Lumisade, pimeää

Nyt on kulunut niin vähän aikaa talvipäivän seisauksesta, että päivät eivät ole vielä valostuneet. On ollut pilvistä monta kuukautta. Aurinko näkyy miltei aina kun sade taukoaa vähäksi aikaa, mutta nyt sataa. On sunnuntai, jonkun laulun mukaan sunnuntaina sataa aina.

Keskiviikon Pariisin attentaatin jälkeen olen lukenut Albert Camus’n kirjaa Sivullinen. Se kuvaa ajastaan irtileikkautunutta ihmistä, ihmisiä, kamera on skarpattu ryhmän yhteen ihmiseen. Se henkilö on minä-kertoja. Teksti on hyvin täsmällistä, mutta nyt huomioni saa se, että hänen kuvaamansa ihmiset ovat tavattoman nuoria. Sivullinen on kirja joka on kulkenut muutoissa kauan, enkä ole itsekään enää nuori, päinvastoin.

Heidän nuoruutensa on todellista, on helppo nähdä nuorten joukot aurinkoa vasten. Varjot ovat hyvin lyhyitä, aurinko on Algeriassa kohtisuorempi kuin täällä. Väkivalta on nopeaa, motivoimatonta: kaksi nuorisoryhmää liikkuu kuin tanssissa. Tai voi nähdä jonkun kasvoilla ajatusten kulkevan ja varjostavan niitä:

Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin.

Camus’n päähenkilö Mersault ajautuu kohtaloonsa ilman mitään ajatusta siitä miksi. Kirja on fiktiokirjojen hyllyssä, julkaistu vuonna 1965. Kansilehdellä on sisareni nimi, mutta kirja ei kiinnostanut häntä, se päätyi minulle. Hän oli ehkä kuvitellut että otsikko tarkoittaisi hellittämätöntä ponnistelua kohti osallisuutta. Minulle osattomuus on yhtä selvä asia.

Sivullisuus omassa elämässä on tietysti hankala kohtalo. Suomentaja käyttää termiä ”arabialainen”, vaikka rannalla lojuva nuorimies tuskin on ikinä Arabiaa nähnytkään. Sen sijaan Camus’n kuvaama ranskalainen, se sivullinen, on nimeltään Mersault ja hän suhtautuu elämäänsä välinpitämättömästi. Mersault tuomittiin kuolemaan siksi että hän ei surrut äitinsä kuolemaa. Jää epäselväksi kuinka selvä tuomio hänen kohdallaan on. Itse teko on äärimmäisen epäselvä, niin kuin kaikki tappamisen syyt ovat.

Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä.

Kyllä kai kuumuus voi olla syy toisen ihmisen tappamiseen? Tässä tulee nuorten vetelehtijöiden elämän huippukohta esille: ei-mikään on syy kaikkeen. Arabi ja ranskalainen voisivat uhkailun sijaan mennä uimaan mereen, ottaa muutamia tanssiaskeleita toisiaan kohti, nauraa ja kävellä toistensa ohi, toinen voi ojentaa toiselleen pullon, jolla ottaa vettä lähteestä. Ihan vain koska on kuuma.

Iltapäivän paahde on enemmän kuin tarpeeksi ja Algerian nuoret tietävät ketä syyttää siitä: toisiaan. Kirjallisuudessa on tappamista vaikka kuinka paljon. Elokuvissa on sitä vielä enemmän. Uutisista tappamista aletaan siivota pois, koska sitä eivät herkät ihmiset kestä. Hyvin usein tappamisen kuvat ovat juoksemista ja räjähdyksiä, jotka leikataan lähikuviin kasvoista auringossa.

Mutta kuinka paljon kyse on täysin tarkoituksettomasta väkivallasta? Että taustaksi tulevat matkailumainosten kauniit kuvat Pohjois-Afrikasta, on tietysti selvää juuri nyt. Camus’n Sivullinen oli kirjallinen liikahdus uuteen suuntaan ilmestyessään Ranskassa vuonna 1942. Nobel-komitea nosti algerianranskalaisen kirjailijan listoilleen ja palkitsi hänet sitten vuonna 1957. Oikeastaan aika ihmeellistä että kirja ilmestyi saksalaismiehityksen aikaan.

Sodan jälkeinen vuosikymmen menikin Algerian kansannousun ja sen kukistamisyritysten kanssa. Olin oppinut lukemaan ja muistan kirjainyhdistelmät FLN ja OAS, attentaatteja oli sekä Ranskassa että Algeriassa. Sivullinen on kertomus vihan kasvusta.

Jostakin syystä nuoret miehet ottivat toisensa tähtäimeensä. Ehkä nuoret miehet ottavat aina toisistaan mittaa? Arabit ja ranskalaiset olivat syntyneet ja kasvaneet samoilla kulmilla, eikä esimerkiksi Camus ollut rikkaasta perheestä. Oli vain kysymys siitä, kumpi pääsisi valtaan. Jotkut ehkä ymmärsivät, että siirtomaapolitiikka oli ollut alkusysäys. Algeria oli Ranskan merentakainen provinssi.

Minulla ei ole Camus’n postuumista julkaistua, keskeneräiseksi kuvattua kirjaa Ensimmäinen ihminen, mutta minusta Sivullinen antaa tarpeeksi selvän kuvan siitä millaista elämä on ollut. Taistelevasta pohjoisafrikkalaisesta provinssista kaikki kykenevät muuttivat pois.

Täällä sataa lunta. Eilen ja toissapäivänä kävi tiheitä tilhiparvia kylässä. Ehkä ne tietävät pysyvän talven tuloa.