulisi tutkittua Viro ja Baltian muutkin maat; Latvia esim.

    Ripsalle laitan Postiautoon piletin: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pohjanmaata_postiauton_ikkunasta_1970-luvulla_95648.html#media=95634

    VastaaPoista
  12. Valto!

    Ei Puola ois varmaan ollenkaan hassumpi maa pyöräilyyn. Mutta siellä on paljon enemmän autoliikennettä, että joutuisit varomaan teillä enemmän kuin Karjalassa. Tuskin siellä ne poliisit olis jatkuvasti kiinni sun lahkeessas Puolassa. Että ne jaksavat!

    Enemmän Puolassa on korruptiota, mutta muuten varmaan byrokratia samaa kuin täälläkin. Sieltähän menee se Via Balticum Viron pohjoisrannalta Puolaan ja vissiin Saksaan asti. Olen kuullut tuttavien sanovan että tie on hyvässä kunnossa.

    Kiitos Postiauto-piletistä! On muuten hävytöntä että Postiautoissa ei enää pääse kulkemaan eri pitäjien väliä niin kuin ennen oli laita. Sunnuntaisin kulkivat postiautot, kuljettivat lehtiä ja ottivat kyytiin ihmisiä joka puolella.

    Kai se sitten oli niin hirveän kallista.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista